SUOMALAISEN AFORISMIN VARHAISVAIHEITA – FRESE, RUNEBERG, STENBÄCK, JUTEINI

"Om icke Vanmakt och orke-lösa emellan kommit, hade jag blifwit vidlyftigare; Nu består min största behaglighet i kårthet" (Ellei heikkous ja voimattomuus olisi tullut väliin, olisin ollut laajasanaisempi; nyt on suurin viehätykseni lyhyydessä), lausuu runoilija Jacob Frese pienessä teoksessaan Kårta Sede-Läror och Sede-Tillämpningar, joka ilmestyi vuonna 1726. Tuskin sentään saa kiittää pelkästään tekijän sairautta tämän ensimmäisen suomalaisen aforismikokoelman syntymisestä: pääpaino on kaiketi pantava "lyhyyden viehätykseen". Frese oli oivaltanut iskevän, suppean ajatelman soveltuvuuden "siveellisten opetusten" esittämiseen. Oliko hän ehkä tutustunut ranskalaiseen "maksiimiksi" nimitettyyn kirjallisuuden lajiin, joka edellisellä vuosisadalla oli La Rochefoucauld'n käsissä saanut tiukan, hiotun muotonsa ja siten tullut nopeasti muotiin muuallakin Euroopassa? Fresen tiedetään tunteneen, jopa kääntäneen ranskalaista kirjallisuutta. Inhimillisiä heikkouksia ruoskiessaan hän seura maksiimin valtalinjaa ("Wrede är Förnuftets bränne-sot", Viha on Järjen poltto-tauti), mutta hänen tyylillisenä esikuvanaan näyttää olleen pikemminkin Raamattu kuin La Rochefoucauld. Opettavaisuudestaan huolimatta nämä ajatelmat monessa kohdin kuvastavat persoonallisella tavalla runoilijan kovaa kohtaloa ja hänen kristillistä kilvoitteluaan.

Saksassa syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsas aforismikirjallisuus. Ranskalaistyyppisen suppean ajatelman rinnalla viljeltiin väljempää, "fragmentiksi" luonnehdittua muotoa, jonka Lichtenberg pani alulle ja jota romantikot – etenkin Fr. Schlegel ja Novalis – kehittivät edelleen. Saksalaisen romantiikan harrastus sai J. L. Runebergin ja Lars Stenbäckin kiinnostumaan tästä kirjallisuuden lajista. Molemmat julkaisivat aluksi (1830-luvulla) mietelmiään lehdissä. Runebergin kootut aforismit ovat ilmestyneet hänen jälkeenjääneissä teoksissa. Pituudeltaan ne ovat vaihtelevia, tyypillisimpiä ovat muutaman lauseen mittaiset, rauhallisen loogisesti etenevät mietelmät. Joskus Runeberg Novaliksen tavoin varustaa aforisminsa otsakkeella. Hän ei tavoittele ranskalaisen aforismin kärkevää henkevyyttä; hänen parhaat mietelmänsä ovat vakavia, ajatukseltaan syvällisiä, sanonnaltaan usein lyyrisvoittoisia pohdiskeluja. Ajatuksia valaistaan runollisin kuvin (aalto, meri, ranta, joutsen), jotka toistuvat Runebergin lyriikassa.

Runebergin aforismit ovat herättäneet tutkijain mielenkiintoa hänen maailmankatsomuksensa ytimekkäinä ilmauksina. Niiden keskeinen teema näyttää olevan ajatus elämän polaarisuudesta: vastakohdat edellyttävät toisiaan ja sulautuvat yhteen korkeammalla tasolla. Tämä katsomus on ilmaistu näennäisin antiteesein. Niinpä Runeberg puhuu "hengen kahdesta jalasta", jotka ovat "vastakohdan molemmat momentit"; ihmiskunta astuu vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla. Jumala on kuin maalari, joka maailmaa maalatessaan käyttää sekä tummia että kirkkaita värejä. Jumalaa verrataan usein taiteilijaan – aito romanttinen ajatus. Kristus elää maan päälläkin, hän elää "suuruudessa ja pienuudessa, todessa niin kuin leikissä, tiedossa niin kuin uskossa, viisaudessa samoin kuin yksinkertaisuudessa, mutta ei koskaan yksipuolisuudessa, siinä mikä on typerää, ahdasmielistä, saatanallista". Runebergin kristillinen usko sulautuu siis hänen kokonaisnäkemykseensä. Poleemisen aforismin osoitteena on Stenbäckin edustama pietismi. Stenbäck julkaisi 1850 aforismejaan kokoelmana nimellä Ur det dolda lifvet (Salatusta elämästä). Hän osaa iskevän, usein antiteesille perustuvan sanomisen taidon: hänen ajatelmiensa pohja on kapeampi kuin Runebergin, mutta ne kuvastavat runoilijan palavaa ja syvää uskonnollista kokemusta:

 

Det är vår största olycka och förbannelse af vår natur, att vi ej kunna på en gång behaga Gud och oss sjelfva.

(Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme voi miellyttää yhtaikaa Jumalaa ja itseämme.)

 

Åt människorna ger man genom gifvande, åt Gud genom tagande och tack

(Ihmisille annetaan antamalla, Jumalalle ottamalla ja kiittämällä.)

 

Suomenkielisessä kirjallisuudessa voisi kenties aforismin rajatapauksena pitää valistusfilosofimme ja sananlaskunomaisen ajatusrunouden viljelijän Jaakko Juteinin teoksiin Tutkinnon Aineita (1817) ja Muutama tutkinnon aine Lapsen kaswatuksessa (1817) sisätyviä moralisoivia lauselmia.

 

Maija Lehtonen (1970)

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

 

 

MARTTI TERHO – SUKUPOLVENSA IHMELAPSI

 
 
 

 
 

Martti Terho (8.3.1929–8.11.1952) kirjoitti artikkeleita, esseitä, arvosteluja, novelleja ja aforismeja, mutta yhtään kirjaa hän ei ehtinyt julkaista. Alustuksessaan ”Martti Terho – sukupolvensa ihmelapsi” Kai Laitinen luonnehti Terhon kuuluneen ”sukupolveen, joka kirjoitti aforismeja, epäili liian valmiita totuuksia, kavahti auktoriteetteja ja halusi itse raivata tiensä sodanjälkeisessä maailmassa uudenlaisin kirjallisin ja katsomuksellisin tavoittein”.

Pappilaympäristössä lapsuutensa viettänyt Martti Terho voitti keväällä 1949 Savolaisen osakunnan kulttuurikilpailun 160 aforismia sisältäneellä Tulemia-sikermällään. Kilpailuraadissa ollut Kai Laitinen saattoi samoihin aikoihin Terhon aforismit Aaro Hellaakosken tietoisuuteen. Viisitoista Terhon lausetta julkaistiin Näköalan numerossa 3/1949 otsikolla Sysiä. Seuraavana vuonna Terho oli jo Näköalan aktiivinen avustaja – myös aforismisikermällään Hakusanoja, joka ilmestyi lehden numerossa 4/1950. Parnasson toimitussihteerinä hän toimi 1951–1952, samaan aikaan kun aforistikko ja lausuja Kaarlo Marjanen oli lehden päätoimittaja (1951–1954).

Kirjeessään Kai Laitiselle keväällä 1950 Terho kertoi epäilevänsä hieman aforistiikan arvoa taidemuotona (”...Julkisuuteen olen laskenut oikeastaan vain muutaman aforismin, mutta epäilen hieman koko aforistiikan arvoa taidemuotona. Tuntee itsensä paremminkin tilinpitäjäksi kuin tilinkäyttäjäksi…”). Silti Terholta ilmestyi vielä aforismeja, Parnasson numerossa 1/1952 otsikolla Metodin esitys. Nyt aforismeissa oli sarjallisuutta ja kokonaisuudessa mukana pari ajatuksellista runoakin.

Esseissään ja muissa kirjoituksissaan hän käsitteli useita aforistikkoja, ainakin Kafkaa, G. C. Lichtenbergiä, Oscar Wildea ja Paul Valérya. Terho kirjoitti myös arvostelun Jouko Tyyrin esikoisaforismikokoelmasta Takiaisia (Näköala 4/1950).

Terho oli kärsinyt heikosta terveydestä nelivuotiaasta lähtien (diabetes) ja joutunut olemaan sairaalassa ainakin parisenkymmentä jaksoa. Hän kuoli vain 23-vuotiaana. Varhainen kuolema katkaisia lupaavasti alkaneen uran, jolla sen lyhyydestä huolimatta oli vaikutusta modernismin läpimurtoon suomalaisessa kirjallisuudessa.

 

Yhteenvedossaan Martti Terhosta Kai Laitinen nostaa esiin kaksi Terhon omaa iskusanaa – räsymatontekijä ja luova kerettiläisyys:

 

"Ensimmäinen on tuo samalla kertaa vähättelevä ja vaatelias leimamerkki 'räsymatontekijä'. Siinä esiin nousee itseironia, ylevän, kohottavan 'kaunotaiteen' ja siihen liittyvien ylisanojen epäily. Räsymaton merkitys on siinä, että se kuitenkin valmistuu "unten ja näkyjen" kimaltelevista loimista, mutta elämän varrelta koottujen monenmoisin tavallisin kutein niin lujaksi kuin mahdollista. Taiteen teko ei ole haikailua eikä kaunistelua, vaan joskus kovaa arkista työtä. Sitä ohjaa niin oma tahto kuin ilmaisun vapaus.

 

Toinen tunnussana on 'luova kerettiläisyys'. Tutkimus ei ole tärkeilyä, kuivaa annettujen kaavojen mukaan kulkemista tosikkona, annetun tehtävän ratkaisemista niin että kaikki menee tasan. Siihen pitää liittyä myös improvisoivan sattuman, ristiriidoista syntyvän omakohtaisen intuition ja oivalluksen mahdollisuus, jotta se säilyy elävänä.

 

Nämä Martti Terhon suuntaviitat – – eivät ole mihinkään kadonneet eivätkä haalistuneet. Vuosikymmenien mennen ne tuntuvat pikemminkin kirkastuneen. Ne pätevät yhä."

 

SYSIÄ (1949, otteita)

Useimmiten meitä kaduttaa vain synnin epäonnistuminen, melko harvoin itse synti.

Maailma ei pidä siitä, että syyllinen itse langettaa ansaitsemansa tuomion. Hänen tulee olla puolustusasenteessa eikä riistää naapurilta tilaisuutta esiintyä oikeuden esitaistelijana.

Todellisuus on suotu korvaukseksi niille, joilta puuttuu voimallinen mielikuvitus.

Ei tyylin etsintä ole mitään frakkilainaamossa käyntiä, se on rehellistä itkua omissa, paikatuissa vaatteissa.

Syvä tarpeemme on saada yhteiskunta myöntämään meille edullisia epäoikeudenmukaisuuksia.

Syy on ehkä sysissä, mutta seppien sysissä.

Käy joskus niin, että kleptomaanin ja pyromaanin vietit sublimoituvat; edellisestä tulee taiteilija, jälkimmäisestä kriitikko.

 

HAKUSANOJA (1950, otteita)

Valehtele niinkuin kysyjä vaatii, mutta vastaa niinkuin kysymys vaatii.

Henkisen kurin puutteesta ei taida päästä hengellisellä nuhteella.

Koskas pyyntösi täytät, jos koko ikäsi rukoilet?

Taivaassa sopii tappaa aikaa puhumalla kuolemantakaisesta elämästä.

Lupaus on olemassa vasta sitten, kun se on petetty.

On saatu pyrkimys aktiiviseen elämään, mutta voimaa vain havaitsemiseen, ja näin on runoilija syntynyt.

Vain ne ovat suuria näyttelijöitä, jotka naamion riisuessaan riisuvat omat kasvonsa yltään.

 

METODIN ESITYS (1952, otteita)

Non plus ultra: huonon mielikuvituksen vaalilause.

Mitattava loi mittaajansa.

Kaikella on aluksi vain oma arvonsa ja kaikella on lopuksi myös oma arvonsa.

Kylläinen sydän ei puhu, nälkäinen puhuu – sydämen kyllyydestä.

Ajatuksen ja teon välillä on – teeskentelyä.

Ubi bene, ibi alibi.

 

 

Lisätietoa Martti Terhosta:

Kai Laitinen: Martti Terho – sukupolvensa ihmelapsi. Ystävän muistoja ja kirjallisen muotokuvan ääriviivoja (2004 Mikkelin kaupunginkirjasto – Etelä-Savon maakuntakirjasto julkaisuja 33; teos sisältää Laitisen 3.9.2002 pitämän esitelmän)

Ritva Sievänen-Allen: Sydäntalven kevät (2000 WSOY)

 

Valokuvassa Martti Terho WSOY:n kirjailijaillallisilla 2.10.1950. Kuva Sievänen-Allenin teoksesta.