SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 3

Juttusarjan aiemmat osat:      osa 1     osa 2

 

 

 

 

Olli Hyvärinen: Vielä kerran tulee toisenlainen aika (2006; kansi: Mari Rogers)

IH: ”Piirros on mielenkiinnoton, kannen suunnittelu on jäänyt kesken.” 1,5

EK: ”Aforistinen kansi: nopeasti muotonsa löytänyt, ei liian selittävä. Kaaren jatkuvuus tukee "toisenlaisen ajan" viestiä. Raikas, kalligrafiamainen.” 5

TS: ”Sympaattinen, pidän tekijän nimessä olevasta auringosta. Teksti ja piirros sopivat hyvin yhteen. Hengittävä. Kannessa on selviä teknisiä puutteita, niissä näkyy kuvan pakkaamisesta johtuvia tahroja.” 2,5

Kannen suunnitellut Anna Mari Räsänen kertoo: ”Olli Hyvärisen kirjassa Vielä kerran tulee toisenlainen aika on musteella paperille Harakan saaressa vuonna 2006 piirtämäni kansikuva ja kuvitus. Tein kuvituksen nimellä Mari Rogers, myöhemmin olen siirtynyt takaisin tyttönimeeni Räsänen. Kirjan teksteissä liikutaan ajan tuulissa moneen suuntaan, ja niin pyörii myös kansikuvan lintumainen taikakuvio. Se on muotona tiivistynyt, melkein kuin aaltojen rantaan huuhtelema ajopuu, lintu tai jalaton kaksipäinen pegasos, aaltojen kovasti kohtelema, mutta yhä voimakas. Sitä seuraa kuvitteellisessa auringon kaaressa kuunsirppi, nyt runoilijan polttamien tulitikkujen rajaama – viittauksena kirjan tekijään, Olli Hyväriseen. Maapallo, joka sekin on kiinni tämän piirrosmobilen avaruudelliseksi pidikkeeksi tulkittavassa kaaressa, on kuvassa ensimmäisenä: Maailma on näin kaukaa nähty ja rajaton, mutta läheltä katsoen melkein kuin tikkunekku, josta tulee mieleen yksi kirjan aforismeista: Olen maailmankuva, hyvä ja kaunis, syömättäkin elän.”

 

 

 

 

Tiina Lehikoinen: Sitruunalumilyhtyjä (2008; kansi: Make Copies (= Leevi Lehto), kannen kuva: Tommi Musturi)

IH: ”Psykedeelinen väritys tekee kannesta erottuvan, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Ensimmäistä kertaa aikoinaan nähtynä tämä oli isku palleaan. Kirjavuus ärsyttää, tekijän ja kirjan nimi hukkuu. Tarkemmalla tarkastelulla löytyy kiinnostavia elementtejä. Uskalias, poikkeaa hillitystä aforismikirjan kannesta.” 4,5

TS: ”Hyvin yksinkertainen kansi, sarjanomainen kansiteksti nostaa kansikuvan pääasiaksi. Omaperäinen, epätyypillinen kansikin korostaa irtiottoa perinteestä. Ansiokkaalla tavalla erilainen, värimaailmaltaan elävä.” 4

Kannen kuvan tehnyt Tommi Musturi kertoo: ”Kuva on puoliabstrakti ja monitulkintainen. Katsoja voi saada viitteitä esittävästä ja tulkita kuvaa siitä edeten. Tämä sekä kuvan orgaanisuus ja väririkkaus istuvat kirjan sisältöön. Kuvassa on töilleni ominaista harkittua häiritsevyyttä, mitä löytyy myös teoksen sisällöstä. Minulta tilattiin kirjan kansikuva. Make Copies teki teoksen taiton mukaan lukien kannen typografian.”

 

 

 

 

Timo Salo: Epätietokirja (2009; kansi: Timo Salo)

IH: ”Ilmava, mutta piirros voisi olla mielenkiintoisempi. Kuvan ja tekstin keskinäinen sommittelu jättää toivomisen varaa. Tekstin ja kuvan leikkauskohta epämääräinen, mikä haittaa tekstin ymmärtämistä. Neliömuotoisen kannen kokonaissommittelu kuitenkin kohtalaisen onnistunut.” 2,5

EK: ”Kansi on "epäkuva" kuten kirja ilmoittaa olevansa epätietokirja. Kalligrafinen. Kuvan viivan rosoreuna on hyvä, kyseessä on ilmeisesti voimakas suurennos. Hienosti uskallettu jättää tyhjää tilaa. Nappisuoritus aforismikirjan kanneksi.” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on tehty ntamon sarjatyyppisen formaatin pohjalta, kuvitus on vihkopiirroksestani, voimakkaasti suurennettu. Kuvan silmästä lähtee g-kirjain. Kokonaisuus on oikealle kallellaan, mikä tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta, dynaamiselta. Tämä on suunnittelemistani kansista niitä, joihin olen tyytyväisin.”

 

 

 

 

Paavo Haavikko: Puhua, vastata, opettaa (2010, 3. painos; päällys: Marjaana Virta)

IH: ”Taustan luolamaalauskuva tuo historiallista perspektiiviä. Tekstineliö on mielenkiintoinen, samoin kirjainten erikokoisuus. Väriskaala on miellyttävä – taustaväri suhteessa valkoiseen ja mustaan.” 4,5

EK: ”Teksti kuvituksenomainen, muodostaa aforismin tapaisen arvoituksen. Väritys rauhallisen onnistunut, ei ylilyöntejä. Tekstiasettelu houkuttelee pitämään kirjaa kädessä, motorinen.” 5

TS: ”Uusintapainoksen kansi on vaisu ja vaikutelmaltaan haalistunut. Väritasapaino on liikaa kallellaan magentaan. Teräväpiirteisten kirjainten yhdistäminen kalliopiirrostaustaan luo kylmän ja etäisen vaikutelman. Silmälle ei ole tarttumapintaa.” 2

Marjaana Virta kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on yksi Haavikolle tekemistäni kansista, joissa halusin nostaa lauseen kirjan esittelytekstistä. Ja tehdä typografialla kuvitusta kirjan kanteen. ”Jotta näkisi tämän maailman on tultava tähän maailmaan.” Tässä kannessa on luolamaalaus taustalla ja kommentti kirjasta modernilla fontilla ja asettelulla tuo haluttua kontrastia menneisyyden ja nykyisyyden kannalta. Tekstillä halusin luoda polun joka vie kirjan sisälle ja sieltä ulos. Visuaalinen ratkaisu matkasta labyrintissä sopii mielestäni kuvaamaan kirjan sisältöä. Ajatuksen etsimistä, ajatuksen polkua etc.”

 

 

 

 

Hannu Paronen: Jossain välissä toivo (2010; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kirjan visuaalinen ilme vaikuttaa kirjaa vanhemmalta. Tekstistä leikattu puu sopii hyvin aforismikirjan kanteen. Taustaväri tyylikäs, selkeä musta. Kaksi vihreää puunlehteä tuovat esiin kirjan nimeen sisältyvän toivon.” 3

EK: ”Leikkaa ja liimaa -tyyli oli jossain vaiheessa suosittu ja helppo ratkaisu. Tekstin käyttäminen oksina antaa mielikuvan paljosta asiasta. Kokonaisuutena kansi hiukan kova, johtuu ehkä mustasta taustasta. Ehkä turhan helppo ratkaisu.” 2,5

TS: ”Nykyaforismikirjan näköinen, varsin tyylikäs. Kirja kooltaan käteen sopiva. Kannessa paljon tekstiä, mikä tuo lievän puuroisuuden tunteen.” 3,5

 

 

 

 

Markku Envall: Alkuräjähdys on kesken (2011; päällys: Tarina Lounasmaa, päällyksen kuva: Will Crocker)

IH: ”Hyvä. Kirjan nimeen rajoittuvat aforismit muodostavat alkuräjähdyksen, laajenevan tilan. Envallin pieni valokuva on esillä graafisen kauniisti. Nykyaikainen.” 4,5

EK: ”Tarina Lounasmaan tyyli on tässäkin tunnistettava. Aforismien käyttö kannessa räjähdyksen osina viehättää. Asetteluna onnistunut.” 5

TS: ”Jollain tapaa hauska, leikillinen, mutta kokonaisuutena levoton. Harmoniset värit, jopa metallinhohtoinen väri istuu kokonaisuuteen. Kannessa on tiettyä provokatiivisuutta, ei suostu olemaan vain tyylikäs. Kirjan nimi hukkuu, vaikka se on keskellä. Aforismien räjähtäminen kirjan nimestä on tarpeetonta mainosmaisuutta, Envall ei tunnettuna kirjailijana sellaista kaipaa. Jollain kummallisella tavalla kannen epäsuhtaiset osat kuitenkin pysyvät tasapainossa.” 2,5

 

 

 

 

Mirja Pirhonen: Kettuja ja enkeleitä (2012; kansi: Nina Pirhonen)

IH: ”Selkeä. Värikompositio voimakas - valkoinen, musta ja punainen -, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Paljas ja autio. Mittasuhteet kuvan ja tekstin välillä eivät oikein toimi. Kuva voisi olla paremmin esillä, esimerkiksi isompana. Tyhjän tilan mukana olo on hyvää, mutta sitä on käytetty oudosti.” 1,5

TS: ”Rohkean pelkistetty, informatiivinen, "tiedottava". Onko ketulla taskulamppu tassussaan? Karu, hallittu, mutta turhan arkinen. Hiukan sulkeutunut, ei synnytä riittävästi mielikuvia. Fontti on jäykähkö ja asiallisuutta korostava.” 2,5

Nina Pirhonen kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Halusin kuvata Mirja Pirhosen Kettuja ja enkeleitä -kirjan kannessa teoksen henkeä. Kirjoituskokoelma on yhteiskuntakriittinen ja osin tummasävytteinenkin. Valitsin sen vuoksi voimakkaan oranssinpunaisen ja pelkistin ketusta mustan siluetin. Valkoisen juovan voi nähdä valona ja vastavoimana. Kannen teksti jatkaa kuvan rytmitystä ja muodostaa kuvalle perspektiivin.”

 

 

 

Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto (2014; kansi: Timo Salo, valokuva: Johannes Ojansuu)

IH: ”Kansi vaikeasti ymmärrettävä, en löydä siitä merkityssisältöjä. Vihreä väri mielenkiinnoton. Ei puhuttele minua.” 1,5

EK: ”Viime vuosien lempikansiani, yksinkertaisen kaunis. Köyden hauska oivallus: sisältää kirjailijan nimikirjaimet. Kuva-aihe häviää luontevasti, katoavaisuuteen. Akvarellimaisen herkkä. Esittävyys ja osoittelevuus puuttuvat hyvällä tavalla. Tämä kansi voisi osallistua Vuoden kaunein kirja -kilpailuun!” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Käsitelty Johanneksen valokuva on kaunis. Köysi muodostaa nimikirjaimet J.O. Olen pohtinut, oliko kiiltävä lakkapinta paras ratkaisu ja sitä, pitäisikö kustantajan nimen olla valkoisin kirjaimin ja toisessa laidassa. Teoksen nimen typografia menee hiukan puuroiseksi. Koko kuvassa on rauhallinen vedenalainen tunnelma, vaikka vesiraja kulkee kannen yläosassa.”

 

 

 

 

Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori (2014; graafinen muotoilu ja valokuva: M-L Muukka)

IH: ”Hyvä. Sana ”kertakäyttö” tuo ristiriidan kuvan kanssa: ihmiset eivät ole kertakäyttötavaraa. Vauvan itku voisi viitata syntymäparkaisuun - jotakin on syntymässä. Kuvan rasterointi ja mustavalkoisuus toimivat hyvin värillisen tekstin kanssa.” 5

EK: ”Ahdistava kuva. Fontti on ärsyttävä, epäselvä ja huonosti valittu. Muuten kyllä kaunis ja selkeä kansi. Asettelultaan onnistunut. Kuvanvalinta oudoksuttaa. Provokatiivinen.” 3,5

TS: ”Pidän. Yksinkertainen kansi, joka synnyttää vahvan mielikuvan esimerkiksi kirjailijan persoonasta. Kiinnostava scifi-henkinen fontti, jota käytetty johdonmukaisesti.” 3,5

Kirjan graafisen asun suunnitellut Marja-Leena Muukka kertoo: ”Pekka Kejosen kanssa minulla on ollut pisin yhteistyö, aina 1990-luvun alusta. Ideoimme kansikuvia jo ennen kuin käsikirjoituksetkaan ovat syntyneet. Pekan verbaalinen maailma tarjoaa ruhtinaallisen mahdollisuuden tarttua myös moniin visuaalisiin tempaisuihin. Milloin olimme Bulevardilla vaipoissa, milloin täytetyn jazz-jäniksen kanssa kovassa pakkasessa tai pakkopaidassa eduskuntatalon portailla! Kertakäyttösatorissa käytin huutavan lapsen kasvoja, kuin pienen samurain, joka kejosmaiseen tapaan kapinoi ajan ilmiöitä vastaan. Kannattaa avata kirjan kannet, sillä niiden sisäpuoli, kuten sisuskin, on suunniteltu. Kansi (varsinkin etukansi) on vain pieni osa koko kirjan kokonaisuutta.”

 

 

RAATI ON PUHUNUT, SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAAT KANNET OVAT:

 

1. Samuli Paronen: Maailma on sana (Kosti Antikainen) (4,8 pistettä)

 

 

2.–3. Maria Jotuni: Avonainen lipas (tekijä ei tiedossa) (4,5)

 

 

2.–3. Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (Katri Niinikangas) (4,5)

4. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (tekijä ilmeisesti Einari Wehmas) (4,3)

5. Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (Tarina Lounasmaa) (4,2)

 

Voittajakannen suunnitellut Kosti Antikainen syntyi Kuopiossa 5.6.1930. Vuonna 1948 hän muutti Helsinkiin. Itseoppinut Antikainen loi arvostetun uran graafikkona. Kirjankansia hän suunnitteli noin 600, joista vajaat 200 oli Otavan Delfiinikirjat-sarjan kansia. Delfiinikirjojen myötä ”syntyi Suomessa ainutlaatuinen yhdistelmä, jossa kirjan sisältö ja graafinen ulkoasu saumattomasti liittyivät toisiinsa”. Kosti Antikaisen elämä katkesi ennenaikaisesti kun hän 3.10.1980 kuoli ajamansa hirvikolarin seurauksena.

”Kosti Antikainen toi päällyksiin vahvan piirustuksellisen leiman ja rehevän yleisilmeen. Rehevyys ei Antikaisella ollut muotojen ja aiheiden runsautta, vaan pikemminkin kansien aiheet olivat niukkoja ja tiukasti rajattuja. Mutta tapa piirtää ja maalata on mehevää ja ennen kaikkea värien käyttö on vahvaa ja rikasta. Ennakkoluuloton epäsuomalainen värimaailma on Kostille tyypillistä.”

(Lainaukset Julistemuseon julkaisusta Kosti Antikainen 1930–1980)

 

Oliko raati oikeassa? Mikä on sinun suosikkisi? Onko sinulle jäänyt jonkin muun aforismikirjan kansi mieleen hyvässä tai pahassa? Kommentoi alle!

Julkaisemme myöhemmässä vaiheessa vielä ainakin yhden postauksen aforismikirjojen kansista.

 

 

JOHANNA VENHO – RUNOILIJA JA AFORISTI

 

 

Kirjailija Johanna Venho (s. 1971) debytoi runokokoelmalla Postia Saturnukseen vuonna 1998. Muut Venhon runoteokset ovat Ilman karttaa (2000), Yhtä juhlaa (2006), Puolukkavarvas (lapsille, 2006) ja Tässä on valo (2009). Runojen ohella hän on julkaissut lastenkirjoja ja romaaneja. Vuoden 2015 alusta Venhon aforismeja on julkaistu Turun Sanomien aforismipalstalla.

Johanna Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja on filosofian maisteri. Hän on työskennellyt muun muassa vapaana toimittajana ja suomentajana sekä toiminut taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin pääsihteerinä ja perustanut runouslehti Janon (www.janolehti.fi) Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Kirjoittamisen ohella hän ohjaa kirjoittajakursseja. Venhon saamiin palkintoihin kuuluvat muun muassa Kritiikin kannukset (2001), Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) ja Einari Vuorela -palkinto (2008). Blogiaan Venho pitää osoitteessa www.ruusuikkuna.blogspot.fi .

***

 

Johanna Venho, sinun aforismejasi on tämä vuoden alusta julkaistu Turun Sanomissa vuoroviikoin Markku Envallin lauseiden kanssa. Miten päädyit Turun Sanomien aforistikoksi?

Olin iloisesti hämmästynyt, kun minua pyydettiin vuoden aforistiksi. Olen kirjoittanut aforismeja lähinnä omaksi ilokseni, kokeiluina, sitäkin muotoa tutkien. Varmaan yhtä kauan kuin runojakin, eli kauan, mutta jollain tapaa välisoittoina tai sormiharjoituksina, sytykkeinä muulle. Toisaalta pyyntö tuntui kohtalon sormelta ja tarkoitukselliselta, koska haluan avata uusia ovia kirjoittamisessa. Minun ja Markku Envallin afoäänet täydentävät erilaisuudessaan toisiaan.

 

Sinut tunnetaan ensisijaisesti runoilijana. Kuinka pitkään olet kirjoittanut aforismeja?

Aforismien kirjoittajana olen varmasti runoilija-aforista, runoni (ja nyttemmin myös proosa) on aina pyrkinyt sisältämään myös ajatuskiteytymiä. “Onni ei ole kevyt reppu.” “Outo osa:/ tiivistää näkemäänsä / muutamaan sanaan, ja pelätä/ onnistuvansa.” Nämä säkeet ovat Ilman karttaa -kokoelmasta. Proosaa lukiessa etsin ja alleviivaan usein tekstistä mottolauseita. Hyvä romaanikin voi olla täynnä sisäänkirjoitettua aforistista ilmaisua. Näen kirjoittamistyön jatkumona, jossa lajirajojen ajattelu ei ole minun tehtäväni. Tehtäväni on kirjoittaa, sitä muotoa joka esiin pyrkii.

 

Miten aforismisi syntyvät?

Kahdella tavalla: joko ankaran miettimisen ja sanojen valitsemisen, järjestämisen ja pohtimisen tuloksena tai äkillisenä oivalluksena, jäävuoren huippuna tiedostamattomassa tapahtuneen jälkeen.

 

Onko runoudella ja aforistiikalla jokin perustavanlaatuinen ero? Jos, niin mikä?

Minulle, nyt, perustavin ero on se, että aforismilla pyrin sanomaan jotakin maailmasta, ihmisestä, elämästä. Runossa voi olla äänteellisesti nautittava, soiva säe, kuva, hetken valotus, tunnelma. Pelkät ravitsevat sanat riittävät kantamaan runoa, rytmi ja laulullisuus on usein runoissani olennaista. Aforismissa etsin ohjenuoria itselleni.

 

Jos ajattelemme Turun Sanomissa tähän asti julkaistuja aforismejasi, voiko niitä yhtä hyvin kutsua (lyhyiksi) runoiksi?

Tätä en osaa sanoa, en pyri määrittelemään tiukkoja raja-aitoja kirjoittamisen lajeille. En itse sanoisi niitä lyhyiksi runoiksi, koska runossa käytän erilaista kieltä, haen toisenlaista rytmiä kuin näissä aforismeissa. Lyhyt muoto on kieltämättä ollut minulle vaikea, ja mieli tekee usein kirjoittaa sarjallisia aforismeja. Ehkä myös siksi, että pidän asian katselemisesta eri puolilta, ajatuksen kääntelemisestä. En koe väittämistä itselleni luonteenomaiseksi. Haluan tutkia myös sitä, miten lyhyeen muotoon saa mahtumaan monimielisyyttä.

 

Miksi lahjakas runoilija haaskaa aikaansa aforismien kirjoittamiseen? Mitä sellaista aforismilla muka voisi ilmaista, johon runo ei sovellu?

Kirjoittamisen eri lajit myös ruokkivat toisiaan. En ole kirjailija, joka voisi tehdä pelkästään lastenkirjoja tai runoja. Olen aina ollut kiinnostunut monista elämänalueista ja minulle on luontevaa kirjoittaa erilaisia tekstejä, ottaa erilaisia asentoja. En ajattele, että aforismeilla voisi ilmaista mitään sellaista, mihin runo ei sovellu. Runoihin voi hyvin sijoittaa aforistisia kiteytyksiä. Mutta on houkuttavaa kokeilla, löytääkö niin painavia ja puhuvia lauseita, että ne kantavat yksin. Haluan harjaantua siinä. Aforismi on tiheydessään ja lyhyydessään äärimmäisen vaativa laji. Voiko aforismi olla keveä? Voi, mutta silloinkin se on viisas. Eikä viisautta voi tekemällä tehdä.

 

Missä määrin tunnet aforistiikkaa kirjallisuudenlajina? Millaiseen tai keiden aforistiikkaan olet mieltynyt?

Koen läheisyyttä sellaisten runoilijoiden kanssa, jotka ovat myös kirjoittaneet aforismeja: Mirkka Rekola, Anne Hänninen, Tiina Lehikoinen, Marko Laihinen – minua kiinnostaa runon ja aforismin rajankäynti ja lyyrinen afo. Johannes Ojansuun kirja Katoavaisuuden aineisto vaikutti vahvasti. Aiempia ja aikaa kestäneitä: Virginia Woolfin tuotannosta olen kerännyt paljon minulle merkityksellisiä lauseita, vaikka tiedän, että niitä ei ehkä voi kutsua aforismeiksi. Olen jo nuorena mieltynyt Samuli Parosen ja Diktoniuksen aforismeihin, samoin Markku Envallin Samurai nukkuu oli ylioppilasvuonnani minulle tärkeä kirja, ostin sen pienestä korttelikirjakaupasta itselleni. Jokin Envallin afojen terässä ruokkii omaa ajatteluani. Pidän aina siitä, että voin väitellä kirjaa vastaan ajatuksissa, siitä, että jokin kirjassa hiertää eikä ole myötäsukainen. Oli ihmeellistä päästä kirjoittamaan aforismeja Turun sanomiin vuoroin Envallin kanssa, jokin ympyrä sulkeutui, kun tuo pyyntö tuli. Ympyrän pitää sulkeutua, että pyörä voi pyöriä.

 

Aforismi tai sananlasku, joka on ollut sinulle merkityksellinen?

Runsaudesta on vaikea valita. Otan ensiksi mieleen tulevat. Markku Envallin ajatus “Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee” palaa mieleeni jatkuvasti.

Tiedän, että laulun säkeitä ei saa sanoa aforismeiksi, mutta käsittelen niitä mielessä samaan tapaan: Patti Smithin Because the night -biisin säe “love is an angel disguised as lust” on minulle painokas. Ja sitten on Toivo Rautavaaran laulun lakoninen säe, jonka voisin ottaa lohduttavaksi motoksi. Siinä olennaista on, että laulu lauletaan mollissa, ja se muodostaa ristiriidan sanojen kanssa. “Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää, hauska maita, mantereita kuljeskella.”

 

Mitä on odotettavissa Turun Sanomien pestin jälkeen? Sijoitatko tulevat aforistiset oivalluksesi runoihisi vai oletko ajatellut julkaista jonkin aforistisen kokonaisuuden?

Olen ajatellut koota aforismeista kokoelman. Alustavasti puhuinkin jo siitä Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajan, runoilija Marko Laihisen kanssa. Aika näyttää, koska minulla on valmiina riittävästi hyviä lauseita. Päämäärä pakottaa ajattelemaan. Niin ystäväni kirjailija Jaana Seppänen sanoi, kun pohdin, voinko ottaa vastaan Turun Sanomien pestin: terveellinen homma, koska pakottaa ajattelemaan. Olen koko tämän pestin ajan kirjoittanut ensi syksynä ilmestyvää romaania Kaukana jossain onnenmaa, sekä lastenrunoja, jotka myös ilmestyvät syksyllä. Mutta olen välillä ihan varta vasten lähtenyt aforisminmetsästyskävelylle: ruumiin liikuttelu ja vaihtuvat maisemat ja valinnat joita summanmutikassa kävelijä joutuu joka kadunkulmassa tekemään, ruokkivat ajattelua. Myös lukeminen ruokkii sitä. Minua houkuttaisi kirjoittaa afoja myös ”vastaukseksi” luettuun: niin, että ensin olisi esillä ”keskustelukumppanin” ajatus, sitten sen pohjalta syntynyt oma miete. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen aforismin saralla saanut aikaan, joten hierre on hyvä.

 

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Se, että yhteiskunnassa ja työmaailmassa asiat nähdään ongelma- ja ratkaisukeskeisesti, suoraviivaisesti ja yksinkertaistaen, eikä dilemmoina, jossa erilaiset totuudet ovat elossa ja olemassa yhtä aikaa ja jotka vaatisivat keskustelua ja erilaisten näkökulmien hyväksymistä. (Keskustelen tästä aiheesta mieluusti.)

Ihmisten erilaisuus on huikeaa: meillä on erilaisia, risteäviä maailmoja. Miten löydetään keskusteluyhteys niiden välille? Konkreettisemmin: olen viime aikoina miettinyt paljon taidepolitiikkaa ja sitä, miten taiteen ja politiikan maailmat voivat kohdata ja ymmärtää toisiaan.

Ajattelen paljon myös sitä, millä tavoin ihmiset kohtaavat toisensa, miten osaamme olla hyviä toisillemme, millaisia sisäisiä esteitä meillä on. Minua kiinnostavat lukot ja estot, ihmisten käytös, tökeryyskin, ja se, millaisia vaikuttimia sen takana on. Olen kiinnostunut maailmallisesta roinasta ja väreistä, konkreettisesti ja symbolisemmin. Mietin, mitä roina ja rönsy kertoo ihmisestä.

Ajattelen päivittäin lapsia ja lasten kasvamista, sitä, miten kohtelemme lapsia.

Minulla oli nuorena voimakas ekoaktivismikausi: asuin Jyväskylässä ja opiskelin ekologiaa ja ympäristönhoitoa, asuin yhteisössä. Olin aika ankara ja mustavalkoinen noihin aikoihin. Ympäristöasiat huolestuttavat ja painavat edelleen, tunnen avuttomuutta: kuinka paljon yksittäinen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa?

Syksyllä ilmestyvässä romaanissa käsittelen muun muassa sitä, miten ihminen voi rakastaa vahvasti ja säilyttää silti itsensä, oman minänsä rajat. Tämä oman itsen ja yhteisyyden välinen raja on kestoaiheeni.

Mikä on kirjoittamisessa palkitsevinta?

Suomen kielen rikkaudesta nauttiminen, sen rakastaminen.

***

Johanna Venhon aforismeja ja runoja

 

Järjestys on tärkeintä. Löydä omasi. Jäniksen jäljet lumihangessa, moneen suuntaan sirottuvat, purkautuva helmet.

Talvella lumi käy näyttämässä meille, mitä kaikkea se voi peittää.

Särösi, halkeamasi. Niihin saan kiilani kiinni, kiipeän, näen maiseman johon voin asettua.

Vasta kun päästän irti, tajuan miten paljon se painoi. Painoko minut piti maassa kiinni?

Pieni poika bussissa: jostain kaukaa kirkas ääni. Aina kun kaivataan, kaivataan lasta.

Kevät. Jos nuo sirkkalehdet jaksoivat työntyä siemenen kovan kuoren läpi, jaksan minäkin.

Kevään paljaat koivunoksat kirjoittavat siniselle taivaalle kaipauksesta.

Kaiket illat televisiossa lauletaan, koska asiat ovat liian mutkikkaita puhuttaviksi.

Kun tehtävä on suoritettu, tanssit sitä paremmin mitä isommat kengät jaloistasi riisuit.

Luuli kuolevansa. Sai lahjaksi monta puhdasta, uudelleen kirjoitettavaa vuotta.

Ajatusta ei saa lukita, mutta se pitää sitoa kiinni maailmaan.

Oman häntänsä nostaja paljastaa, että on ihmiselle susi.

Paremmin tietäminen & oikeassa oleminen: pahan alku ja juuri.

Joka parhaiten tietää, se vähiten sietää.

Kääntele lamppua, niin rotat eivät pääse pesiytymään nurkkiin.

 

(Neljä viimeistä aforismia ovat aiemmin julkaisemattomia, muut on julkaistu Turun Sanomissa tammi–toukokuussa 2015.)

 

***

 

Tämä on sinulle.

Puhun koko ajan sinusta, sinuun

melkein hukuin, mutta vielä

on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut

maailman muodon mukaan,

elät. Päätöksessä pysyminen

on lyhytnäköisen kunnia.

                      Joka näkee, se elää.

 

Meri muuttuu, meri muuttaa meitä.

                      Meren pitkä hiljaisuus,

                      sukupuuttoon kuoleva.

Se karstaa posket,

painaa urat silmien alle,

se on hampainen suisto ja

neula suussa, paljas suola, silmistä sisään

valuvaa vettä. Väsyttävä

muuttuminen: matkanteon hinta,

                      hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.

Hinta liikkuvista vastauksista, ja

 

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun,

                      koko ajan ylettymäisillään,

tekee vahvaksi kuin alastomuus.

(kokoelmasta Ilman karttaa, 2000)

 

***

 

“I'll be your mirror

Reflect what you are, in case you don't know”

(Velvet Underground)

 

Olet tässä ensimmäistä kertaa. Ovella,

joka näyttää kuvasi, epäsäännölliset kasvot ja harmaat silmät,

pilvenrepaleet otsalla, entä vartalo, käytetyn oloinen,

purtu, imetty ja mukiloitu, rääkätty, pesty ja voideltu,

rikki rakastettu, villaan puettu ruumis, leikkaussalin liinoista kuorittu.

Olet tässä ensimmäistä kertaa,

ovella, jossa on leveät karmit,

puhtaat peilit, näet itsesi kokonaan ja voit mennä läpi

mutta vielä ei ole aika.

Voit tarttua kahvaan. Voit kääntää avainta. Voit

valita: kun astut ovesta, kipu lakkaa.

Sen oven takana et ole ikinä ollut. Vihreää ja kosteaa,

sumua ja aurinkoa. Olet yksin

hiljaisuudessa. Nilkkoihin kietoutuu

korsia, siltapalkkien levää,

kahlaat lempeän veden poikki,

se nuolee varpaanvälit,

olet siinä

ensimmäistä kertaa

ja kaikki on ohi.

 

(Venetsia, aqua alta lokakuussa 2010,

aiemmin julkaisematon)

MARKKU ENVALL – JOKA TÄHTIÄ TÄHYSTÄÄ

Markku Envallin yhdeksäs aforismikokoelma Joka tähtiä tähystää (2014 WSOY) näyttäisi sisältävän aforismeja satunnaisessa järjestyksessä. Samaa tapaa aineiston järjestämiseksi hän on käyttänyt fragmenttikokoelmissaan. Envall on nyt luopunut useimmista aforismikokoelmistaan tutusta sarjallisuudesta, samaten kirjan fyysinen formaatti on uusi: neliömäinen, runokirjanomainen sivukoko on vaihtunut aforismikirjalle tyypillisempään pystysuoraan muotoon. Myös kannen suunnittelija on vaihtunut sitten edellisen aforismikokoelman Alkuräjähdys on kesken (2011). Envallin kirjoihin kansia pitkään tehnyt Tarina Lounasmaa kuoli lokakuussa 2011, kannen uuteen teokseen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Joka tähtiä tähystää sisältää noin viisi ja puoli sataa aforismia eli on aforismikokoelmaksi laaja. Uudesta muodostaan huolimatta sisältö on tunnistettavaa Envallia niin ilmaisun kuin teesien ja teemojen osalta. Keskeisiä aiheita ovat muun muassa kirjallisuus ja kirjoittaminen, taide, kasvatus, usko, valta ja huomiot arkielämästä. Myös elämänviisautta on tuttuun tapaan tarjolla, eikä suinkaan sanan kielteisessä, latteassa merkityksessä. Pientä sarjallisuuttakin voi paikoin löytää, esimerkiksi sivun 44 muistoaiheisissa ajatelmissa ja sivun 79 meta-aforismeissa. Eräänlaista sarjallisuutta on sekin, että sama teesi esiintyy muunneltuna, kehiteltynä tai sovellettuna kokoelman eri osissa.

Envallin pariin edelliseen kokoelmaan oli päässyt mukaan turhan paljon löysää. Tässäkin kokoelmassa on monia itsestäänselvyyksiä (”Joka on harvemmin paikalla, näkyy selvemmin.”), mutta ei häiritsevässä määrin. Aforistiikan keinoja aikoinaan tutkinut Envall ei arastele käyttää lajin vanhahtaviakaan keinoja, esimerkiksi genetiivimetaforaa (”Vallan muuri on pelon tiilistä rakennettu.”). Laadullisesti uusi teos tuntuu olevan paluuta parempaan. Herkullisia oivalluksia on ammennettavaksi asti, ja aforismien muotoilu on taitajan työtä. Joka tähtiä tähystää kestää useankin lukukerran, merkityksiään vähä vähältä syventäen, kuten hyvän aforismikirjan kuuluukin.

 

Näytteitä teoksesta:

 

Aito on teeskentelijän sana, jolla hän ilmaisee poikkeuksen.

Ellet tiedä, onko enemmän hyvää vai pahaa, miksi et ryhdy vaa’ankieleksi.

Joutilaisuus esittelee sinut itsellesi.

Historian tajumme on saatu teatterista: uskomme vanhojen aiheiden puhuvan ajastamme ja ajallemme.

Ensimmäiset lauseet ovat kuin öljytipat, ne voitelevat koneiston.

Joka tietää, mitä seuraavaksi ajattelee, ei ajattele.

Taiteenteon sesam: anna tulla – katso myöhemmin.

Lykkääminen on luopumisen niin kuin varastoiminen hylkäämisen ensimmäinen vaihe.

Lähestyvä meteoriitti on hyvä harjoitusvastustaja.

Lestadiolaisuus ei ole kovin vetovoimaista, jos sen levittämisen päämenetelmä on lisääntyminen.

”Ristinkuolemallaan sovitti.” Kuinka hänelle tehty saattoi olla hänen tekonsa?

Taiteilijat joivat erottuakseen niin kauan kuin viinasta siihen oli.

Kun inhoat positiivista ajattelua, olet sen jengin positiivinen jäsen.

Vanhat kiistaveikot, kristinusko ja evoluutio, mahdollisia samasta syystä: yksilöt kuolevat.

Joka vastaa Kyllä jokaiselle, jakaa itsensä maailmalle sentin palasina.

Mikä yleistyy kuin muoti, on jo menotiellä.

Miljoonien massa pitää pyramidin kärkikiven paikallaan.

Uudistua voi myös lopettamalla alituisen uudistumisen.

Tyttöjen yllä lasikatto. Poikien alla betonilattia.

Vallan lajeista puhtain on osaajan valta.

 

4

 

 

Pro aforismi esittelee ja arvioi aforismiteoksia ja muita aforistiikan näkökulmasta kiinnostavia kirjoja. Sanallisen esittelyn ohella kirjat saavat myös numeraalisen arvion asteikolla 1–5, jossa 1 merkitsee erittäin huonoa ja 5 erinomaista. Mutta: älä usko meitä, vaan tutustu teoksiin itse.