MIRKKA REKOLAN AJATUKSIA AFORISTIIKASTAAN

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mirkka Rekola

HAUKKA LENTÄÄ, KALA SUKELTAA

SENTENSSIEN KIRJAT

 

Kiteyttäminen on aina kuulunut ilmaisuuni. Silloinkin kun mietteet ovat olleet pitkiä ja polveilevia, etappi on täytynyt merkitä lyhyesti. Kun vastakohta-ajattelu oli minulle vieras, kävin läpi parien prosessia. Merkitsi jotain tajuta että se tapahtui koko ajan yössä ja päivässä, parien parissa.

Vuonna 1969 ilmestyi ensimmäinen aforistinen kokoelmani Muistikirja. Ennen sitä olin julkaissut viisi runokokoelmaa ja jotenkin tuntui siltä, että en olisi saanut kirjoittaa aforismeja. Minut miellettiin lyyrikoksi ja aforistiikka koettiin miehiseksi alueeksi, jonne en olisi saanut astua, vaikka toki meillä oli muun muassa Maria Jotunin ja Kerttu Wanteen aforismit.

              Silloinen kustantajani Weilin+Göös ei halunnut julkaista Muistikirjaa. Se oli heidän mielestään outo, mutta mitään palautekirjelmää tai muuta selitystä en heiltä saanut. Sitten tarjosin kirjaa WSOY:lle, joka sen julkaisi, mutta ei ongelmitta. Kun kirja tuli sieltä minulle korrehtuurina, se oli taitettu yhdeksi pötköksi. Omassa käsikirjoituksessani olin tarkoin miettinyt kirjan jokaisen sivun kokonaisuuden ja sarjallisuuden. Sarjallinen aforistiikka oli siihen aikaan uutta heillekin.

Muistikirjan ilmestyessä 1969 aforismit puuttuivat miltei tyystin silloisesta kirjallisuudesta eikä niihin tuntunut olevan kiinnostusta. Varhaisempi mietelmäkirjallisuuskin, jota olin paljon lukenut, näytti olevan unohduksissa.

              En ollut koskaan aikonut julkaista aforismejani, vaikka olin kirjoittanut niitä melkein aina. Minulla oli taipumus kiteyttää. Esimerkiksi pitemmissä filosofisissa teksteissäni tai kritiikeissäni oli yleensä mukana jokin aforistinen tiivistymä.

              Mutta aina kun kiteytin ja puhuin aforistisesti, minulle sanottiin ”selitä tarkemmin”. Luultavasti Muistikirjakin oli niin vaikea, koska se ei edustanut vanhaa klassista aforismia, vaikka sitäkin toki on joukossa. Nimitin kirjaa työvaiheessa sentenssien kirjaksi.

              Muistikirjan aforismit eivät ole vain aforismeja, vaan myös uudenlaista ajattelua. Ajattelua ihmiseltä, joka oli elänyt Tampereen kaupungin kontrastisuuden ja ei ole koskaan voinut mieltää maailmaa dikotomisena, vastakohtaisena, mutta joka on joutunut elämään vastakohtien maailmassa. Uusi ajattelu on sitä, että nämä vastakohdat puuttuvat ja niistä tulee pitkän prosessin myötä pareja.

Muistikirjan nimellä on useampi merkitys. Ensinnäkin se on muistiinpanojen kirja, nopeiden muistiinmerkintöjen kirja. Muistikirja tarkoittaa myös muistin kirjaa, olemassaoloa muistina. Maailma on muistikirja, kaikki aine on muistia.

              Kirjan alkupuolella on aforismi ”Herätä muistin eloon uudestaan ja uudestaan unohtaa että se oli.” Aina kun tämä lause tuli kustannustoimittajalta takaisin, hän oli lisännyt pilkun ensimmäisen uudestaan-sanan jälkeen. Minä otin pilkun aina pois, koska kyseessä on asioiden samanaikaisuus.

              Muistikirjaan en laittanut alaotsikkoa, toivoin että kirja luettaisiin kokonaisuutena. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi lukenut sen sellaisena. Muistikirjassa on aforismien lisäksi proosarunoja ja säkeellisiä runojakin. Proosarunot ovat kirjassa kontekstina aforismeille. Myös proosarunoissa on muistin teema mukana, kuten seuraavassa:

Muistin kauan missä olin sanonut tuon tai tuon. Mukana kulki paikka: kadunkulma, aita puun varjossa, olkapääsi nojaamassa siihen, tie leppämetsään, asemalaituri, huone, monenlaisia huoneita. Mutta nyt en enää muista sillä tavalla. Jalat väsyvät kun alan puhua enkä pysy edes kuulomatkan päässä äänestäni.

Aforistiset lauseeni liittyvät monesti toisiinsa ja keskustelevat. Minun kohdallani sarjallisuus ei ole rakennettua, se syntyy ajatusprosessien luonteesta. Pidän tärkeänä että siihen olisi siirtynyt spontaanisuutta.

Älä tee kuvaa. Kaikki on.

Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.

Yötä ja päivää se toistaa, keväät ja syksyt se toistaa.

Pimeä, pimeä itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.

Että silmä niin suuri että talvi kesän varjo, varjo.

(Muistikirja, 1969)

Tiesin kirjoittaneeni uudenlaista aforistiikkaa. Esimerkiksi Haavikon sarjalliset aforismit julkaistiin vasta kolme vuotta Muistikirjan jälkeen. Ja kesti liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin kirjani nähtiin aforismin uudistajaksi Markku Envallin väitöskirjassa. Mutta pitkään sen jälkeenkin, aina 2000-luvulle asti, aforistiikasta puhuttaessa muistettiin usein vain miehet Haavikko, Paasilinna ja Paronen.

Aloin kiinnostua filosofiasta, kun olin kolmentoista. Kohtasin vallitsevan ajattelumme lineaarisuuden ja dikotomisuuden, joka oli ajatusmallina poissulkeva. Kaikkialla oli vain hyvä–paha, ruma–kaunis, sairas–terve; se kysyi oletko kylmä vai kuuma ja jätti pois toisen poolin. Jos joku ihminen on vastakohtien ihminen, joko–tai -ihminen, hänen sanotaan olevan ”niin ehdoton”. Mutta sellainen ihminen ei ole ”ehdoton”, päinvastoin:

 

Väittää yhä että on ehdoton joko-tahi. Mutta se on ehdollistava. (Tuoreessa muistissa kevät, 1987)

Itse en kokenut maailmaa vastakohtien kautta. Siksi neljäkymmentäluvun vastakkaiset asettelut ajattelussa ja kielessä tyrmäsivät minut. Nuorena menin kolmeksi vuodeksi mykäksi, koska kieleni ei taipunut kokemiseeni. Tajusin että ajattelin eri lailla. En osannut vielä ilmaista sitä. Ensin ei osaa, sitten ei voi.

              Näistä vastakohdista tuli minulle pareja. Niitä ei enää yhdistänyt tai-sana vaan ja-sana. Siinä juuri oli niiden prosessi. Prosessissa oli skaala, asteitten moninaisuus, josta olin puhunut. Tätä sanoin uudeksi liitoksi. Mutta tajusin että vanhan ajattelumallin ja uuden täytyi olla yhdessä.

Mitä uutta on auringon alla? Ei mitään muuta kuin jokaisen omat kokemukset. Vain se on uutta. Miten sen saa sanotuksi ja miten se tulee kunkin yksilön kautta, on ilmaisua. Jos pyritään uutuuteen uutuuden vuoksi, ei siellä sitten ole enää oikein mitään. Se pätee myös aforismiin. Todella uutta on vain se mikä syntyy uuden kokijan kautta. On turha kuvitella, mitä sen pitäisi olla.

              Ajattelukin voi olla uutta, mutta sen ymmärtäminen vie aikaa. Aforistiikkaani ja muuta tuotantoani on ymmärretty hyvin hitaasti. Ei-dikotominen ja ei-lineaarinen kokemiseni oli jotain erilaista kuin mitä kartesiolaisuuden ja rationaalisuuden ajan ajattelu edusti. Kun joskus 1990-luvulla kuulin sumeasta logiikasta, olin innoissani: vihdoinkin jotain tuttua.

Mikä on aforismi? Sentenssiksi kiteytynyt kokemus. Lauseeksi kiteytynyt ajatus. Mutta se on vain yksi mahdollinen määritys. Aforismi voi olla moniulotteinen kuin timantti, se voi olla lyijykynän raapaisu, huudahdus, halkaistu appelsiini.

              Minulle aforismit merkitsevät dynaamista ilmaisua. Ajatuksen tulee olla nopea kuin pääskyn kiito, vaikka ei se omassa aforistiikassanikaan aina sitä ole. Aforismin pitää olla hyvä lause, jonka taustalla on pitkä ajattelun matka. Siinä pitäisi olla jotain, johon voi todella pysähtyä ja joka voi viedä mukanaan uusiin maailmoihin.

              Pentti Saarikoski kirjoitti jossain, että ”aforismit ahertavat”. Itse en koe niin. Minulle aforismit ovat leimahduksia, ne eivät aherra edes sarjoiksi kokoontuessaan.

              Toivon, että aforismini ovat aktivoivia ja provosoivia. Aforistiikassani on koaneja, joiden kysymysten kanssa olen kulkenut pitkiä aikoja ja jotka ovat provosoineet ajatteluun ja laittaneet maailman liikkeelle, kuten Muistikirjan lause:

Missä se on, kun yksikään joka sen kokee, ei voi olla kokematta sitä kaikille?

Ja klassista aforismia tärkeämpänä saatoin pitää impulsiivisen kokemisen lausetta:

Sinä luulet minua niin vahvaksi että kestän sinut. (Muistikirja, 1969)

Tuolla vaaleanharmaalla puulla on sinun korvasi ääni. (Silmänkantama, 1984)

 

Mutta on tuotannossani klassisia aforismejakin:

Kehut itsesi maasta taivaaseen, sinne sinulla on kiire.

Vaaraksi itselleen, minä sanon. Mutta ei käärme myrkkyynsä kuole.

Ongelmat ovat kimpussa.

(Silmänkantama, 1984, laajennettu painos 1998)

Kun minulta kysyttiin miksi kirjoitat, vastasin tuohon kysymykseen kysymyksellä, pitäisikö kirjoittamiselle olla syy, jotta se olisi seuraus. Miksi kirjoittaminen ei voisi jo itsessään olla syy olemassaololle.

              Runoni ja aforismini eivät ole kaukana toisistaan. Kootuissa teoksissa ne voisivat olla kokonaan samojen kansien välissä, ellei kirjasta tulisi liian paksu. Sekä monisanaisen että lapidaarisen kirjoittajan on oltava uskollinen itselleen, kumpikaan ei voi muuta. Tässä ei ole arvovarauksia. Lakoninen kirjoitus voi kyllä vaatia enemmän aktiviteettia lukijalta. Toki tunnen eron aforismin ja runon kirjoittamisen välillä. Haukka lentää, kala sukeltaa.

 

 

 

 *****

 

Mirkka Rekola (1931–2014) kuuluu Suomen merkittävimpiin runoilijoihin ja aforistikkoihin. Hänen aforistinen tuotantonsa on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät.

Rekolan edellä oleva kirjoitus on  julkaistu aiemmin Sami Feiringin toimittamassa teoksessa Mitä aforismi tarkoittaa (2013).

 

Valokuvassa Mirkka Rekola puhumassa Kirjakantti-tapahtuman aforismi-illassa Kuopion kaupunginkirjastossa 30.8.2006.