SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.