Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot
eivät vastaa nykytilannetta.
Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon
määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu
"mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin
tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun
totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen
kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista
aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri
puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen,
vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi
rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa
erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä
suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain
kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet
ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain
luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri
tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan.
Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa
edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu
'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen
ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle
asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja
Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on
olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja
Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin.
Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä
ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla
aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen –
aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista.
Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä.
Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus,
ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän
naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu
siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista
useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää
perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet
tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen
notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt
suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä
ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen-
että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien
köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden
nousukautta.
Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien
jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän
tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut
kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa.
1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen
henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen
kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu
paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä,
Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan
rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen
ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R.
Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat
uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin
antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille
aforismikirjailijoille.
Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet
virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on
vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche.
Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja
Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme
mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme
on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi-
ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri
mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu
lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat
kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona.
Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss,
Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt
kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva
vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme
maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä",
sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat
selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen
maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen
vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A.
Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä
epätiedon maailmassa.
Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä
aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa
tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on
mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä
kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa,
eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit
ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo
alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista
kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun,
mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun
aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä
uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
Maija Lehtonen (1970)
Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka
käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa
Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien
lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla.
Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu
uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä
tai sen järjestystä ei ole muutettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos kommentointi ei muuten onnistu, valitse Kommentti nimellä -valikosta vaihtoehto “Nimi/URL-osoite” tai “Nimetön”. Kiitos sinulle!