"Om
icke Vanmakt och orke-lösa emellan kommit, hade jag blifwit vidlyftigare; Nu består
min största behaglighet i kårthet" (Ellei heikkous ja voimattomuus olisi
tullut väliin, olisin ollut laajasanaisempi; nyt on suurin viehätykseni
lyhyydessä), lausuu runoilija Jacob
Frese pienessä teoksessaan Kårta
Sede-Läror och Sede-Tillämpningar, joka ilmestyi vuonna 1726. Tuskin
sentään saa kiittää pelkästään tekijän sairautta tämän ensimmäisen suomalaisen
aforismikokoelman syntymisestä: pääpaino on kaiketi pantava "lyhyyden
viehätykseen". Frese oli oivaltanut iskevän, suppean ajatelman soveltuvuuden
"siveellisten opetusten" esittämiseen. Oliko hän ehkä tutustunut
ranskalaiseen "maksiimiksi" nimitettyyn kirjallisuuden lajiin, joka
edellisellä vuosisadalla oli La Rochefoucauld'n käsissä saanut tiukan, hiotun
muotonsa ja siten tullut nopeasti muotiin muuallakin Euroopassa? Fresen
tiedetään tunteneen, jopa kääntäneen ranskalaista kirjallisuutta. Inhimillisiä
heikkouksia ruoskiessaan hän seura maksiimin valtalinjaa ("Wrede är
Förnuftets bränne-sot", Viha on Järjen poltto-tauti), mutta hänen tyylillisenä
esikuvanaan näyttää olleen pikemminkin Raamattu
kuin La Rochefoucauld.
Opettavaisuudestaan huolimatta nämä ajatelmat monessa kohdin kuvastavat
persoonallisella tavalla runoilijan kovaa kohtaloa ja hänen kristillistä
kilvoitteluaan.
Saksassa
syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsas aforismikirjallisuus.
Ranskalaistyyppisen suppean ajatelman rinnalla viljeltiin väljempää,
"fragmentiksi" luonnehdittua muotoa, jonka Lichtenberg pani alulle ja jota romantikot – etenkin Fr. Schlegel ja Novalis – kehittivät edelleen. Saksalaisen romantiikan harrastus
sai J. L. Runebergin ja Lars Stenbäckin kiinnostumaan tästä
kirjallisuuden lajista. Molemmat julkaisivat aluksi (1830-luvulla) mietelmiään
lehdissä. Runebergin kootut aforismit ovat ilmestyneet hänen jälkeenjääneissä
teoksissa. Pituudeltaan ne ovat vaihtelevia, tyypillisimpiä ovat muutaman
lauseen mittaiset, rauhallisen loogisesti etenevät mietelmät. Joskus Runeberg
Novaliksen tavoin varustaa aforisminsa otsakkeella. Hän ei tavoittele
ranskalaisen aforismin kärkevää henkevyyttä; hänen parhaat mietelmänsä ovat
vakavia, ajatukseltaan syvällisiä, sanonnaltaan usein lyyrisvoittoisia
pohdiskeluja. Ajatuksia valaistaan runollisin kuvin (aalto, meri, ranta,
joutsen), jotka toistuvat Runebergin lyriikassa.
Runebergin
aforismit ovat herättäneet tutkijain mielenkiintoa hänen maailmankatsomuksensa
ytimekkäinä ilmauksina. Niiden keskeinen teema näyttää olevan ajatus elämän
polaarisuudesta: vastakohdat edellyttävät toisiaan ja sulautuvat yhteen
korkeammalla tasolla. Tämä katsomus on ilmaistu näennäisin antiteesein. Niinpä
Runeberg puhuu "hengen kahdesta jalasta", jotka ovat
"vastakohdan molemmat momentit"; ihmiskunta astuu vuoroin toisella,
vuoroin toisella jalalla. Jumala on kuin maalari, joka maailmaa maalatessaan
käyttää sekä tummia että kirkkaita värejä. Jumalaa verrataan usein taiteilijaan
– aito romanttinen ajatus. Kristus elää maan päälläkin, hän elää
"suuruudessa ja pienuudessa, todessa niin kuin leikissä, tiedossa niin
kuin uskossa, viisaudessa samoin kuin yksinkertaisuudessa, mutta ei koskaan yksipuolisuudessa,
siinä mikä on typerää, ahdasmielistä, saatanallista". Runebergin
kristillinen usko sulautuu siis hänen kokonaisnäkemykseensä. Poleemisen
aforismin osoitteena on Stenbäckin edustama pietismi. Stenbäck julkaisi 1850
aforismejaan kokoelmana nimellä Ur det
dolda lifvet (Salatusta elämästä). Hän osaa iskevän, usein antiteesille
perustuvan sanomisen taidon: hänen ajatelmiensa pohja on kapeampi kuin
Runebergin, mutta ne kuvastavat runoilijan palavaa ja syvää uskonnollista
kokemusta:
Det är vår största olycka och förbannelse af vår natur,
att vi ej kunna på en gång behaga Gud och oss sjelfva.
(Suurin
onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme voi miellyttää yhtaikaa Jumalaa
ja itseämme.)
Åt människorna ger man genom gifvande, åt Gud genom
tagande och tack
(Ihmisille
annetaan antamalla, Jumalalle ottamalla ja kiittämällä.)
Suomenkielisessä
kirjallisuudessa voisi kenties aforismin rajatapauksena pitää
valistusfilosofimme ja sananlaskunomaisen ajatusrunouden viljelijän Jaakko Juteinin teoksiin Tutkinnon Aineita (1817) ja Muutama tutkinnon aine Lapsen kaswatuksessa
(1817) sisätyviä moralisoivia lauselmia.
Maija
Lehtonen (1970)
Teksti on osa Maija Lehtosen
artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin
historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro
aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus
julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua
varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita
muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
Suomalaisen aforismin historiaa
käsittelevän artikkelin seuraava osa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos kommentointi ei muuten onnistu, valitse Kommentti nimellä -valikosta vaihtoehto “Nimi/URL-osoite” tai “Nimetön”. Kiitos sinulle!