HELENA ANHAVA TÄNÄÄN 90 VUOTTA – LÄMPIMÄT ONNITTELUT!

Kirjailija Helena Anhavan (s. 24.10.1925 Helsinki) esikoisteos runokokoelma Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa julkaistiin vuonna 1971. Jo sitä ennen hän oli ollut mukana novelliantologiassa Seitsemän novellia vuonna 1968. Runojen ja novellien lisäksi hän on julkaissut aforismeja, lastenkirjan sekä kuunnelmia.

Anhava on suomentanut romaaneja, näytelmiä, lyriikkaa, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä toimittanut oppikirjoja, antologioita ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on käännetty useille kielille. Hän on saanut muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon 1980, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 1994 ja Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon 1997 sekä vuonna 2006 kaikkien aikojen ensimmäisen Samuli Paronen -palkinnon ansioistaan aforistiikan alalla.

Anhava debytoi aforistikkona aforismikokoelmallaan Sivusta vuonna 1976. Useissa hänen runokokoelmissaan on aforismeja, erityisesti teoksessa Sanon silti (1982). Anhavan siihenastinen aforistinen tuotanto on koottu teokseen Ei kenenkään maa ("mietteitä, havaittua 1971-1999", 2000), joka sisältää myös aiemmin julkaisemattomia aforismeja, erityisesti 1990-luvulta. Vuonna 2008 hän julkaisi runo- ja aforismikokoelman Kukaan ei tiedä ja 2010 teoksen Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010. Elämänvaiheitaan Helena Anhava muistelee teoksessaan Toimita talosi (2006).

 

"Kirjoittajalta kysytään usein miten ja miksi hän valitsee teksteihinsä eri ilmaisulajeja: novellin, runon, aforismin ja miten ne valikoituvat. En katso päättäväni niistä itse, niistä päättää psyyken kulloinenkin mielentila, joka vaihtelee vähän kuin kirkonkellojen äänen värit kellonsoittajasta riippuen. Otan vastaan annettua ja viestitän sitä eteenpäin eli en minä kirjoita vaan minussa kirjoitetaan.

Kaikkina aikoina ihminen on tavalla tai toisella halunnut ilmaista itseään, jättää maailmaan jäljen. Runo ja aforismi ovat hyvin lähellä toisiaan, huutomerkeiksi runojen välissä olen aforismeja sanonut. Taisin myös verrata kirjoittamista dialogiksi elämän kanssa, mikä ei liene kovin uusi ajatus. Kun ärryt maailmaan ja sen ristiriitaisuuteen, haluat esittää vastalauseen ilman osoitetta. Yhtä hyvin voisit jutustella peipposen tai kissankellon kanssa. Kun saat mietteen täsmennetyksi, voit päästää mielesi rauhaan menemään."

(Helena Anhavan aiemmin julkaisematon teksti vuodelta 2008)

 

 

Helena Anhavan aforismeja teoksesta Sivusta (1976):

Elämä – murtautumista ulos annetusta roolista.

Mitä tekee vapaudella se jolla se on.

Tulkitsee historian sulkemalla milloin vasemman, milloin oikean silmänsä.

Sitoutumaton: entisvanhainen kylänhullu. Aina sai pelätä mitä se keksisi sanoa.

Kirjailija puhuu kirjoissaan. Ei hänen huoli ruveta marionetiksi.

Taitelijan tehtävä: kuvata niinkuin näkee, ei niinkuin tietää tahdottavan nähdä.

Kriitikon tehtävä: kysyä mihin on pyritty, miten siinä onnistuttu.

Et kelpaa jos et ole niin kuin haluan. Se on hylkäämistä.

Yhä uudelleen lapsi testaa kasvattajansa rakastamiskyvyn.

Vain harvat voivat tietää mikä useimmille on parasta.

Moni putoaa mieluummin Jumalan haaviin kuin kirkon.

Mahdottomaksi julistetun läheisyydessä on usein joku, joka ei sallisi hänen muuta olevan.

Elämä on ylivoimainen tehtävä lapselle, joka saa tuntea että rakkauskin on ansaittava.

Hirveä laji. Keskitti koko lahjakkuutensa toisten laudalta lyömiseen.

 

Teoksesta Sanon silti (1982):

Vapaus on vapautta reagoida vääryyteen.

Ei sitä voi mennä lääkäriin ja sanoa: - Poden koiran kuolemaa. Poden sitä noidannuolella ja kilpirauhasen tulehduksella.

Elämäähän me podemme, kohdusta hautaan.

Miksi hän rienaa? Onko joku niin pahoin loukannut hänen hartauttaan?

Virikkeet ja virikkeet. Lapsi tarvitsee myös henkistä yksinoloa, ohjailematonta leikkiä.

 

Teoksesta Ei kenenkään maa (2000):

Pelokkaalle älä suutu. Epäluulo on seuraus, ei syy.

Meissä on kohtia jotka eivät koskaan ehdi aikuiseksi asti.

Ei siltaa alemmuutta ja ylemmyyttä potevien välillä.

Lapsena musta lammas, aikuisena syntipukki. Kun on valmius syyllisyyteen, säästyvät muut itsetutkiskelulta.

Jossakin sovittu että vain sosiaalinen on terve.

Aate jos nostaa kiihkon.

Älä astu sen osatotuuden varpaille, jota he pitävät koko totuutena.

Puhu oikeista asioista väärään aikaan – panet kaulasi mestauspölkylle.

Mitä saisi olla? sanoo kirkko.

 

Teoksesta Kukaan ei tiedä (2008):

Eikö selittämättömyys ole mystiikan ensimmäinen pykälä.

Ennen tiedettiin, että pettymykset kuuluvat elämään. Tänään joka pettymykselle on oma masennuspillerinsä.

Kuka valitsijat valitsee? He itse. Hyvät veljet.

Maahanmuuttajat ja mustalaiset pitäisi palkata opettamaan miten vanhuksiin kuuluu suhtautua.

Kuka ’sotaan syyllinen’ joutuu vastuuseen vedenpaisumuksen jälkeen?

 

 

Teoksesta Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010 (2010):

Voi Luonnon kuolemanrohkeutta.

Peura tuli pihaan. Katsoin kuin pyhimykseen.

Kuunnella tekstiä niin kuin kuuntelisi avaruutta tai tähtitaivasta.

 

 

Osa teoksen Sivusta aforismeista on julkaistu eri muodossa Ei kenenkään maa -kokoelmassa. Aforismit ovat tässä artikkelissa siinä muodossa kuin ne on myöhemmin julkaistu jälkimmäisessä teoksessa.

 

SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 2

Juttusarjan     osa 1     osa 3

 

Kalervo Tuukkanen: Tuuma tuumalta (1964; päällys: Erkki Ruuhinen)

Iiris Hälli: ”Selkeä ja ilmava, mutta ei tyylikäs. Kirjasinlajit tyylillisesti liian erilaisia.” 2,5

Eva Kyyhkynen: ”Näyttää aforismikirjalta. Tyhjä tila tuo tilaa tuumailla. Sommitelma mielenkiintoinen. Kirjailijan kuva kannessa on hyvä ratkaisu. Yleisvaikutelma kuitenkin laimea ja mitäänsanomaton. Voimaton.” 2

Timo Salo: ”Tiettyä arvovaltaisuutta. Kansi otettu viehättävästi haltuun. Perussommittelu hyvä. Kirjan nimi on kauniilla kirjaimilla, miellyttävää typografiaa.” 3,5

Kannen suunnitellut Erkki Ruuhinen kertoo: "Hiukan selityksiä – tuuma tuumalta.  Olen yllättynyt, että kansi on löytynyt raadin arvioitavaksi. Itse haluaisin unohtaa sen. Syksyllä 1964 olin juuri täyttänyt 21, ja rimaa hipoen läpäissyt MG-koulun karsintakurssin. Samana syksynä sain suunnitella WSOY:lle ensimmäisen kanteni. Silloin graafikontaimella ei ollut käytössään tietokoneita, ei edes reprokameroita. Eikä oikein hajuakaan siitä, miten kansi tulisi asiakkaalle esittää, tai panna lopullisesti painokuntoon. Tilaaja halusi säveltäjästä kanteen kuvan, he saivat sen. He halusivat myös nimikirjoituksen. Senkin he saivat, mutta liian täsmälliseksi tehtynä. Teoksen nimen asuun panin mukaan kaikki silloiset taitoni tehdä kanteen ja asiaan sopivia kirjaimia... Huonon luonnoksen ja kakki pyydetyt palaset vein Kaarina Visakannolle, joka ilmeisesti uskoi kykyihini. WSOY:n oma graafikko Heikki Alanko antoi sitten ohjeet kuvalaattojen tekijöille ja asemoi palaset paikoilleen. Jokainen aforisti kirjoittaa joskus ensimmäiset mietteensä, kuvataiteilija tekee taulunsa, ja graafikko kantensa. Kaikki ne eivät ole mestariteoksia. Ei tämäkään. Useimmat aloitukset kannattaisi armeliaasti unohtaa."

 

 

 

 

Risto Nivari: Avaimella suljettu (1965; päällys: Heikki Alanko)

IH: ”Kuvaidea on epämääräinen, eikä kaunis väri pelasta kantta.” 1,5

EK: ”Itsestään selvä, ei nouse esiin hyvässä eikä pahassa. Moninainen ja vihjeenomainen kuva-aihe katoaa, ehkä tarkoituksella. Kuvavalinnan perustelu jää hämäräksi.” 1,5

TS: ”Arvasin, että tämä on 1960-luvulta. Yksinkertaisen elegantti. Sovinnainen ja tasapainoinen. Jollain tavalla raskas värimaailma, mutta valkoinen kasviaihe on viehättävä. Kaunis piirros. Konservatiivinen ja hillitty kansi.” 3,5

 

 

 

 

Samuli Paronen: Maailma on sana (1974; päällys: Kosti Antikainen)

IH: ”Joukon mielenkiintoisin. Kuvallisesti kaunis. M-kirjaimen linjat ja värit rakentavat maailman, ovikin ehkä näkyvillä. M-kirjain suojelevassa suhteessa kirjan nimeen. Kuva viestii, että maailma on myös kuva. Kannen kuva tuo mieleen Paul Kleen teokset.” 5

EK: ”M-kirjain hyödynnetään monistamalla. Tekstin asettelu suhteessa kuvaan onnistunut. Kaunis väriskaala.” 4,5

TS: ”Parhaita suomalaisia aforismikansia. Värikäs M-kirjain viehättää. Herkät värit, lasimaalausmainen. Typografia onnistunutta, lähes leipätekstikirjaimia, koruton, asiallinen, mutta samalla nimi nousee kauniisti esiin.” 5

 

 

 

 

 

Helena Anhava: Sivusta (1976; päällys: Sinikka Koskimäki)

IH: ”Suhteellisen tyylikäs, kiiltävänmusta väri on hyvä. Synkkä ajatellen lukijan houkuttelemista.” 3

EK: ”Komea, luottaa tekijän nimeen. Ei selittele. Tyhjä tila toimii hyvin, vaikuttava. Vaikka on musta, ei ole pimeä.” 4

TS: ”Todella pelkistetty, vähäiset elementit. Itsetietoisuutta, aavistuksen torjuva. Kirjan nimi Sivusta on asemoitu sivuun. Tietyllä tapaa tyylikäs kirja.” 3,5

 

 

 

 

Maija Paavilainen: Valoa (1994; kannen kuva ja suunnittelu: Maija Paavilainen (tekijän nimeä ei ole mainittu kirjassa))

IH: ”Hyllypaperimainen. Ei herätä mielenkiintoa.” 2

EK: ”Helppo ja tylsä ratkaisu. Kuin kangas, jonka kuva jatkuu ja jatkuu. Tässä ei ole mitään kannelle ominaista. Itse tehdyn oloinen, monotoninen, mutta ei suoranaisesti ruma.” 1,5

TS: ”Naivistinen, käsin tehty. Käsinkirjoitettu nimi on kömpelösti toteutettu. Kansi lähestyy estetiikaltaan kuvitettuja teoksia (jollainen tämäkin on) ja sarjakuvan maailmaa. Kotitekoisen näköinen, siksi kansi ei houkuttele avaamaan kirjaa. Viehättävällä tavalla vaatimaton, voisi olla parempi ilman lakkapinnoitetta.” 2,5

Kannen suunnitellut Maija Paavilainen kertoo: "Aihe nousee lapsuuden valkovuokkometsien muistosta, malli on suoraan Obbnäsin keväisestä vuokkomerestä. Haukipään metsänpohjat ovat aina ensin sinisenään sinivuokkoja, sitten äitienpäivän aikoihin valkoisenaan. Valkovuokot sytyttävät valon puitten siimekseen. Valkovuokot ovat heijastumia tähdistä. Kustantaja hyväksyi ajatuksen. Maalasin akvarelliväreillä."

 

 

 

 

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (1998; päällys: Tarina Lounasmaa)

IH: ”Kannessa kevään vihreää ja kalpeaa keltaista. Mirkan kasvot sopivat hyvin osaksi diagonaalisommitelmaa.” 4,5

EK: ”Tunnistan Tarina Lounasmaan tyylin. Henkilökuva toteutettu onnistuneesti. Mirkan miettivälle katseelle on annettu tilaa. Useanlaisesta fontista huolimatta kokonaisuus pysyy rauhallisena. Raikkaan tuore.” 5

TS: ”Erikoislaatuisia ratkaisuja. Dymo-teksti on yllättävä ja röyhkeä, muodostaa kontrastin hillittyyn värimaailmaan ja teokseen yleisesti. Silti hiukan hahmoton ja luonteeton kauniista pullonvihreästä väristä huolimatta. Jotain sympaattista postmodernia kannessa on. Rohkeus ja tietty kokeellisuus on hyvää.” 3

 

 

Lauri Sallinen: Hiljaisuudella on ääni (2002; kansi: Maria Mitrunen, kannen kuva: Sanna Syväjärvi)

IH: ”Kuva on heikkotasoinen ja kannen sommittelu on hakkaava.” 2

EK: ”Esittävä piirroskuva kannessa vie pois aforismin kontekstista, kuva vie ajatukset rakkausromaaniin. Tämä kirja olisi voinut saada enemmän arvoisensa kannen. Hahmojen suuttomuus toki viittaa hiljaisuuteen, mutta keino on mielikuvitukseton. Etikettimäinen osio edessä rauhoittaa kokonaisuutta. Kansi ei miellytä minua, värivalinta löysä.” 2

TS: ”Lyyrinen, sovinnainen, pikkusievä. Hallittu muoto, sommittelu symmetrinen. Kuva on epäkiinnostava, kokonaisuus jää pliisuksi. Väri on kaunis, mutta tekstimaailma voisi olla yhtenäisempi.” 2,5

Kannen suunnitellut Maria Mitrunen kommentoi: ”Minulla ei ole kolmentoista vuoden takaisesta työstä enää oikein mitään sanottavaa. Kansihan perustuu kirjan kuvittaja Sanna Syväjärven tussipiirrokseen, hän ehkä osaisi paremmin kertoa taustoista ja tunnelmista.”

Sanna Syväjärvi kertoo: "Aforismikokoelma on jaettu teemoihin, joista yksi on rakkaus. Kyseiseen teemaan tekemäni kuva päätettiin valita myös kirjan kanteen. Kuva kertoo nuoresta rakkaudesta, jossa kaikki on uutta, ihmeellistä ja tuoretta."

 

 

 

Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (2003; kansi: Katri Niinikangas)

IH: ”Oivaltava. Köyhällä runoilijalla ei ole ollut perinteistä mustakantista vihkoa, vaan on tehnyt hiilellä mustakantisen vihkon. Raavittu teksti viestii: mustan pinnan alta paljastuu ajatuksia.” 5

EK: ”Rohkea, luottaa lukijaan. Viittaus luonnoskirjaan, herättää mielenkiinnon. On ollut rohkeutta jättää tyhjää tilaa. Tekijän ja kirjan nimessä on arvoituksellisuutta. Luonnosmainen jälki viehättää. Eläväisyyttä ja tekemisen jälkeä näkyy. Tuhru, mutta kiinnostava.” 4,5

TS: ”Enostone-kustantamon kannet ovat hyvällä tavalla herkkiä. Tämän kannen tekstit ovat käsin tehtyjä. Hillityssä muodossaan johdonmukainen. Pidän kannen minimalismista, kansi on aforismikirjamainen.” 4

 

Kannen suunnitellut Katri Niinikangas kertoo: ”Kirja on yli kymmenen vuotta vanha, joten en niin tarkkaan muista, mitä silloin ajattelin. Muistaakseni idea oli aika kirjaimellinen, kirja on ”mustakantinen vihko” ja halusin siihen käsillä tehtyä jälkeä ja erityisesti käsin kirjoitettua tekstiä mukaan. Ideana oli muistilehtiö, mutta en halunnut tehdä sitä kuitenkaan liian konkreettisesti. Siksi etukannen teksti on käsinkirjoitettua, nyt tekisin sen vahvemmin, mutta tämä taisi olla kolmas ikinä tekemäni kansi. Musta väri tuli kirjan nimestä, mutta voi olla että myös kustantaja toivoi siitä yksiväristä.”

 

Lue juttusarjan seuraava osa

PEKKA SAURI – PARI SANAA

Aforismin pituudesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, myös kaksisanaisista aforismeista. Yksi klassisimpia on Oiva Paloheimon "Hillitse Hitlerisi." (1959), muita muun muassa "Sanomalehtimies – ammattivalehtelija." (Juhani Siljo, 1919), "Täytä pukusi!" (Kaarlo Marjanen, 1946), "Vaimoudesta sakotetaan." (Helena Anhava, 1976), "Ansio – ansa." (Hilja Mörsäri, 2000) ja "Uskonto. Saattohoitoa." (Hannu Hirvonen, 2011).

Pekka Saurin tuore verkossa julkaistu kokoelma Pari sanaa on ainakin Suomen oloissa ainutlaatuinen: kirja koostuu ajatelmista, jotka ovat kaikki kaksisanaisia. Näin Sauri on vienyt aforistiikan tunnusmerkkeihin kuuluvan lyhyyden ja tiiviyden lähes äärimmilleen. Saurin teos on luettavissa maksutta (linkki edellä), mutta hän toivoo jokaisen lukijan maksavan vähintään 10 euroa Suomen Punaiselle Ristille Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseen.

 

Pekka Sauri, verkossa julkaisemasi Pari sanaa -teoksesi sisältää kolmisensataa kahden sanan kiteytystä, aforismia. Miten ja milloin syntyi idea näin tiiviiseen ilmaisumuotoon?

Joskus takavuosina tuli mieleen, että maailma tukehtuu tekstiin. Ajattelin, että velvollisuuteni on keksiä ilmaisumuoto, joka on niin tiivis kuin kieli antaa myöten. Kahden sanan muoto on lyhin, mitä sain aikaan. Suomen kieli antaa kyllä joitakin mahdollisuuksia yksisanaiseenkin ilmaisuun, mutta ehkä pääsen siihen seuraavassa vaiheessa.

 

Ovatko kaksisanaisesi syntyneet pitemmän ajan kuluessa vai oliko myös kirjoitusprosessi tiivis?

Ovat syntyneet noin kolmen, neljän vuoden kuluessa. Olen kirjoitellut niitä muistiin aina kun on tullut mieleen. Usein yksi kiteytys inspiroi toisen, ja toinen kolmannen. Käytin muutamaa nyt julkaisemistani aforismeista myös viime syksynä ilmestyneessä romaanissani ”Parempaa kuin seksi” (Kaiku Books 2014).

 

Koitko ajatusten sovittamisen kahden sanan mittaan kirjoittamista vaikeuttavaksi asiaksi vai oliko muodon tiukoista rajoista apua kirjoitustyössä? Mitä hyvää ja huonoa oli kirjoitustyön ja lopputuloksen kannalta näin tiukalla sanamäärän rajoittamisella?

Muodon tiukka raja nimenomaan innostaa keksimään näitä. Aiemmin ajattelin, että jos ihminen ei osaa yhdellä A4-liuskalla kertoa asiaansa, ei osaa kymmenelläkään. Nyt ajattelen samaa kahdesta sanasta.

 

Jäikö kirjasta oivalluksia pois siksi, että niitä ei ollut mahdollista mahduttaa kahteen sanaan?

Ei. Aina löytyy kaksi sopivaa sanaa, kun vähän aikaa miettii.

 

Kokoelmasi alaotsikkona on paradoksaalinen ilmaisu "nasevia latteuksia". Sellaisiako pyrit kirjoittamaan vai mitkä olivat tavoitteesi?

Alaotsikko on olevinaan hauska. Uusi idea muuttuu latteudeksi sitä mukaa, kun sitä toistetaan.

 

Vuonna 1994 katsoit, että lähihistoria voidaan kiteyttää kahteen sanaan: ”Just joo.” Miten tämän päivän maailma tai Suomi tiivistyisi kahteen sanaan?

”Demokratia: puhetta!”

 

Just joo on myös pitkään piirtämäsi pilapiirrossarjan nimi. Eräs aforistikko on sanonut, että ”Pilapiirros on kuvataiteen aforismi.” Näetkö sukulaisuutta pilapiirroksen ja aforismin välillä?

Näen sukulaisuuden, mutta minulle pilapiirrokset ja parin sanan aforismit ovat aivan eri maailmoista ja syntyvät eri prosesseissa. Tietysti molemmat ovat ilmaisumuotoina tiiviitä.

Kuinka tuttua aforistiikka on sinulle kirjallisuudenlajina?

Nuorempana luin aforismeja enemmän, Samuli Paronen oli oikein hyvä. Aika usein aforistiikka horjuu pateettisuuden rajamailla. Sitä yritän kaikin voimin välttää.

 

Teoksesi on luettavissa ilmaiseksi, mutta toivot lukijoiden maksavan vähintään 10 euroa Suomen Punaiselle Ristille Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseen. Rahan lahjoittaminen on konkreettinen tapa auttaa. Pystyykö maailmaa muuttamaan myös kirjoittamalla, esimerkiksi aforismeillaan? Miten maailmaa muutetaan?

Yritin tässä kokoelmassa yhdistää maailman muuttamisen sekä kirjalliseen sisältöön että julkaisutapaan. Maailma muutetaan kielellä, niin puheella kuin tekstilläkin. Neuvottelu ja sopiminen pelastavat ihmiskunnan jälkipolville.

 

Aforismeja Pekka Saurin teoksesta Pari sanaa:

 

Syrjäydyin yksilöksi.

Förskottia helvetistä.

Sopimustemme lepositeet.

Selailisitko minua?

Hukkuvien puolue.

Päävastustajamme: enemmistö.

Työväenluokka: tuontitavaraa.

Alkoholivero progressiiviseksi!

Valta voimaannuttaa.

Intelligentsialta lakkovaroitus.

Enemmistö tuudittautuu.

Kansallishymni karaokena.

Julistautui arvojohtajaksi.

Raaputuspintani: moraali.

Asiantuntemuksen sumuverho.

Vakaumuksellinen opportunisti.

Takinkäännös? Pakkopaidassa?

Onni. Ehdonalaisena.

Totuus. Lantringilla.

Tervehtimisestä lisämaksu.

Läpikuultavaa altruismia.

Kohentaisitteko sädekehääni?

Pätemättömyyden perävalot.

Tunneäly? Järjetöntä!

Passiivilla sumutetaan.

 

 

PIKAKIRJOITETTUJA AFORISMEJA

Aforismi on lyhyttä ilmaisua. Aforismi voi myös syntyä pikaisesti, nopeana oivalluksena. Mitä saadaan, kun lyhyet ja tiiviit lauseet kirjoitetaan pikakirjoituksella? Pro aforismin pyynnöstä pitkään pikakirjoituksen parissa toiminut ja sitä opettava Erja Vasara lupautui ystävällisesti kirjoittamaan muutaman aforismin pikakirjoituksella. Esillä olevat aforismit on kirjoitettu ns. kiitokirjoituksella, joka on pikakirjoituksen vaativin ja nopein muoto.

Pikakirjoitus on järjestelmä, jonka avulla voidaan kirjoittaa tavallista kirjoitusta nopeammin, jopa hyvinkin nopean puheen vauhdilla. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielissä käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, mutta toisaalta esimerkiksi suomalaisella järjestelmällä voi kirjoittaa muitakin kieliä ns. sovitteiden avulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

SAMAT AFORISMIT TEKSTINÄ:

Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta.

Aleksi Ahtola

Voinko puhua juurista, jos kohde ei suostu enää olemaan puu?

Virpi Alanen

Peura tuli pihaan. Katsoin kuin pyhimykseen.

Helena Anhava

Joka hetki näyttelet filmissä, jonka jonain hetkenä joudut katsomaan.

Jaakko Antila

Ettei hyvä ole uutinen, on uutinen siitä, että sitä on enemmän.

Markku Envall

Leijuvat kuin perhoset, neulan lävistäminä.

Sami Feiring

Me särjetyt, me viiltävät.

Anne Hänninen

Vahveroita kuusen juurella. Suut supussa.

Laila Malinen

Yksilöllisyyden nimissä yhä useampi syöstään yhteiseen kuiluun.

Hilja Mörsäri

Pidän sinua sylissäni. Putoavat lehdet kiinnittyvät uudestaan.

Johannes Ojansuu

Oravanpyörä näyttää läheltä katsoen tikapuilta.

Hannu Pulkkinen

Kun menee kyllin syvälle metsään, tulee ihminen vastaan.

Arto Seppälä

Jäätiköt sulavat. Vielä löytyisi pala hattuun.

Eero Suvilehto

Lapsen harha: aikuisena saan päättää itse.

Hanna-Leena Ylinen