SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 1

Kansitaiteesta on aforistiikan yhteydessä puhuttu valitettavan vähän. Niinpä Pro aforismi päätti nostaa esille suomalaisten aforismikirjojen kannet ja aforismiteosten graafisen suunnittelun. Esiraati teki alkukarsinnan rajaten esiteltävien kirjojen määrän 25:een. Mukaan pyrittiin saamaan monipuolinen valikoima visuaalisesti kiinnostavia kansia. Mukaan kelpuutettiin ainoastaan varsinaisia aforismikokoelmia, ei esimerkiksi teoksia, jossa aforismeja on vain pieni osa kirjan sisällöstä. Nyt valitun 25 kannen ulkopuolelle jäi monia esittelemisen arvoisia kansia, joihin toivottavasti voimme palata myöhemmin.

Kolmihenkinen, varsinainen raati koostui henkilöistä, joilla on kokemusta sekä kuvataiteista että aforistiikasta. Iiris Hälli on kuvataiteilija ja aforisti, Eva Kyyhkynen kuvataideopettaja ja aforisti. Timo Salo on aforisti, joka on tehnyt kirjankansia ja muuta graafista suunnittelua. He arvioivat kannet sekä sanallisesti että pistein asteikolla nollasta viiteen. Myös kansien tekijät saavat puheenvuoron siltä osin kuin heitä on tavoitettu. Juttu julkaistaan käytännön syistä kolmessa osassa vanhimmista kansista aloittaen. Viimeisessä, kolmannessa osassa paljastetaan, mikä kansi valittiin suomalaisen aforistiikan parhaaksi.

 

Juttusarjan     osa 2 (part 2)     osa 3  (part 3)

 

 

 

Maria Jotuni: Avonainen lipas (1929; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Koristeellinen teksti muodostaa kauniin kehyksen, lippaan. Kohopainatus on mukava yksityiskohta ja pergamentinoloinen kansipaperi tuntuu miellyttävältä.” 4,5

EK: ”Aikansa tuote, klassista osastoa. Reunuksen teksti rajaa kannen hienosti, keskittää kannen aiheen.” 5

TS: ”Kirjan nimi kivasti kehyksissä, toteutettu hienosti. Tämän keinon voisi jopa tuoda takaisin nykykansien suunnitteluun. Hillitty seepia kaunis kannessa, mutta kansi kokonaisuutena hiukan raskas monine elementteineen.” 4

 

 

 

 

Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1947; kannen tekijää ei mainittu*)

IH: ”Kuva toistaa kirjan nimen. Tyyli ja kirjasinlaji selkeää 40-50-lukua. Oman aikansa grafiikan edustajana tyypillinen ja komeakin kansi.” 4

EK: ”Klassinen, selkeä, cocteaumaista graafisuutta. Väritys toimii hyvin. Teemassa sanansaattajuutta ja osuvuutta. Kirjasimet puhtaita, niissä ripaus jugendia. Komea kansi, voisin vaikka pitää pöydälläni.” 5

TS: ”Jylhän klassinen kansi, arvokkuuteen pyrkivä. Kuva ei ole piirroksena kovin korkeatasoinen, silti värit ja rytmi toimivat. Kannen hiukan naivistisestakin ihmishahmosta voi löytää myös leikkisyyttä. Itsetietoinen, kompromissiton.” 4

* Ville Hännisen ystävällisen huomion mukaan kannessa olisi Einari Wehmaksen signeeraus. (päivitetty 18.9.2015)

 

 

 

 

Albert Lange Fliflet: Tuli niemen tutkaimessa (1950; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Ilmava ja selkeä. Tekstien asettelu ja koot suhteessa toisiinsa hyvät. Kuva jää arvoitukseksi, ainakin tämän päivän ihmiselle.” 3

EK: ”Sanan jakaminen kirjan nimessä oudoksuttaa. Muilta osin klassinen, selkeä ja kosiskelematon. Kuva on hieno, siihen on saatu paljon asiaa ja tapahtumaa, mutta myös arvoituksellisuutta.” 4

TS: ”Sodanjälkeisen ajan tyypillinen kansi, jota ilmentää muun muassa pieni vinjetti. Uusklassista tyyliä ilmentävä, hivenen mielikuvitukseton peruskansi.” 2,5

 

 

 

 

Jouko Tyyri: Takiaisia (1950; kansikuva: Maija Karma)

IH: ”Kirjan nimeen viittaavat kannen takiaiset ovat liian osoittelevia. Kirjasinvalinnat mielenkiinnottomia.” 2,5

EK: ”Kansi on kaunis, kirjan nimen fontti on kiinnostava, siinä on jotain aforistisen piristävää. Värivalinnat erikoisia, mutta kauniita. Näkyykö kuvassa myös siljolainen tiukka solmu? Vaalea kehys rajaa kannen hyväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.” 4

TS: ”Sodanjälkeinen, konservatiivinen, lyyrinen muodoltaan. Viehättävällä tavalla oman aikansa näköinen, tyyliteltyjen takiaisten kuva on onnistunut. Kirjan nimi ilmentää poleemisuutta, mutta kuva ei. Tietyllä tavalla miellyttävä. Kirjan muoto mukavan epäsovinnainen, hiukan leveä suhteessa korkeuteen.” 4,5

 

 

 

 

Viljo Römpötti: Toteamia (1953; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Oman aikansa graafisen suunnittelun parhaimmistoa. Tyylikkäät värit. Kaksi kuvamaailmaa - geometrisuus ja valkoinen "pilvi" - muodostavat hyvän kontrastin. Voisin kuvitella, että kirja on aikoinaan erottunut myyntipöydällä.” 4

EK: ”Tässä on meininkiä. Kovan ja pehmeän, vinouden ja pyöreyden yhdistäminen toimii. Värivalinta on kaunis. Fontti tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Valkoinen "musteläiskä" on hyvä vastakohta muulle. Kokonaisvaikutelma kuitenkin sekava, vähän liikaa kaikkea.” 2,5

TS: ”"Linoleumilattia". Estetiikka ilmentää arkisuutta ja maanläheisyyttä, ehkä viitataan käyttökirjallisuuteen. Hiukan kunnianhimoton, silti omalla tavallaan kaunis ja johdonmukainen. Käsinkirjoitettu teksti on viehättävä.” 4

 

 

 

 

Aaro Hellaakoski: Lumipalloja (1955; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kansipaperin lumimainen, rypyliäinen pinta on miellyttävä, samoin kirjan pieni koko. Tekstit ovat visuaalisesti miellyttävät. Kannen ilmavuus viittaa vastakohdan kautta sisällön painavuuteen. Selkeä ja konstailematon kansi.” 4,5

EK: ”Tuo mieleen ranskalaiset kirjankannet. Yksinkertaisen viehättävä. Vahva kansi olematta tungetteleva.” 4,5

TS: ”Yksinkertainen, sarjamainen, vihkomainen. Pelkistetyn kaunis. Tunnetun kirjailijan kokoelmaksi kansi on vaatimaton.” 3

 

 

 

 

Oiva Paloheimo: Oivalluksia (1959; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Hyvät värit, mustavalkoisen valokuvan suhde taustaan on hyvä. Kuvan olo osittain tekstin päällä luo pienen syvyysvaikutelman. Näistä huolimatta kansi jää hivenen vaisuksi.” 2,5

EK: ”Kirjailijan kuva kannessa on liian dominoiva. Kuvan leikkaus kanteen on keinotekoinen. Levoton fontti, myös kaksi kokonaisuutena levoton ja tasapainoton.” 1

TS: ”Leppoisa ja hauska kansi. Viisikymmentälukulainen typografia, kirjaimet paperista leikatun tapaisia. Terrakotanvärinen tausta. Kannessa aavistus tunkkaisuutta, joka usein tulee mustavalkokuvan ja painoväripinnan yhdistämisestä.” 3

 

 

 

 

Origo: Murehtijan päiväkirja (1961; kannen kuva: Pena (= Pentti Myllymäki))

IH: ”Humoristinen ja kiva kansi. Selkeä kokonaisuus. Lämmin ruskeanoranssi kirjan nimi istuu hyvin valkoiseen pohjaan.” 3

EK: ”Ei viehätä visuaalisesti, mutta on humoristinen ja uteliaisuutta herättävä. Fontti on aika rankka.” 2,5

TS: ”Kuvituksen ja tekstin suhde on selkeä. Aikansa tyypillistä käyttögrafiikkaa. Vaalea oranssi on miellyttävä väri. Jo tuolloin jaettiin sanoja eri riveille ilman tavuviivoja!” 3

Lue juttusarjan seuraava osa (next part)

 

V. A. KOSKENNIEMI KÄVI TÄÄLLÄ!

Runoilija, esseisti ja kirjallisuudentutkija V. A. Koskenniemi oli suomalaisen kulttuurielämän, aforistiikankin voimahahmo. Ensimmäinen suomenkielinen aforismikokoelma oli Koskenniemen Matkasauva (1926). Myös samana vuonna ilmestynyt teos Vuoden päivät sisälsi Koskenniemen ajatelmia. Niitä ennen hän oli 1910-luvulla julkaissut ajatelmiaan aikakauslehdessä Aika. Myöhemmin häneltä ilmestyi aforismikokoelmat Elokuisia ajatuksia (1954) ja Ihmisosa (1958). Valitut mietelmät julkaistiin 1959. Käytännössä teos on lähes "kootut aforismit", ja Koskenniemi on teosta varten muokannut (parannellut) useita ajatelmiaan.

V. A. Koskenniemen toimittama, useisiin painoksiin yltänyt maailman mieteantologia Vaeltava viisaus julkaistiin 1952. Teoksen esipuheessa Koskenniemi mainitsee tavoitteekseen ”koota suomalaiseen kieliasuun siirrettynä edustava valikoima maailmankirjallisuuden hajallaan olevasta mietelauselma-ainehistosta”.

1950-luvun alussa aforismi kukoisti suomalaisessa kirjallisuudessa siinä määrin, että jotkut alkoivat pitää aforismi-innostusta kulkutautina. Vuonna 1953 kriitikko Eino S. Repo katsoi aforismien edustavan kyseenalaista taidemuotoa, koska niiden laatimiseen ei välttämättä tarvita luovaa kykyä, sutkauttelutaito riittää. Lajia puolustamaan asettuivat muun muassa Jouko Tyyri ja Kaarlo Marjanen. Aforismin suosiota oli jo edellisvuonna Koskenniemi kommentoinut nihkeään sävyyn: ”aforismista on meidän päivinämme tullut tai on ainakin tulossa muotisana ja aforistiikasta ahkerasti viljelty kirjallisuuden laji. Tuskinpa voi avata kirjallisia aikakauslehtiämme tapaamatta niistä jonkun kynäilijän, usein vielä varsin vihreän, ’aforismeja’.”

Mutta väheksynnän kohteeksi joutui pian myös Koskenniemen oma aforistiikka. Pakinoitsijanimimerkki Nenän eli Pentti Saarikosken parodiset aforismit julkaistiin Ylioppilaslehdessä 29.1.1960 ja syksyllä 1960 teoksessa Nenän pakinoita. Pilkan kohteina olivat muun muassa aforistiikan mahtipontisuus ja vuolassanaisuus, kuluneet vertauskuvat ja tilkeilmaisut, kirjailijoista ennen kaikkea Koskenniemi. Nenän aforismit olivat Pekka Tarkan mukaan murhaava isku Koskenniemen aforistiikalle ja aforistiikalle laajemminkin. Suurin osa 1960-lukua olikin aikaa, jolloin yleisesti uskottiin aforismin menettäneen elinvoimansa.

"Aforismin syntymän salaisuus on pikemminkin taiteellisessa intuitiossa kuin systemaattisesti työskentelevässä logiikassa.", luonnehti Koskenniemi. Esikoisaforismikokoelma Matkasauva syntyi osaksi hänen pitkillä kävelyretkillään Ruissalossa kesällä 1926. Kansanrunouden tutkija Matti Kuusi on osoittanut monien Koskenniemen aforismien olevan vain muokattuja toisintoja sananlaskuista.

Ajatelmien ohella Koskenniemi harrasti myös aforismin lähilajia epigrammia. Koskenniemen itsensä mukaan sukulaisuus on niin läheinen, ”ettei mikään estäisi nimittämästä aforismia proosamuotoiseksi epigrammiksi.” Epigrammeja laadittiin jo muinaisessa Egyptissä ja antiikin Kreikassa. Yleensä ne olivat kaksi- tai nelirivisiä pikkurunoja, joita kirjoitettiin muun muassa rakennusten päätyihin ja hautakiviin. Koskenniemi sisällytti epigrammejaan muun muassa Matkasauvaan. Myöhemmin hänen epigramminsa koottiin kirjaseen Minä ja maailma (1960).

Tämän jutun kuvat ovat Päivälehden museosta Helsingistä, jossa järjestettiin vuonna 2010 Koskenniemen elämäntyötä esittelevä näyttely. Näyttelyn osana olivat museon kolmeen vessaan tehdyt seinäkirjoitukset, joissa käytettiin Koskenniemen aforismeja. Vessakirjoitukset olivat esillä ainakin vielä helmikuussa 2015, jolloin oheiset valokuvat on otettu.

SAMI FEIRING

 

 

 

 

Viides aforismi kuuluu Koskenniemen kirjoittamassa muodossa "Huumori desinfisioi."

PEKKA SAURI – PARI SANAA

Aforismin pituudesta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, myös kaksisanaisista aforismeista. Yksi klassisimpia on Oiva Paloheimon "Hillitse Hitlerisi." (1959), muita muun muassa "Sanomalehtimies – ammattivalehtelija." (Juhani Siljo, 1919), "Täytä pukusi!" (Kaarlo Marjanen, 1946), "Vaimoudesta sakotetaan." (Helena Anhava, 1976), "Ansio – ansa." (Hilja Mörsäri, 2000) ja "Uskonto. Saattohoitoa." (Hannu Hirvonen, 2011).

Pekka Saurin tuore verkossa julkaistu kokoelma Pari sanaa on ainakin Suomen oloissa ainutlaatuinen: kirja koostuu ajatelmista, jotka ovat kaikki kaksisanaisia. Näin Sauri on vienyt aforistiikan tunnusmerkkeihin kuuluvan lyhyyden ja tiiviyden lähes äärimmilleen. Saurin teos on luettavissa maksutta (linkki edellä), mutta hän toivoo jokaisen lukijan maksavan vähintään 10 euroa Suomen Punaiselle Ristille Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseen.

 

Pekka Sauri, verkossa julkaisemasi Pari sanaa -teoksesi sisältää kolmisensataa kahden sanan kiteytystä, aforismia. Miten ja milloin syntyi idea näin tiiviiseen ilmaisumuotoon?

Joskus takavuosina tuli mieleen, että maailma tukehtuu tekstiin. Ajattelin, että velvollisuuteni on keksiä ilmaisumuoto, joka on niin tiivis kuin kieli antaa myöten. Kahden sanan muoto on lyhin, mitä sain aikaan. Suomen kieli antaa kyllä joitakin mahdollisuuksia yksisanaiseenkin ilmaisuun, mutta ehkä pääsen siihen seuraavassa vaiheessa.

 

Ovatko kaksisanaisesi syntyneet pitemmän ajan kuluessa vai oliko myös kirjoitusprosessi tiivis?

Ovat syntyneet noin kolmen, neljän vuoden kuluessa. Olen kirjoitellut niitä muistiin aina kun on tullut mieleen. Usein yksi kiteytys inspiroi toisen, ja toinen kolmannen. Käytin muutamaa nyt julkaisemistani aforismeista myös viime syksynä ilmestyneessä romaanissani ”Parempaa kuin seksi” (Kaiku Books 2014).

 

Koitko ajatusten sovittamisen kahden sanan mittaan kirjoittamista vaikeuttavaksi asiaksi vai oliko muodon tiukoista rajoista apua kirjoitustyössä? Mitä hyvää ja huonoa oli kirjoitustyön ja lopputuloksen kannalta näin tiukalla sanamäärän rajoittamisella?

Muodon tiukka raja nimenomaan innostaa keksimään näitä. Aiemmin ajattelin, että jos ihminen ei osaa yhdellä A4-liuskalla kertoa asiaansa, ei osaa kymmenelläkään. Nyt ajattelen samaa kahdesta sanasta.

 

Jäikö kirjasta oivalluksia pois siksi, että niitä ei ollut mahdollista mahduttaa kahteen sanaan?

Ei. Aina löytyy kaksi sopivaa sanaa, kun vähän aikaa miettii.

 

Kokoelmasi alaotsikkona on paradoksaalinen ilmaisu "nasevia latteuksia". Sellaisiako pyrit kirjoittamaan vai mitkä olivat tavoitteesi?

Alaotsikko on olevinaan hauska. Uusi idea muuttuu latteudeksi sitä mukaa, kun sitä toistetaan.

 

Vuonna 1994 katsoit, että lähihistoria voidaan kiteyttää kahteen sanaan: ”Just joo.” Miten tämän päivän maailma tai Suomi tiivistyisi kahteen sanaan?

”Demokratia: puhetta!”

 

Just joo on myös pitkään piirtämäsi pilapiirrossarjan nimi. Eräs aforistikko on sanonut, että ”Pilapiirros on kuvataiteen aforismi.” Näetkö sukulaisuutta pilapiirroksen ja aforismin välillä?

Näen sukulaisuuden, mutta minulle pilapiirrokset ja parin sanan aforismit ovat aivan eri maailmoista ja syntyvät eri prosesseissa. Tietysti molemmat ovat ilmaisumuotoina tiiviitä.

Kuinka tuttua aforistiikka on sinulle kirjallisuudenlajina?

Nuorempana luin aforismeja enemmän, Samuli Paronen oli oikein hyvä. Aika usein aforistiikka horjuu pateettisuuden rajamailla. Sitä yritän kaikin voimin välttää.

 

Teoksesi on luettavissa ilmaiseksi, mutta toivot lukijoiden maksavan vähintään 10 euroa Suomen Punaiselle Ristille Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseen. Rahan lahjoittaminen on konkreettinen tapa auttaa. Pystyykö maailmaa muuttamaan myös kirjoittamalla, esimerkiksi aforismeillaan? Miten maailmaa muutetaan?

Yritin tässä kokoelmassa yhdistää maailman muuttamisen sekä kirjalliseen sisältöön että julkaisutapaan. Maailma muutetaan kielellä, niin puheella kuin tekstilläkin. Neuvottelu ja sopiminen pelastavat ihmiskunnan jälkipolville.

 

Aforismeja Pekka Saurin teoksesta Pari sanaa:

 

Syrjäydyin yksilöksi.

Förskottia helvetistä.

Sopimustemme lepositeet.

Selailisitko minua?

Hukkuvien puolue.

Päävastustajamme: enemmistö.

Työväenluokka: tuontitavaraa.

Alkoholivero progressiiviseksi!

Valta voimaannuttaa.

Intelligentsialta lakkovaroitus.

Enemmistö tuudittautuu.

Kansallishymni karaokena.

Julistautui arvojohtajaksi.

Raaputuspintani: moraali.

Asiantuntemuksen sumuverho.

Vakaumuksellinen opportunisti.

Takinkäännös? Pakkopaidassa?

Onni. Ehdonalaisena.

Totuus. Lantringilla.

Tervehtimisestä lisämaksu.

Läpikuultavaa altruismia.

Kohentaisitteko sädekehääni?

Pätemättömyyden perävalot.

Tunneäly? Järjetöntä!

Passiivilla sumutetaan.

 

 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1

 

 

 

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.

 

 

Suomalaisista aforistikoista useimmat ovat luonnehtineet aforismia aforismeissaan, jotkut (Koskenniemi, Marjanen, Tyyri) myös kirjoitelmissa. Tunnetuin on kaiketi Siljon määritelmä: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sanalasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun." Kaarlo Marjanen kiinnittää erityistä huomiota aforismin keskivaiheilla tapahtuvaan yllättävään "käännähdykseen". Koskenniemi huomauttaa kuvakielen tärkeästä osuudesta ja aforismeissa usein esiintyvästä määritelmämuodosta. Elmer Diktoniuksen mielestä aforismi on "pistetaidetta". Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että aforismin on oltava lyhyt ja iskevä. On vaikea sanoa, missä määrin tämä suomalainen 'aforismin teoria' on vaikuttanut lajin kehitykseen meillä. Ainakin lyhyyden vaatimus on omaksuttu: Suomessa on viljelty nimenomaan "ranskalaista" suppeaa aforismia. Pitempiä "fragmentteja" on runsaanlaisesti vain Eklundilla ja Enckellillä, jonkin verran Jotunilla, Marjasella ja Hormialla. Suppeudessa piilee ilmeinen kaavamaisuuden varaa; kaikki eivät ole sitä onnistuneet välttämään.
 

Äsken lainatuissa aforismin karakteristiikoissa on viitattu eräisiin lausetyyppeihin ja tyylikuvioihin, jotka kansainvälinen tutkimus on todennut suorastaan lajin olemukseen kuuluviksi. Aforistikon ajatus tuntuu ikään kuin luonnostaan hakeutuvan näihin kuvioihin, jotka tietysti puolestaan voivat kuljettaa ajatusta talutusnuorassaan. Kuvakieli on aforistikon samoin kuin lyyrikon tärkeimpiä ilmaisukeinoja. Edellä on siitä esitetty näytteitä varsinkin Koskenniemen, Diktoniuksen, Enckellin ja Marjasen yhteydessä. Metafora tai vertaus saattaa leimahduksena valaista laajan näkymän, tehdä pitkät selitykset tarpeettomiksi. Toisaalta on erinomaisia aforistikkoja – Siljo, Jotuni, Tyyri – jotka eivät sanottavasti käytä kuvakieltä. "Solmu" ja "käännähdys" taas tarkoittavat paradoksia, jollaisilla aforismi mielellään säpsähdyttää lukijaa. Marjanen on meillä paradoksin mestari, muillakin sitä kyllä tapaa, mutta suomalaiselle aforismille se ei ole erityisen luonteenomainen.
 

Määritelmä ("A on B") on suomalaisen aforistiikan tavanomaisimpia muotoja. Eniten sitä viljelevät Marjanen ja Koskenniemi. Yksinään tämä on iskevä, kategorinen muoto, mutta se voi myös esiintyä pitemmän aforismin alussa tai lopussa. Määritelmä voidaan puristaa verbittömäksi lauseeksi; usein se sisältää kuvan:

Schopenhauer: filosofian musta aurinko. (Koskenniemi)

Tekniikka on taitelijan sielun magneetti (Marjanen)

Itsensä myöntäminen on itsensä voittamista. (Tyyri)

Viimeisessä esimerkissä esiintyvää kahden infinitiivin rinnastamista tapaa kosolti ruotsinkielisissä aforismeissa:

Att älska är ibland att vara omedveten om sin olycka.

(Rakastaminen on joskus tiedottomuutta omasta onnettomuudesta) (Enckell)

Kaikki aforistikot suosivat niin ikään antiteesia. Varsinkin Koskenniemi ja Diktonius rakentavat aforisminsa olennaisesti kontrastivaikutelmille.

Sanan toisto antaa aforismille retorista painokkuutta tai kärkevyyttä:

 

Viisaan tie on nöyrän tie. (Jotuni)

Egentligen tycker vi att det vore det verkliga felet med oss och den verkliga bristen, om våra fel och brister saknades.

(Itse asiassa olemme sitä mieltä, että todellinen virheemme ja todellinen puutteemme olisi virheidemme ja puutteidemme puuttuminen.) (Eklund)

 

Usein asetetaan rinnakkain kaksi samasta vartalosta johdettu erimerkityksistä sanaa. Tällainen toisto tukee tehokkaasti esimerkiksi paradoksaalia antiteesia:

Hyödyttömät ajatukset voivat lopulta kasvattaa hyödyllisimmät ajatukset. (Jotuni)

Ei mikään niin äkkipäätä käy vanhanaikaiseksi kuin uudenaikainen. (Marjanen)

Aforismi yleistää rohkeasti yksityisiä kokemuksia, siksi ne tavallisimmin esitetään me-muodossa, varsinkin milloin on puhe "meidän" ihmisten moninaisista raadollisuuksista: satiirin kärki hieman pehmenee, kun kirjailija näin asettuu lukijan rinnalle maalitauluksi. Poikkeamat tästä yleisestä käytännöstä herättävät huomiota. Itsetehostus tai itse-erittely vaatii tietenkin minä-muotoa: sitä esiintyy (joskus me-muodon rinnalla) Diktoniuksella, Eklundilla, Enckellillä, Björlingillä, Siljolla, Jotunilla, Tyyrillä. Mutta usein käytetään "minän" sijasta sinä-pronominia, joka tarkoittaa väliin kirjoittajaa itseään, väliin lukijaa – tai kenties molempia. Tälle "sinälle" annetaan mielellään moraalisia tai muita kehotuksia imperatiivimuodossa: "Leppymätön – se olkoon nimesi!" (Siljo) Ruotsinkielisellä aforistikolla on tilaisuus kätkeytyä persoonattoman man-pronominin suojaan (Eklund, Enckell), suomenkieliset käyttävät harvoin passiivia. Harvinaisia ovat myös hän- ja te-muodot.
 

Sanaleikkiin ovat aforistikkomme harvoin heittäytyneet. Joitakin esimerkkejä toki löytyy: "Elämä on usein niin – elinkautista!" (Siljo) – "Ei vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy eläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät" (Hellaakoski). Tyyri rohkenee Jacques Prévertin tavoin yhdistellä yhdyssanojen osia uudella tavalla: "Rintamerkit ja arvosyöpä".
 

Aforismi on monesti luonteeltaan poleeminen. Toisinaan siteerataan lause, jota vastaan väitetään, toisinaan pannaan vanha tuttu lauselma päälaelleen: "Pessimistin vaalilause: liian totta voidakseen olla hyvää" (Tyyri) – "Autuaita ovat väärintekijät, sillä ilman heitä ei olisi Lunastajaa" (Hormia). Vastaväitteen kohteena saattaa olla sanalasku; niinpä Jotuni kääntää lauseen "Rehellisyys maan perii" muotoon "Maa perii rehellisen".
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 

 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 

"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 

 

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 

Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 

Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:

Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:

Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".

 
 

 

 

Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:

Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.

Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.

 

Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:

Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.

 

Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.

 

 

Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).

Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 

Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA