SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

Juhani Siljon Selvään veteen (1919) sisältää aforismiosaston.

Selvään veteen sisältyy myös koottujen runojen laitoksiin

vuosilta 1947 ja 1999, jälkimmäisessä kattavampana versiona.

Artikkelisarjan alkuun

 

Aforistiikka alkoi siis Suomessa irrallisina ilmiöinä, joista ei tunnu johtavan perinteen säiettä nykyaikaan. 1910-luvulla suomenkielisiä aforismeja ilmaantui aikakauslehtien palstoille. Harrastuksen viriämiseen on saattanut vaikuttaa ajankohtainen väittely Nietzschestä, ehkä myös Vilhelm Ekelundin ensimmäinen essee- ja aforismikokoelma (1909). Yrjö Koskelainen, tunnettu kirjallisuuskriitikko, julkaisi idealistishenkisiä, lähinnä taiteen ongelmia käsitteleviä ajatelmia Valvojassa (1910) ja Ajassa (1913–15). V. A. Koskenniemi ilmaisi aristokraattista ihmishalveksuntaansa ja ärsytti kirjallisia vastustajiaan aforismeissa, jotka ilmestyivät Ajassa (1912–15) ja Virittäjässä (1913) ja joista vain osa on otettu hänen aforismikokoelmiinsa. Juhani Siljon ajatelmista (Valvoja 1916–17) Kalle Sorainen arvelee, että jokunen niistä olisi tarkoitettu vastineeksi Koskenniemelle. Siljon postuumissa runoteoksessa Selvään veteen (1919) on myös sikermä ennen julkaisemattomia aforismeja.

Siljon aforismien tasoa ei meillä liene myöhemmin ylitetty. Ne saavat nuorekkaan voimansa sanottavan omakohtaisesta tähdellisyydestä. Siljo ei teekään pitkiä retkiä aforismin tärkeimmälle yhteisalueelle, lähimmäistemme heikkouksien piiriin. Hän ottaa kantaa toisaalta itseensä, toisaalta ulkomaailmaan, jota hän tarkastelee etupäässä minän vastavoimana. Runoilijalle asetetaan itsenäisyyden velvoitus:

 

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan – hengenmiehen yleensä, – tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, – ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.

Mutta keskeisintä on sisäinen tilinteko:

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

 

Siljon aforismit ovat hänen runojensa tavoin pyrkimystä "minuuden rakentamiseen", eettisten ja taiteellisten ongelmien ratkomista – loppujen lopuksi nämä kaksi ovat hänelle sama asia. Aforismien persoonallinen luonne käy ilmi siitäkin, että muutamat ovat peräisin Siljon 1910–12 pitämästä päiväkirjasta, "Tilikirjasta". Joidenkin ärsykkeenä on ollut luettu kirjallisuus; eräät esittävät, niin kuin Sorainen on huomannut, samoja ajatuksia kuin Siljon kirjallinen ohjelmanjulistus Rajankäyntiä.

Aforismit paljastavat Siljon luonteen jäntevimmältä puolelta, lyriikan pehmeämmät vivahteet eivät niissä tule esille. Ne tähdentävät yksinäisyyden ja yksilöllisyyden eettistä arvoa. Siljo käyttää mielellään sanaa "mies" positiivisena nimityksenä, mutta tähän miehuuteen sisältyy jotakin "neitseellistä", jota kokoelman viimeisessä, omaksikuvaksi hahmottuvassa aforismissa verrataan suomalaiseen koivuun. Siljon elämänasenne kuvastuu hänen sanonnassaan, joka aforismeissa on vieläkin koruttomampaa kuin runoissa. Hänen intohimonsa on, erään mietelmän mukaan, "suora viiva", ja hänen lyhyet, tavallisesti yksi- tai kaksilauseiset ajatelmansa ovatkin sangen suoraviivaisia. Väliin hän kuitenkin sitaisee sen "pienen, mutta tiukan solmun", joka hänen määritelmänsä mukaan kuuluu aforismin olemukseen:

 

Ainoa pahe: heikkous.

Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

 

Kuvassa Erik Ahlmanin teoksen (1925) lisäksi Erkki Melartinin

aforismikokoelman suomenkielisen version painoksia eri

vuosilta (1928, 1929, 1966 ja 2000).

 

1920-luvulla ilmestyi useita korkeatasoisia aforismikokoelmia: V. A. Koskenniemen, Maria Jotunin, Erkki Melartinin. Erik Ahlman ei julkaissut erillistä kokoelmaa, mutta hänen filosofiseen esseekokoelmaansa Teoria ja todellisuus (1925) sisältyy sikermä aforismeja, jotka ilmaisevat lähinnä tekijän moraalifilosofisia käsityksiä. Ahlman osaa tiivistää yllättävän väitteen pariin sanaan kuten huudahduksessa: "Tilaa uusille ennakkoluuloille!"

Erkki Melartin, säveltäjä ja musiikkimies, voitaisiin yhtä hyvin lukea ruotsin- kuin suomenkielisiin aforistikkoihimme, sillä hän julkaisi ainoan kokoelmansa sekä suomeksi että ruotsiksi (Minä uskon ja Credo, 1928). Ruotsinkielisinä hänen aforisminsa joskus ovat tiiviimpiä ja luontevampia, mutta tyylipyrkimyksiltään hän on lähempänä suomenkielisiä aforistikkojamme. Useimmat aforismien kirjoittajat lienevät skeptikoita ja etsijöitä, Melartin sen sijaan on idealistinen 'löytäjä', jonka epädogmaattinen usko tuntuu saaneen vaikutteita itämailta. Toisaalta hän tuntuu perehtyneen freudilaiseen psykologiaan, sillä hän puhuu unen paljastavasta merkityksestä, sublimaatiosta ja "pohjamudan" säilyttämisen tärkeydestä taitelijalle. Ihmisten pienuudesta ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista esitetyt huomiot ovat väliin humoristisia, väliin purevia: "On surullista mutta totta: tyhmimmät ihmiset määräävät, mikä on 'viisasta'." Musiikkielämä sai tietysti osansa Melartinin henkevistä häijyyksistä.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin ja otsikoita on muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 2 – V. A. KOSKENNIEMI