SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 3

Juttusarjan aiemmat osat:      osa 1     osa 2

 

 

 

 

Olli Hyvärinen: Vielä kerran tulee toisenlainen aika (2006; kansi: Mari Rogers)

IH: ”Piirros on mielenkiinnoton, kannen suunnittelu on jäänyt kesken.” 1,5

EK: ”Aforistinen kansi: nopeasti muotonsa löytänyt, ei liian selittävä. Kaaren jatkuvuus tukee "toisenlaisen ajan" viestiä. Raikas, kalligrafiamainen.” 5

TS: ”Sympaattinen, pidän tekijän nimessä olevasta auringosta. Teksti ja piirros sopivat hyvin yhteen. Hengittävä. Kannessa on selviä teknisiä puutteita, niissä näkyy kuvan pakkaamisesta johtuvia tahroja.” 2,5

Kannen suunnitellut Anna Mari Räsänen kertoo: ”Olli Hyvärisen kirjassa Vielä kerran tulee toisenlainen aika on musteella paperille Harakan saaressa vuonna 2006 piirtämäni kansikuva ja kuvitus. Tein kuvituksen nimellä Mari Rogers, myöhemmin olen siirtynyt takaisin tyttönimeeni Räsänen. Kirjan teksteissä liikutaan ajan tuulissa moneen suuntaan, ja niin pyörii myös kansikuvan lintumainen taikakuvio. Se on muotona tiivistynyt, melkein kuin aaltojen rantaan huuhtelema ajopuu, lintu tai jalaton kaksipäinen pegasos, aaltojen kovasti kohtelema, mutta yhä voimakas. Sitä seuraa kuvitteellisessa auringon kaaressa kuunsirppi, nyt runoilijan polttamien tulitikkujen rajaama – viittauksena kirjan tekijään, Olli Hyväriseen. Maapallo, joka sekin on kiinni tämän piirrosmobilen avaruudelliseksi pidikkeeksi tulkittavassa kaaressa, on kuvassa ensimmäisenä: Maailma on näin kaukaa nähty ja rajaton, mutta läheltä katsoen melkein kuin tikkunekku, josta tulee mieleen yksi kirjan aforismeista: Olen maailmankuva, hyvä ja kaunis, syömättäkin elän.”

 

 

 

 

Tiina Lehikoinen: Sitruunalumilyhtyjä (2008; kansi: Make Copies (= Leevi Lehto), kannen kuva: Tommi Musturi)

IH: ”Psykedeelinen väritys tekee kannesta erottuvan, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Ensimmäistä kertaa aikoinaan nähtynä tämä oli isku palleaan. Kirjavuus ärsyttää, tekijän ja kirjan nimi hukkuu. Tarkemmalla tarkastelulla löytyy kiinnostavia elementtejä. Uskalias, poikkeaa hillitystä aforismikirjan kannesta.” 4,5

TS: ”Hyvin yksinkertainen kansi, sarjanomainen kansiteksti nostaa kansikuvan pääasiaksi. Omaperäinen, epätyypillinen kansikin korostaa irtiottoa perinteestä. Ansiokkaalla tavalla erilainen, värimaailmaltaan elävä.” 4

Kannen kuvan tehnyt Tommi Musturi kertoo: ”Kuva on puoliabstrakti ja monitulkintainen. Katsoja voi saada viitteitä esittävästä ja tulkita kuvaa siitä edeten. Tämä sekä kuvan orgaanisuus ja väririkkaus istuvat kirjan sisältöön. Kuvassa on töilleni ominaista harkittua häiritsevyyttä, mitä löytyy myös teoksen sisällöstä. Minulta tilattiin kirjan kansikuva. Make Copies teki teoksen taiton mukaan lukien kannen typografian.”

 

 

 

 

Timo Salo: Epätietokirja (2009; kansi: Timo Salo)

IH: ”Ilmava, mutta piirros voisi olla mielenkiintoisempi. Kuvan ja tekstin keskinäinen sommittelu jättää toivomisen varaa. Tekstin ja kuvan leikkauskohta epämääräinen, mikä haittaa tekstin ymmärtämistä. Neliömuotoisen kannen kokonaissommittelu kuitenkin kohtalaisen onnistunut.” 2,5

EK: ”Kansi on "epäkuva" kuten kirja ilmoittaa olevansa epätietokirja. Kalligrafinen. Kuvan viivan rosoreuna on hyvä, kyseessä on ilmeisesti voimakas suurennos. Hienosti uskallettu jättää tyhjää tilaa. Nappisuoritus aforismikirjan kanneksi.” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on tehty ntamon sarjatyyppisen formaatin pohjalta, kuvitus on vihkopiirroksestani, voimakkaasti suurennettu. Kuvan silmästä lähtee g-kirjain. Kokonaisuus on oikealle kallellaan, mikä tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta, dynaamiselta. Tämä on suunnittelemistani kansista niitä, joihin olen tyytyväisin.”

 

 

 

 

Paavo Haavikko: Puhua, vastata, opettaa (2010, 3. painos; päällys: Marjaana Virta)

IH: ”Taustan luolamaalauskuva tuo historiallista perspektiiviä. Tekstineliö on mielenkiintoinen, samoin kirjainten erikokoisuus. Väriskaala on miellyttävä – taustaväri suhteessa valkoiseen ja mustaan.” 4,5

EK: ”Teksti kuvituksenomainen, muodostaa aforismin tapaisen arvoituksen. Väritys rauhallisen onnistunut, ei ylilyöntejä. Tekstiasettelu houkuttelee pitämään kirjaa kädessä, motorinen.” 5

TS: ”Uusintapainoksen kansi on vaisu ja vaikutelmaltaan haalistunut. Väritasapaino on liikaa kallellaan magentaan. Teräväpiirteisten kirjainten yhdistäminen kalliopiirrostaustaan luo kylmän ja etäisen vaikutelman. Silmälle ei ole tarttumapintaa.” 2

Marjaana Virta kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on yksi Haavikolle tekemistäni kansista, joissa halusin nostaa lauseen kirjan esittelytekstistä. Ja tehdä typografialla kuvitusta kirjan kanteen. ”Jotta näkisi tämän maailman on tultava tähän maailmaan.” Tässä kannessa on luolamaalaus taustalla ja kommentti kirjasta modernilla fontilla ja asettelulla tuo haluttua kontrastia menneisyyden ja nykyisyyden kannalta. Tekstillä halusin luoda polun joka vie kirjan sisälle ja sieltä ulos. Visuaalinen ratkaisu matkasta labyrintissä sopii mielestäni kuvaamaan kirjan sisältöä. Ajatuksen etsimistä, ajatuksen polkua etc.”

 

 

 

 

Hannu Paronen: Jossain välissä toivo (2010; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kirjan visuaalinen ilme vaikuttaa kirjaa vanhemmalta. Tekstistä leikattu puu sopii hyvin aforismikirjan kanteen. Taustaväri tyylikäs, selkeä musta. Kaksi vihreää puunlehteä tuovat esiin kirjan nimeen sisältyvän toivon.” 3

EK: ”Leikkaa ja liimaa -tyyli oli jossain vaiheessa suosittu ja helppo ratkaisu. Tekstin käyttäminen oksina antaa mielikuvan paljosta asiasta. Kokonaisuutena kansi hiukan kova, johtuu ehkä mustasta taustasta. Ehkä turhan helppo ratkaisu.” 2,5

TS: ”Nykyaforismikirjan näköinen, varsin tyylikäs. Kirja kooltaan käteen sopiva. Kannessa paljon tekstiä, mikä tuo lievän puuroisuuden tunteen.” 3,5

 

 

 

 

Markku Envall: Alkuräjähdys on kesken (2011; päällys: Tarina Lounasmaa, päällyksen kuva: Will Crocker)

IH: ”Hyvä. Kirjan nimeen rajoittuvat aforismit muodostavat alkuräjähdyksen, laajenevan tilan. Envallin pieni valokuva on esillä graafisen kauniisti. Nykyaikainen.” 4,5

EK: ”Tarina Lounasmaan tyyli on tässäkin tunnistettava. Aforismien käyttö kannessa räjähdyksen osina viehättää. Asetteluna onnistunut.” 5

TS: ”Jollain tapaa hauska, leikillinen, mutta kokonaisuutena levoton. Harmoniset värit, jopa metallinhohtoinen väri istuu kokonaisuuteen. Kannessa on tiettyä provokatiivisuutta, ei suostu olemaan vain tyylikäs. Kirjan nimi hukkuu, vaikka se on keskellä. Aforismien räjähtäminen kirjan nimestä on tarpeetonta mainosmaisuutta, Envall ei tunnettuna kirjailijana sellaista kaipaa. Jollain kummallisella tavalla kannen epäsuhtaiset osat kuitenkin pysyvät tasapainossa.” 2,5

 

 

 

 

Mirja Pirhonen: Kettuja ja enkeleitä (2012; kansi: Nina Pirhonen)

IH: ”Selkeä. Värikompositio voimakas - valkoinen, musta ja punainen -, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Paljas ja autio. Mittasuhteet kuvan ja tekstin välillä eivät oikein toimi. Kuva voisi olla paremmin esillä, esimerkiksi isompana. Tyhjän tilan mukana olo on hyvää, mutta sitä on käytetty oudosti.” 1,5

TS: ”Rohkean pelkistetty, informatiivinen, "tiedottava". Onko ketulla taskulamppu tassussaan? Karu, hallittu, mutta turhan arkinen. Hiukan sulkeutunut, ei synnytä riittävästi mielikuvia. Fontti on jäykähkö ja asiallisuutta korostava.” 2,5

Nina Pirhonen kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Halusin kuvata Mirja Pirhosen Kettuja ja enkeleitä -kirjan kannessa teoksen henkeä. Kirjoituskokoelma on yhteiskuntakriittinen ja osin tummasävytteinenkin. Valitsin sen vuoksi voimakkaan oranssinpunaisen ja pelkistin ketusta mustan siluetin. Valkoisen juovan voi nähdä valona ja vastavoimana. Kannen teksti jatkaa kuvan rytmitystä ja muodostaa kuvalle perspektiivin.”

 

 

 

Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto (2014; kansi: Timo Salo, valokuva: Johannes Ojansuu)

IH: ”Kansi vaikeasti ymmärrettävä, en löydä siitä merkityssisältöjä. Vihreä väri mielenkiinnoton. Ei puhuttele minua.” 1,5

EK: ”Viime vuosien lempikansiani, yksinkertaisen kaunis. Köyden hauska oivallus: sisältää kirjailijan nimikirjaimet. Kuva-aihe häviää luontevasti, katoavaisuuteen. Akvarellimaisen herkkä. Esittävyys ja osoittelevuus puuttuvat hyvällä tavalla. Tämä kansi voisi osallistua Vuoden kaunein kirja -kilpailuun!” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Käsitelty Johanneksen valokuva on kaunis. Köysi muodostaa nimikirjaimet J.O. Olen pohtinut, oliko kiiltävä lakkapinta paras ratkaisu ja sitä, pitäisikö kustantajan nimen olla valkoisin kirjaimin ja toisessa laidassa. Teoksen nimen typografia menee hiukan puuroiseksi. Koko kuvassa on rauhallinen vedenalainen tunnelma, vaikka vesiraja kulkee kannen yläosassa.”

 

 

 

 

Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori (2014; graafinen muotoilu ja valokuva: M-L Muukka)

IH: ”Hyvä. Sana ”kertakäyttö” tuo ristiriidan kuvan kanssa: ihmiset eivät ole kertakäyttötavaraa. Vauvan itku voisi viitata syntymäparkaisuun - jotakin on syntymässä. Kuvan rasterointi ja mustavalkoisuus toimivat hyvin värillisen tekstin kanssa.” 5

EK: ”Ahdistava kuva. Fontti on ärsyttävä, epäselvä ja huonosti valittu. Muuten kyllä kaunis ja selkeä kansi. Asettelultaan onnistunut. Kuvanvalinta oudoksuttaa. Provokatiivinen.” 3,5

TS: ”Pidän. Yksinkertainen kansi, joka synnyttää vahvan mielikuvan esimerkiksi kirjailijan persoonasta. Kiinnostava scifi-henkinen fontti, jota käytetty johdonmukaisesti.” 3,5

Kirjan graafisen asun suunnitellut Marja-Leena Muukka kertoo: ”Pekka Kejosen kanssa minulla on ollut pisin yhteistyö, aina 1990-luvun alusta. Ideoimme kansikuvia jo ennen kuin käsikirjoituksetkaan ovat syntyneet. Pekan verbaalinen maailma tarjoaa ruhtinaallisen mahdollisuuden tarttua myös moniin visuaalisiin tempaisuihin. Milloin olimme Bulevardilla vaipoissa, milloin täytetyn jazz-jäniksen kanssa kovassa pakkasessa tai pakkopaidassa eduskuntatalon portailla! Kertakäyttösatorissa käytin huutavan lapsen kasvoja, kuin pienen samurain, joka kejosmaiseen tapaan kapinoi ajan ilmiöitä vastaan. Kannattaa avata kirjan kannet, sillä niiden sisäpuoli, kuten sisuskin, on suunniteltu. Kansi (varsinkin etukansi) on vain pieni osa koko kirjan kokonaisuutta.”

 

 

RAATI ON PUHUNUT, SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAAT KANNET OVAT:

 

1. Samuli Paronen: Maailma on sana (Kosti Antikainen) (4,8 pistettä)

 

 

2.–3. Maria Jotuni: Avonainen lipas (tekijä ei tiedossa) (4,5)

 

 

2.–3. Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (Katri Niinikangas) (4,5)

4. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (tekijä ilmeisesti Einari Wehmas) (4,3)

5. Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (Tarina Lounasmaa) (4,2)

 

Voittajakannen suunnitellut Kosti Antikainen syntyi Kuopiossa 5.6.1930. Vuonna 1948 hän muutti Helsinkiin. Itseoppinut Antikainen loi arvostetun uran graafikkona. Kirjankansia hän suunnitteli noin 600, joista vajaat 200 oli Otavan Delfiinikirjat-sarjan kansia. Delfiinikirjojen myötä ”syntyi Suomessa ainutlaatuinen yhdistelmä, jossa kirjan sisältö ja graafinen ulkoasu saumattomasti liittyivät toisiinsa”. Kosti Antikaisen elämä katkesi ennenaikaisesti kun hän 3.10.1980 kuoli ajamansa hirvikolarin seurauksena.

”Kosti Antikainen toi päällyksiin vahvan piirustuksellisen leiman ja rehevän yleisilmeen. Rehevyys ei Antikaisella ollut muotojen ja aiheiden runsautta, vaan pikemminkin kansien aiheet olivat niukkoja ja tiukasti rajattuja. Mutta tapa piirtää ja maalata on mehevää ja ennen kaikkea värien käyttö on vahvaa ja rikasta. Ennakkoluuloton epäsuomalainen värimaailma on Kostille tyypillistä.”

(Lainaukset Julistemuseon julkaisusta Kosti Antikainen 1930–1980)

 

Oliko raati oikeassa? Mikä on sinun suosikkisi? Onko sinulle jäänyt jonkin muun aforismikirjan kansi mieleen hyvässä tai pahassa? Kommentoi alle!

Julkaisemme myöhemmässä vaiheessa vielä ainakin yhden postauksen aforismikirjojen kansista.

 

 

SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 1

Kansitaiteesta on aforistiikan yhteydessä puhuttu valitettavan vähän. Niinpä Pro aforismi päätti nostaa esille suomalaisten aforismikirjojen kannet ja aforismiteosten graafisen suunnittelun. Esiraati teki alkukarsinnan rajaten esiteltävien kirjojen määrän 25:een. Mukaan pyrittiin saamaan monipuolinen valikoima visuaalisesti kiinnostavia kansia. Mukaan kelpuutettiin ainoastaan varsinaisia aforismikokoelmia, ei esimerkiksi teoksia, jossa aforismeja on vain pieni osa kirjan sisällöstä. Nyt valitun 25 kannen ulkopuolelle jäi monia esittelemisen arvoisia kansia, joihin toivottavasti voimme palata myöhemmin.

Kolmihenkinen, varsinainen raati koostui henkilöistä, joilla on kokemusta sekä kuvataiteista että aforistiikasta. Iiris Hälli on kuvataiteilija ja aforisti, Eva Kyyhkynen kuvataideopettaja ja aforisti. Timo Salo on aforisti, joka on tehnyt kirjankansia ja muuta graafista suunnittelua. He arvioivat kannet sekä sanallisesti että pistein asteikolla nollasta viiteen. Myös kansien tekijät saavat puheenvuoron siltä osin kuin heitä on tavoitettu. Juttu julkaistaan käytännön syistä kolmessa osassa vanhimmista kansista aloittaen. Viimeisessä, kolmannessa osassa paljastetaan, mikä kansi valittiin suomalaisen aforistiikan parhaaksi.

 

Juttusarjan     osa 2 (part 2)     osa 3  (part 3)

 

 

 

Maria Jotuni: Avonainen lipas (1929; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Koristeellinen teksti muodostaa kauniin kehyksen, lippaan. Kohopainatus on mukava yksityiskohta ja pergamentinoloinen kansipaperi tuntuu miellyttävältä.” 4,5

EK: ”Aikansa tuote, klassista osastoa. Reunuksen teksti rajaa kannen hienosti, keskittää kannen aiheen.” 5

TS: ”Kirjan nimi kivasti kehyksissä, toteutettu hienosti. Tämän keinon voisi jopa tuoda takaisin nykykansien suunnitteluun. Hillitty seepia kaunis kannessa, mutta kansi kokonaisuutena hiukan raskas monine elementteineen.” 4

 

 

 

 

Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1947; kannen tekijää ei mainittu*)

IH: ”Kuva toistaa kirjan nimen. Tyyli ja kirjasinlaji selkeää 40-50-lukua. Oman aikansa grafiikan edustajana tyypillinen ja komeakin kansi.” 4

EK: ”Klassinen, selkeä, cocteaumaista graafisuutta. Väritys toimii hyvin. Teemassa sanansaattajuutta ja osuvuutta. Kirjasimet puhtaita, niissä ripaus jugendia. Komea kansi, voisin vaikka pitää pöydälläni.” 5

TS: ”Jylhän klassinen kansi, arvokkuuteen pyrkivä. Kuva ei ole piirroksena kovin korkeatasoinen, silti värit ja rytmi toimivat. Kannen hiukan naivistisestakin ihmishahmosta voi löytää myös leikkisyyttä. Itsetietoinen, kompromissiton.” 4

* Ville Hännisen ystävällisen huomion mukaan kannessa olisi Einari Wehmaksen signeeraus. (päivitetty 18.9.2015)

 

 

 

 

Albert Lange Fliflet: Tuli niemen tutkaimessa (1950; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Ilmava ja selkeä. Tekstien asettelu ja koot suhteessa toisiinsa hyvät. Kuva jää arvoitukseksi, ainakin tämän päivän ihmiselle.” 3

EK: ”Sanan jakaminen kirjan nimessä oudoksuttaa. Muilta osin klassinen, selkeä ja kosiskelematon. Kuva on hieno, siihen on saatu paljon asiaa ja tapahtumaa, mutta myös arvoituksellisuutta.” 4

TS: ”Sodanjälkeisen ajan tyypillinen kansi, jota ilmentää muun muassa pieni vinjetti. Uusklassista tyyliä ilmentävä, hivenen mielikuvitukseton peruskansi.” 2,5

 

 

 

 

Jouko Tyyri: Takiaisia (1950; kansikuva: Maija Karma)

IH: ”Kirjan nimeen viittaavat kannen takiaiset ovat liian osoittelevia. Kirjasinvalinnat mielenkiinnottomia.” 2,5

EK: ”Kansi on kaunis, kirjan nimen fontti on kiinnostava, siinä on jotain aforistisen piristävää. Värivalinnat erikoisia, mutta kauniita. Näkyykö kuvassa myös siljolainen tiukka solmu? Vaalea kehys rajaa kannen hyväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.” 4

TS: ”Sodanjälkeinen, konservatiivinen, lyyrinen muodoltaan. Viehättävällä tavalla oman aikansa näköinen, tyyliteltyjen takiaisten kuva on onnistunut. Kirjan nimi ilmentää poleemisuutta, mutta kuva ei. Tietyllä tavalla miellyttävä. Kirjan muoto mukavan epäsovinnainen, hiukan leveä suhteessa korkeuteen.” 4,5

 

 

 

 

Viljo Römpötti: Toteamia (1953; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Oman aikansa graafisen suunnittelun parhaimmistoa. Tyylikkäät värit. Kaksi kuvamaailmaa - geometrisuus ja valkoinen "pilvi" - muodostavat hyvän kontrastin. Voisin kuvitella, että kirja on aikoinaan erottunut myyntipöydällä.” 4

EK: ”Tässä on meininkiä. Kovan ja pehmeän, vinouden ja pyöreyden yhdistäminen toimii. Värivalinta on kaunis. Fontti tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Valkoinen "musteläiskä" on hyvä vastakohta muulle. Kokonaisvaikutelma kuitenkin sekava, vähän liikaa kaikkea.” 2,5

TS: ”"Linoleumilattia". Estetiikka ilmentää arkisuutta ja maanläheisyyttä, ehkä viitataan käyttökirjallisuuteen. Hiukan kunnianhimoton, silti omalla tavallaan kaunis ja johdonmukainen. Käsinkirjoitettu teksti on viehättävä.” 4

 

 

 

 

Aaro Hellaakoski: Lumipalloja (1955; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kansipaperin lumimainen, rypyliäinen pinta on miellyttävä, samoin kirjan pieni koko. Tekstit ovat visuaalisesti miellyttävät. Kannen ilmavuus viittaa vastakohdan kautta sisällön painavuuteen. Selkeä ja konstailematon kansi.” 4,5

EK: ”Tuo mieleen ranskalaiset kirjankannet. Yksinkertaisen viehättävä. Vahva kansi olematta tungetteleva.” 4,5

TS: ”Yksinkertainen, sarjamainen, vihkomainen. Pelkistetyn kaunis. Tunnetun kirjailijan kokoelmaksi kansi on vaatimaton.” 3

 

 

 

 

Oiva Paloheimo: Oivalluksia (1959; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Hyvät värit, mustavalkoisen valokuvan suhde taustaan on hyvä. Kuvan olo osittain tekstin päällä luo pienen syvyysvaikutelman. Näistä huolimatta kansi jää hivenen vaisuksi.” 2,5

EK: ”Kirjailijan kuva kannessa on liian dominoiva. Kuvan leikkaus kanteen on keinotekoinen. Levoton fontti, myös kaksi kokonaisuutena levoton ja tasapainoton.” 1

TS: ”Leppoisa ja hauska kansi. Viisikymmentälukulainen typografia, kirjaimet paperista leikatun tapaisia. Terrakotanvärinen tausta. Kannessa aavistus tunkkaisuutta, joka usein tulee mustavalkokuvan ja painoväripinnan yhdistämisestä.” 3

 

 

 

 

Origo: Murehtijan päiväkirja (1961; kannen kuva: Pena (= Pentti Myllymäki))

IH: ”Humoristinen ja kiva kansi. Selkeä kokonaisuus. Lämmin ruskeanoranssi kirjan nimi istuu hyvin valkoiseen pohjaan.” 3

EK: ”Ei viehätä visuaalisesti, mutta on humoristinen ja uteliaisuutta herättävä. Fontti on aika rankka.” 2,5

TS: ”Kuvituksen ja tekstin suhde on selkeä. Aikansa tyypillistä käyttögrafiikkaa. Vaalea oranssi on miellyttävä väri. Jo tuolloin jaettiin sanoja eri riveille ilman tavuviivoja!” 3

Lue juttusarjan seuraava osa (next part)

 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1

 

 

 

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.

 

 

Suomalaisista aforistikoista useimmat ovat luonnehtineet aforismia aforismeissaan, jotkut (Koskenniemi, Marjanen, Tyyri) myös kirjoitelmissa. Tunnetuin on kaiketi Siljon määritelmä: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sanalasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun." Kaarlo Marjanen kiinnittää erityistä huomiota aforismin keskivaiheilla tapahtuvaan yllättävään "käännähdykseen". Koskenniemi huomauttaa kuvakielen tärkeästä osuudesta ja aforismeissa usein esiintyvästä määritelmämuodosta. Elmer Diktoniuksen mielestä aforismi on "pistetaidetta". Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että aforismin on oltava lyhyt ja iskevä. On vaikea sanoa, missä määrin tämä suomalainen 'aforismin teoria' on vaikuttanut lajin kehitykseen meillä. Ainakin lyhyyden vaatimus on omaksuttu: Suomessa on viljelty nimenomaan "ranskalaista" suppeaa aforismia. Pitempiä "fragmentteja" on runsaanlaisesti vain Eklundilla ja Enckellillä, jonkin verran Jotunilla, Marjasella ja Hormialla. Suppeudessa piilee ilmeinen kaavamaisuuden varaa; kaikki eivät ole sitä onnistuneet välttämään.
 

Äsken lainatuissa aforismin karakteristiikoissa on viitattu eräisiin lausetyyppeihin ja tyylikuvioihin, jotka kansainvälinen tutkimus on todennut suorastaan lajin olemukseen kuuluviksi. Aforistikon ajatus tuntuu ikään kuin luonnostaan hakeutuvan näihin kuvioihin, jotka tietysti puolestaan voivat kuljettaa ajatusta talutusnuorassaan. Kuvakieli on aforistikon samoin kuin lyyrikon tärkeimpiä ilmaisukeinoja. Edellä on siitä esitetty näytteitä varsinkin Koskenniemen, Diktoniuksen, Enckellin ja Marjasen yhteydessä. Metafora tai vertaus saattaa leimahduksena valaista laajan näkymän, tehdä pitkät selitykset tarpeettomiksi. Toisaalta on erinomaisia aforistikkoja – Siljo, Jotuni, Tyyri – jotka eivät sanottavasti käytä kuvakieltä. "Solmu" ja "käännähdys" taas tarkoittavat paradoksia, jollaisilla aforismi mielellään säpsähdyttää lukijaa. Marjanen on meillä paradoksin mestari, muillakin sitä kyllä tapaa, mutta suomalaiselle aforismille se ei ole erityisen luonteenomainen.
 

Määritelmä ("A on B") on suomalaisen aforistiikan tavanomaisimpia muotoja. Eniten sitä viljelevät Marjanen ja Koskenniemi. Yksinään tämä on iskevä, kategorinen muoto, mutta se voi myös esiintyä pitemmän aforismin alussa tai lopussa. Määritelmä voidaan puristaa verbittömäksi lauseeksi; usein se sisältää kuvan:

Schopenhauer: filosofian musta aurinko. (Koskenniemi)

Tekniikka on taitelijan sielun magneetti (Marjanen)

Itsensä myöntäminen on itsensä voittamista. (Tyyri)

Viimeisessä esimerkissä esiintyvää kahden infinitiivin rinnastamista tapaa kosolti ruotsinkielisissä aforismeissa:

Att älska är ibland att vara omedveten om sin olycka.

(Rakastaminen on joskus tiedottomuutta omasta onnettomuudesta) (Enckell)

Kaikki aforistikot suosivat niin ikään antiteesia. Varsinkin Koskenniemi ja Diktonius rakentavat aforisminsa olennaisesti kontrastivaikutelmille.

Sanan toisto antaa aforismille retorista painokkuutta tai kärkevyyttä:

 

Viisaan tie on nöyrän tie. (Jotuni)

Egentligen tycker vi att det vore det verkliga felet med oss och den verkliga bristen, om våra fel och brister saknades.

(Itse asiassa olemme sitä mieltä, että todellinen virheemme ja todellinen puutteemme olisi virheidemme ja puutteidemme puuttuminen.) (Eklund)

 

Usein asetetaan rinnakkain kaksi samasta vartalosta johdettu erimerkityksistä sanaa. Tällainen toisto tukee tehokkaasti esimerkiksi paradoksaalia antiteesia:

Hyödyttömät ajatukset voivat lopulta kasvattaa hyödyllisimmät ajatukset. (Jotuni)

Ei mikään niin äkkipäätä käy vanhanaikaiseksi kuin uudenaikainen. (Marjanen)

Aforismi yleistää rohkeasti yksityisiä kokemuksia, siksi ne tavallisimmin esitetään me-muodossa, varsinkin milloin on puhe "meidän" ihmisten moninaisista raadollisuuksista: satiirin kärki hieman pehmenee, kun kirjailija näin asettuu lukijan rinnalle maalitauluksi. Poikkeamat tästä yleisestä käytännöstä herättävät huomiota. Itsetehostus tai itse-erittely vaatii tietenkin minä-muotoa: sitä esiintyy (joskus me-muodon rinnalla) Diktoniuksella, Eklundilla, Enckellillä, Björlingillä, Siljolla, Jotunilla, Tyyrillä. Mutta usein käytetään "minän" sijasta sinä-pronominia, joka tarkoittaa väliin kirjoittajaa itseään, väliin lukijaa – tai kenties molempia. Tälle "sinälle" annetaan mielellään moraalisia tai muita kehotuksia imperatiivimuodossa: "Leppymätön – se olkoon nimesi!" (Siljo) Ruotsinkielisellä aforistikolla on tilaisuus kätkeytyä persoonattoman man-pronominin suojaan (Eklund, Enckell), suomenkieliset käyttävät harvoin passiivia. Harvinaisia ovat myös hän- ja te-muodot.
 

Sanaleikkiin ovat aforistikkomme harvoin heittäytyneet. Joitakin esimerkkejä toki löytyy: "Elämä on usein niin – elinkautista!" (Siljo) – "Ei vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy eläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät" (Hellaakoski). Tyyri rohkenee Jacques Prévertin tavoin yhdistellä yhdyssanojen osia uudella tavalla: "Rintamerkit ja arvosyöpä".
 

Aforismi on monesti luonteeltaan poleeminen. Toisinaan siteerataan lause, jota vastaan väitetään, toisinaan pannaan vanha tuttu lauselma päälaelleen: "Pessimistin vaalilause: liian totta voidakseen olla hyvää" (Tyyri) – "Autuaita ovat väärintekijät, sillä ilman heitä ei olisi Lunastajaa" (Hormia). Vastaväitteen kohteena saattaa olla sanalasku; niinpä Jotuni kääntää lauseen "Rehellisyys maan perii" muotoon "Maa perii rehellisen".
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2