SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 2 – WIRTANEN, EKLUND, ENCKELL, MALMSTRÖM

 

 

Atos Wirtasen valitun aforistiikan nide Aforistik i urval (1965) ja R. R. Eklundin
aforismeista ja fragmenteista koostuva Loggbok på landbacken (1945). 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

Quosegossa 1929 julkaistuja ajatelmia sisältyy Atos Wirtasen aforismiteokseen Den skapande handen (Luova käsi, 1931), joka on 30-luvun ainoa huomattava esikoiskokoelma. Wirtanen tunnetaan vasemmistopoliitikkona ja poliittisena kirjailijana. Hänen aforisminsa, joita esikoisteoksen lisäksi on kolme kokoelmaa: Kaos och kristall (Kaaos ja kristalli, 1935), Stoft och öde (Aine ja kohtalo, 1941) ja Framtida (Tulevaa, 1951), esittivät tämän toiminnan filosofiset perusteet. Wirtanen ilmoittaakin määrätietoisesti olevansa filosofi ja katsoo filosofin tehtäväksi toimia uuden yhteiskunnan arkkitehtina. Suomalaisista aforistikoista hän on Nietzschen intomielisin opetuslapsi, vaikka viimeisessä kokoelmassaan kritikoikin Nietzscheä Marxin opin valossa. Wirtasen aforismeissa on älykästä sivaltelua (”Att vara självuppfylld innebär i regel att vara tom” – Itseään täynnä oleminen merkitsee yleensä tyhjänä olemista), mutta myös kuivan perinpohjaista pohdiskelua ja ryöppyävää profeetallista julistusta.

 

Hyvin toisenlainen kirjailijatyppi oli modernistien piiristä irroittautunut Ragnar Rudolf Eklund. Hän on julkaissut runojen ja omaelämäkerrallisten romaanien lisäksi kolme aforismiteosta: Grått och gyllne (Harmaata ja kultaa, 1926), Rymd och människa (Avaruus ja ihminen, 1938) ja Loggbok på landbacken (Maamyyrän lokikirja, 1945), jotka lienevät hänen pääteoksensa. Eklundin aforismit ovat paljolti yksinäisen, sisäänpäin kääntyneen ihmisen itsetarkkailua, vaikka hän omien sanojensa mukaan ei arkuudessaan voinut täysin paljastaa itseään paperillakaan. Hänen itsekritiikkinsä oli voimakas; hän oli kaukana Diktoniuksen, Wirtasen ja Björlingin huohottavasta julistajanasenteesta. Eklundin tyylipyrkimyksetkin ovat peräti toisenlaiset kuin näiden; hänen aforisminsa on hiottu hillittyyn, klassiseen muotoon, mutta hionta ei ole hävittänyt niiden terävyyttä. Eklundin ajatelmat eivät tunnu syntyneen nopean intuition, vaan pikemminkin pitkän tietoisen kehittelyn tuloksina.

 

Grått och gyllne oli jo hyvin valmista aforismitaidetta, eikä Eklundissa sen jälkeen tapahtunut sanottavaa kehitystä. Esikoiskokoelman alaotsakkeena on ”Fragmentariska betraktelser” (Katkelmallisia tutkiskeluja), ja Eklund käyttääkin runsaasti pitkähköä ”fragmenttimuotoa”. Hänen aforismiteoksissaan on myös pohjalaisen kotiseudun kuvauksia, joista aforistisuus on liuennut olemattomiin. Viimeisessä on lisäksi pikapiirroksia erilaisista ihmistyypeistä – ”muotokuvia”, jollaiset Ranskan klassisessa kirjallisuudessa olivat läheisessä yhteydessä aforismiin. Mutta Eklundilla on myös mainioita lyhyitä mietelmiä: ”Målet är hela vägen hoprullad” (Päämäärä on koko tie kokoonkäärittynä). Pitempikin sanonta on tiukkaa, keskittynyttä. Eklund näkee lakonisen tyylin olevan yhteydessä pessimistiseen maailmankatsomukseen:

 

Det finns en lakonism, en språkets karghet som framtvingas av insikten om våra företags fåfänglighet. Den bildrika blomstrande framställningen kräver illusionernas fetjord.

 

(Ryhtymystemme turhuuden oivaltaminen pakottaa eräänlaiseen lakonisuuteen, kielen karuuteen. Kuvallinen kukoistava esitys vaatii illuusioiden muhevaa multaa. Rymd och människa)

 

Kielestä, sanoista ja sanojen vastaanottamisesta Eklundilla on hienoja, omaperäisiä havaintoja. Taiteen kysymykset ovatkin hänen pääteemojaan. Monien aforismien lähtökohtana on luettu kirjallisuus. Nietzschen, Schopenhauerin ja Vilhelm Ekelundin lisäksi hän ihailee sellaisten toiminnan miesten kuin Kustaa Vaasan, C. A. Ehrensvärdin ja Napoleonin tyyliä. Itse hän kärsii, kirjailijanakin, lamauttavasta itsetarkkailuvietistään. Tyylin liiallista älyllisyyttä hän pyrkii välttämään käyttämällä konkreettisia kuvia:

 

 

Min tanke är en skumpande bondkärra på slätten: den rullar och rullar och tyckes aldrig komma fram.

 

(Ajatukseni on kuin keikkuvat talonpoikaisrattaat lakeudella: ne vierivät ja vierivät eivätkä tunnu koskaan pääsevän perille. Grått och gyllne.)

 

 

 

 

Eklundin hengenheimolaiselta vaikuttaa Rabbe Enckell, joka ryhtyi julkaisemaan aforismeja vasta varsin myöhään, lyriikkansa suuren nousuvaiheen aikana. Parissa hänen runoteoksessaan on aforismiosasto samoin kuin 1961 ilmestyneessä esseekokoelmassa Essay om livets framfart (Essee elämän melskeestä). Varsinainen aforismiteos on Traktat (Traktaatti, 1953), johon kyllä sisältyy myös laajahko essee. Kirjailija mainitsee toisinaan ihailevasti Montaignen, jonka esseet ovat ehkä olleet hänen esikuvanaan. R. R. Eklundin tavoin Enckell on kirjoittanut suppeiden, usein paradoksaalien lauselmien ohella runsaasti pitkähköjä mietelmiä; ne alkavat usein lyhyellä lauseella, joka ilmoittaa käsiteltävän teeman. Joskus aforismit seuraavat toisiaan sarjoina tai aforismi voi olla jatkoa tai vastausta edelliseen, ikään kuin kirjailija keskustelisi itsensä kanssa.

 

Enckellin proosateokset ovat yleensä omaelämäkerrallisia. Hänen aforismeillaankin on henkilökohtainen leima; toisinaan ne viittaavat johonkin yksityiseen kokemukseen, muutamat ovat kuin päiväkirjan lehtiä. Silti monet aforismit kertovat itsensä paljastamisen vaikeudesta. Enckell haluaa suojella varsinkin elämän syvimpiä kokemuksia – seksuaaleja ja uskonnollisia – tunkeilevan suorasukaiselta lähestymiseltä.

 

Enckellin aforismeista piirtyy näkyviin herkkä, alituisesti varuillaan oleva ihminen, joka kamppailee ahdistustaan vastaan ja tekee tiliä tuntonsa tuomioistuimen edessä. Tähdellistä hänelle on yksilöllisyyden arvon puolustaminen ulkomaailman painetta ja kaavoittumisilmiöitä vastaan. Yksilöllisyyden nimissä Enckell ivaa ärtyneesti ”demokratiaa” ja ”konfektioihmistä”. Taiteessa hän ei liioin halua alistua ”päivän tehtäviin”, vaan kulkee omaa tietään ja etsii antiikin myyteistä ajattomia, yleispäteviä arvoja.

 

Eklundin tavoin Enckell kaihtaa yhtä suuresti itsetehostusta kuin tavanomaisuutta. Hänen sanontansa on täsmällistä, vain joissakin ironisissa kohdissa kiihkeäksi yltyvää. Vasaroiva toisto antaa ajatukselle painoa: ”Det finns inget annat mod än modet att fylla sig med mod.” (”Ei ole muuta rohkeutta kuin rohkeus täyttää itsensä rohkeudella”). Runsaat kielikuvat ovat modernisti yllättäviä. Samassa aforismissa eri kuvat voivat kietoutua toisiinsa; usein taas koko aforismi rakentuu yksityiskohdittain kehitellylle vertaukselle, kuten seuraava Enckellille tyypillinen ajatelma:

 

 

Vi skjuter vårt psyke framför oss som ett illa balanserat torn av paket på en primitiv enhjuling mitt i folkträngseln. Hela vår energi går åt att skydda tornet för andras ovarsamma armbågar, klumpiga sidosteg och nonchalanta bakar. En stöt in på det känsliga stället kommer tornet att vackla och åtskilligt glider av, bland dem ting som ingen skyldig kan ana eller veta. Toppen av tornet består ju av det ömtåligaste (liksom påsen med ägg placerats överst i kassen).

 

Me työnnämme sieluamme edellämme kuin vaappuvaa pakettitornia primitiivisissä yksipyöräisissä kärryissä keskellä väentungosta. Tarvitsemme kaiken tarmomme tornin suojelemiseen toisten varomattomilta kyynärpäiltä, kömpelöiltä sivuaskelilta ja välinpitämättömiltä takapuolilta. Arkaan paikkaan osunut töytäisy saa tornin huojumaan ja yhtä ja toista liukuu maahan, sellaistakin mitä kukaan syyllinen ei voi aavistaa tai tietää. Tornin huipussahan on kaikkein herkkätuntoisimpamme (samoin kuin munapussi on sijoitettu ylimmäksi kassiin). (Traktat)

 

 

Enckellin tavoin on 1920-luvulla uransa aloittanut runoilija Nicken Malmström vasta 1950-luvulla julkaissut aforismikokoelman (Fägelvägen, Linnuntie, 1953). Malmströmin sanontaa rasittaa usein modernistinen maneeri. Maailmankatsomukseltaan hän on pettynyt idealisti, joka etsii tietään uuteen, mystiseen uskoon ja pyrkii voittamaan yksinäisyyden kärsimyksen.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

Juhani Siljon Selvään veteen (1919) sisältää aforismiosaston.

Selvään veteen sisältyy myös koottujen runojen laitoksiin

vuosilta 1947 ja 1999, jälkimmäisessä kattavampana versiona.

Artikkelisarjan alkuun

 

Aforistiikka alkoi siis Suomessa irrallisina ilmiöinä, joista ei tunnu johtavan perinteen säiettä nykyaikaan. 1910-luvulla suomenkielisiä aforismeja ilmaantui aikakauslehtien palstoille. Harrastuksen viriämiseen on saattanut vaikuttaa ajankohtainen väittely Nietzschestä, ehkä myös Vilhelm Ekelundin ensimmäinen essee- ja aforismikokoelma (1909). Yrjö Koskelainen, tunnettu kirjallisuuskriitikko, julkaisi idealistishenkisiä, lähinnä taiteen ongelmia käsitteleviä ajatelmia Valvojassa (1910) ja Ajassa (1913–15). V. A. Koskenniemi ilmaisi aristokraattista ihmishalveksuntaansa ja ärsytti kirjallisia vastustajiaan aforismeissa, jotka ilmestyivät Ajassa (1912–15) ja Virittäjässä (1913) ja joista vain osa on otettu hänen aforismikokoelmiinsa. Juhani Siljon ajatelmista (Valvoja 1916–17) Kalle Sorainen arvelee, että jokunen niistä olisi tarkoitettu vastineeksi Koskenniemelle. Siljon postuumissa runoteoksessa Selvään veteen (1919) on myös sikermä ennen julkaisemattomia aforismeja.

Siljon aforismien tasoa ei meillä liene myöhemmin ylitetty. Ne saavat nuorekkaan voimansa sanottavan omakohtaisesta tähdellisyydestä. Siljo ei teekään pitkiä retkiä aforismin tärkeimmälle yhteisalueelle, lähimmäistemme heikkouksien piiriin. Hän ottaa kantaa toisaalta itseensä, toisaalta ulkomaailmaan, jota hän tarkastelee etupäässä minän vastavoimana. Runoilijalle asetetaan itsenäisyyden velvoitus:

 

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan – hengenmiehen yleensä, – tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, – ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.

Mutta keskeisintä on sisäinen tilinteko:

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

 

Siljon aforismit ovat hänen runojensa tavoin pyrkimystä "minuuden rakentamiseen", eettisten ja taiteellisten ongelmien ratkomista – loppujen lopuksi nämä kaksi ovat hänelle sama asia. Aforismien persoonallinen luonne käy ilmi siitäkin, että muutamat ovat peräisin Siljon 1910–12 pitämästä päiväkirjasta, "Tilikirjasta". Joidenkin ärsykkeenä on ollut luettu kirjallisuus; eräät esittävät, niin kuin Sorainen on huomannut, samoja ajatuksia kuin Siljon kirjallinen ohjelmanjulistus Rajankäyntiä.

Aforismit paljastavat Siljon luonteen jäntevimmältä puolelta, lyriikan pehmeämmät vivahteet eivät niissä tule esille. Ne tähdentävät yksinäisyyden ja yksilöllisyyden eettistä arvoa. Siljo käyttää mielellään sanaa "mies" positiivisena nimityksenä, mutta tähän miehuuteen sisältyy jotakin "neitseellistä", jota kokoelman viimeisessä, omaksikuvaksi hahmottuvassa aforismissa verrataan suomalaiseen koivuun. Siljon elämänasenne kuvastuu hänen sanonnassaan, joka aforismeissa on vieläkin koruttomampaa kuin runoissa. Hänen intohimonsa on, erään mietelmän mukaan, "suora viiva", ja hänen lyhyet, tavallisesti yksi- tai kaksilauseiset ajatelmansa ovatkin sangen suoraviivaisia. Väliin hän kuitenkin sitaisee sen "pienen, mutta tiukan solmun", joka hänen määritelmänsä mukaan kuuluu aforismin olemukseen:

 

Ainoa pahe: heikkous.

Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

 

Kuvassa Erik Ahlmanin teoksen (1925) lisäksi Erkki Melartinin

aforismikokoelman suomenkielisen version painoksia eri

vuosilta (1928, 1929, 1966 ja 2000).

 

1920-luvulla ilmestyi useita korkeatasoisia aforismikokoelmia: V. A. Koskenniemen, Maria Jotunin, Erkki Melartinin. Erik Ahlman ei julkaissut erillistä kokoelmaa, mutta hänen filosofiseen esseekokoelmaansa Teoria ja todellisuus (1925) sisältyy sikermä aforismeja, jotka ilmaisevat lähinnä tekijän moraalifilosofisia käsityksiä. Ahlman osaa tiivistää yllättävän väitteen pariin sanaan kuten huudahduksessa: "Tilaa uusille ennakkoluuloille!"

Erkki Melartin, säveltäjä ja musiikkimies, voitaisiin yhtä hyvin lukea ruotsin- kuin suomenkielisiin aforistikkoihimme, sillä hän julkaisi ainoan kokoelmansa sekä suomeksi että ruotsiksi (Minä uskon ja Credo, 1928). Ruotsinkielisinä hänen aforisminsa joskus ovat tiiviimpiä ja luontevampia, mutta tyylipyrkimyksiltään hän on lähempänä suomenkielisiä aforistikkojamme. Useimmat aforismien kirjoittajat lienevät skeptikoita ja etsijöitä, Melartin sen sijaan on idealistinen 'löytäjä', jonka epädogmaattinen usko tuntuu saaneen vaikutteita itämailta. Toisaalta hän tuntuu perehtyneen freudilaiseen psykologiaan, sillä hän puhuu unen paljastavasta merkityksestä, sublimaatiosta ja "pohjamudan" säilyttämisen tärkeydestä taitelijalle. Ihmisten pienuudesta ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista esitetyt huomiot ovat väliin humoristisia, väliin purevia: "On surullista mutta totta: tyhmimmät ihmiset määräävät, mikä on 'viisasta'." Musiikkielämä sai tietysti osansa Melartinin henkevistä häijyyksistä.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin ja otsikoita on muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 2 – V. A. KOSKENNIEMI