SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA

 

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

Ajankohtaista kärkeä on Jarno Pennasen tanka- ja aforismikokoelmassa Tomun kimallus (1945) ja Matti Kurjensaaren Miekkatanssissa (1957). Sylvi Kekkosen Kiteitä (1949) on koruton ja vaatimaton, alakuloisen resignoitunut teos. Meikäläisessä aforistiikassa harvinaista leikkimieltä osoittavat Oiva Paloheimo Oivalluksissa (1959) ja Lauri Viita runo- ja aforismikokoelmassa Suutarikin, suuri viisas (1961) sekä – hieman toisella tasolla – tietenkin Olli, jonka pakinakokoelmiin sirotellut Otso Kirjosiiven mietelmäsikermät kielellisine kuperkeikkoineen ilmaisevat pessimististä maailmankatsomusta mitä riemastuttavimmalla tavalla.
 

Mielenkiintoisimpia ovat kyseisten vuosikymmenten harvat nuoret aforistikot: Armo Hormia (Mitä se on, 1951), Jouko Tyyri (Takiaisia, 1950, Nokivalkea, 1954) ja Viljo Römpötti (Toteamia, 1953). Römpötillä on satiirikon lahjoja, mutta hänen aforisminsa ovat epätasaisia. Armo Hormia tarkastelee elämän ja taiteen ilmiöitä psykologinkoulutuksensa valossa. Hänen aforisminsa, joista monet ovat varsin pitkiä, vaikuttavat väliin lähes tieteellisiltä pohdiskeluilta. Elämännäkemys, omaperäinen tosin, on vielä pikemmin teoreettinen kuin kokemuksissa kirkastunut, ja kieli on usein raskaan abstraktista. Hormia on tietoisen subjektiivinen: "Ei ole muuta synteesiä kuin hengenkokonaisuuteni." Avoimempi suhde maailmaan on Jouko Tyyrillä, vaikka hänellä, samoin kuin Hormialla ja Römpötilläkin, aforismit ovat tyypillistä nuoren miehen "minuuden rakentamista".

 
 

Jouko Tyyrin aforismikokoelmat Takiaisia (1950) ja Nokivalkea (1954)
sekä kootun aforistiikan nide Nuoruuden kritiikki (1975).

 

 

Tyyri edustaa näistä kolmesta varteenotettavimmin sitä 1950-luvun nuorisoa, joka perusteellisen epäilyn pohjalta lähti luomaan uusia arvoja murskattujen tilalle – ilman vanhemman polven skeptikoille usein ominaista paatosta. Hänen lähtökohtanaan on ehdoton älyllinen rehellisyys: "Äly on puhdistettava kaikesta siitä, mitä ei selkeästi ymmärrä. Melkein ymmärtäminen on vaarallisinta typeryyttä." "Cartesiolainen" rationalismi ja moderni eksistentialismi ovat hänen maailmansa rakennusaineksia. Persoonallisuus näyttää olevan Tyyrinkin keskeinen arvo, ja sen kehittäminen vaatii valintaa: "Persoonallisuus, luonne, on keskittymistä, satunnaisen eliminointia." Samaa eliminointia Tyyri harjoittaa tyylissäänkin, joka on keskittynyttä, loogista ja selkeää. Silti hän moderniin tapaan tähdentää kielen merkitysten epämääräisyyttä ja kommunikaation vaikeutta. Katsomuksiltaan Tyyri itse asiassa on sangen konservatiivinen ja kritikoi valppaasti myös nuorison heikkouksia.
 

1960-luvulla mielenkiinto aforismia kohtaan näyttää melkoisesti laimentuneen. Uusia lahjakkaita aforistikkoja ei juuri ole ilmaantunut. Yksinäinen lupaus on Aku-Kimmo Ripatti, joka omaperäisessä, paikoin lyyrissävyisessä esikoiskokoelmassaan Luodemailta (1962) pyrkii modernisoimaan aforismin kieltä.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1