SUOMALAISEN AFORISMIN VARHAISVAIHEITA – FRESE, RUNEBERG, STENBÄCK, JUTEINI

"Om icke Vanmakt och orke-lösa emellan kommit, hade jag blifwit vidlyftigare; Nu består min största behaglighet i kårthet" (Ellei heikkous ja voimattomuus olisi tullut väliin, olisin ollut laajasanaisempi; nyt on suurin viehätykseni lyhyydessä), lausuu runoilija Jacob Frese pienessä teoksessaan Kårta Sede-Läror och Sede-Tillämpningar, joka ilmestyi vuonna 1726. Tuskin sentään saa kiittää pelkästään tekijän sairautta tämän ensimmäisen suomalaisen aforismikokoelman syntymisestä: pääpaino on kaiketi pantava "lyhyyden viehätykseen". Frese oli oivaltanut iskevän, suppean ajatelman soveltuvuuden "siveellisten opetusten" esittämiseen. Oliko hän ehkä tutustunut ranskalaiseen "maksiimiksi" nimitettyyn kirjallisuuden lajiin, joka edellisellä vuosisadalla oli La Rochefoucauld'n käsissä saanut tiukan, hiotun muotonsa ja siten tullut nopeasti muotiin muuallakin Euroopassa? Fresen tiedetään tunteneen, jopa kääntäneen ranskalaista kirjallisuutta. Inhimillisiä heikkouksia ruoskiessaan hän seura maksiimin valtalinjaa ("Wrede är Förnuftets bränne-sot", Viha on Järjen poltto-tauti), mutta hänen tyylillisenä esikuvanaan näyttää olleen pikemminkin Raamattu kuin La Rochefoucauld. Opettavaisuudestaan huolimatta nämä ajatelmat monessa kohdin kuvastavat persoonallisella tavalla runoilijan kovaa kohtaloa ja hänen kristillistä kilvoitteluaan.

Saksassa syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsas aforismikirjallisuus. Ranskalaistyyppisen suppean ajatelman rinnalla viljeltiin väljempää, "fragmentiksi" luonnehdittua muotoa, jonka Lichtenberg pani alulle ja jota romantikot – etenkin Fr. Schlegel ja Novalis – kehittivät edelleen. Saksalaisen romantiikan harrastus sai J. L. Runebergin ja Lars Stenbäckin kiinnostumaan tästä kirjallisuuden lajista. Molemmat julkaisivat aluksi (1830-luvulla) mietelmiään lehdissä. Runebergin kootut aforismit ovat ilmestyneet hänen jälkeenjääneissä teoksissa. Pituudeltaan ne ovat vaihtelevia, tyypillisimpiä ovat muutaman lauseen mittaiset, rauhallisen loogisesti etenevät mietelmät. Joskus Runeberg Novaliksen tavoin varustaa aforisminsa otsakkeella. Hän ei tavoittele ranskalaisen aforismin kärkevää henkevyyttä; hänen parhaat mietelmänsä ovat vakavia, ajatukseltaan syvällisiä, sanonnaltaan usein lyyrisvoittoisia pohdiskeluja. Ajatuksia valaistaan runollisin kuvin (aalto, meri, ranta, joutsen), jotka toistuvat Runebergin lyriikassa.

Runebergin aforismit ovat herättäneet tutkijain mielenkiintoa hänen maailmankatsomuksensa ytimekkäinä ilmauksina. Niiden keskeinen teema näyttää olevan ajatus elämän polaarisuudesta: vastakohdat edellyttävät toisiaan ja sulautuvat yhteen korkeammalla tasolla. Tämä katsomus on ilmaistu näennäisin antiteesein. Niinpä Runeberg puhuu "hengen kahdesta jalasta", jotka ovat "vastakohdan molemmat momentit"; ihmiskunta astuu vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla. Jumala on kuin maalari, joka maailmaa maalatessaan käyttää sekä tummia että kirkkaita värejä. Jumalaa verrataan usein taiteilijaan – aito romanttinen ajatus. Kristus elää maan päälläkin, hän elää "suuruudessa ja pienuudessa, todessa niin kuin leikissä, tiedossa niin kuin uskossa, viisaudessa samoin kuin yksinkertaisuudessa, mutta ei koskaan yksipuolisuudessa, siinä mikä on typerää, ahdasmielistä, saatanallista". Runebergin kristillinen usko sulautuu siis hänen kokonaisnäkemykseensä. Poleemisen aforismin osoitteena on Stenbäckin edustama pietismi. Stenbäck julkaisi 1850 aforismejaan kokoelmana nimellä Ur det dolda lifvet (Salatusta elämästä). Hän osaa iskevän, usein antiteesille perustuvan sanomisen taidon: hänen ajatelmiensa pohja on kapeampi kuin Runebergin, mutta ne kuvastavat runoilijan palavaa ja syvää uskonnollista kokemusta:

 

Det är vår största olycka och förbannelse af vår natur, att vi ej kunna på en gång behaga Gud och oss sjelfva.

(Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme voi miellyttää yhtaikaa Jumalaa ja itseämme.)

 

Åt människorna ger man genom gifvande, åt Gud genom tagande och tack

(Ihmisille annetaan antamalla, Jumalalle ottamalla ja kiittämällä.)

 

Suomenkielisessä kirjallisuudessa voisi kenties aforismin rajatapauksena pitää valistusfilosofimme ja sananlaskunomaisen ajatusrunouden viljelijän Jaakko Juteinin teoksiin Tutkinnon Aineita (1817) ja Muutama tutkinnon aine Lapsen kaswatuksessa (1817) sisätyviä moralisoivia lauselmia.

 

Maija Lehtonen (1970)

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN