SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 

"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 

 

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 

Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 

Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:

Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:

Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".

 
 

 

 

Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:

Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.

Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.

 

Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:

Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.

 

Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.

 

 

Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).

Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 

Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA