LÄHIKUVASSA MARKO LAIHINEN

 

 

 

 

Marko Laihinen (s. 7.2.1970 Laitilassa) on Turussa asuva nuorisotyöntekijä, sanataideohjaaja ja monitaiteinen kulttuuritoimija. Hän on ollut pitkään mukana aforismitoiminnassa, muun muassa Turun aforismiyhdistyksen vetäjänä sen toiminnan käynnistymisestä lähtien lokakuusta 2010. Yleisötilaisuuksien lisäksi ryhmä on järjestänyt vuonna 2011 yhteistyötahojensa kanssa Turku aforismeiksi! -kilpailun. Toukokuussa 2012 järjestettiin lyhyt, mutta tiivisohjelmainen aforismiristeily Aurajoen yli ja takaisin. 

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana Laihinen on toiminut vuoden 2015 alusta. Hän on myös tehnyt aforistiikalle kokeellisia rajanylityksiä muun muassa performanssitaiteilijoiden kanssa. Vuonna 2014 Laihinen voitti Lahden Runomaratonin järjestämän videokilpailun runovideollaan Rakkaus on sairaalaravintola. Vuonna 2002 hän piti ”metafyysisen poptaiteen” kuvataidenäyttelyn Mikä meissä hengittää Kalannin kirjastossa.

Laihisen kirjallista tuotantoa ovat proosateokset Viiriäisiä pannuhuoneessa (1995) ja Varttia yli eilinen (1999), aforismikokoelma Päästä päähän (1995) sekä proosarunokokoelma Reunamerkintöjä (2003; Laihisen logoterapiaopintojen 2. vuoden laajennettu lopputyö). Hänen aforismejaan on julkaistu myös muun muassa Turun Sanomissa ja Nuorisotyö-lehdessä sekä antologiassa Tiheiden ajatusten kirja (2011). Aforistisen runollinen teos Halokehrät ilmestyy maaliskuussa Poesian kustantamana. Luonnostelua-blogiaan Laihinen pitää osoitteessa markolaihinen.blogspot.fi.

Miten Marko Laihisesta tuli Marko Laihinen?

Tähän ehkä tulee parempia vastauksia tuonnempana – olen onnekkaasti vielä keskeneräinen. Valmiiksi tullut mies on tiiviissä muodossa krematorion jäähtyneessä purkissa. Ihmisen elämä on sitä luonnostelua, uusiutumista, muutosta, ääriviivojensa uudelleen piirtämistä, kertomista.

 

Juuresi ovat Laitilassa ja asut nykyään Turussa. Mitä on varsinaissuomalaisuus ja miten se näkyy sinussa?

Aina tietyin väliajoin tulee pohdittua, mitä merkityksiä elämään ovat tuoneet kohtalonomaiset asiat kuten historiallinen aika, johon on syntynyt, paikkakunta, siellä vallinnut kulttuuri, lähiympäristö ihmisineen, ensimmäinen todellinen äidinkieli eli murre. Murteissa on omat hienot nyanssinsa, taso- ja tunnevivahteet, joita ymmärtää saman murteen puhuja.

Varsinaissuomalaisia identiteettipiirteitä lienee vähän vaikea pullautella itsestä esille, ennemminkin tietty vilkkaus, tekemisen ahnehtiminen, kärsimättömyys ja humoristisuuden laatu ovat temperamenttipiirteitä.

Joitain aforismeja olen huvikseni lailla paperiliittimien väännellyt murteelle. Jokaisessa murteessa on oma sisäänrakennettu, monipuolinen ja hienoviritteinen huumorinsa – se on kiinnostava alue, koska huumori on elintärkeä asia. Se etäännyttää, auttaa irti tunnekoukuista ja nauru rikottaa uusia vaihtoehtoja.

Tiäteen kiäl puhu Baabelin tornist.

Päiväkirja valo sytty ihmise omast yäst.

Psykoloki ova ai jolta etäsyyrelt oikkias.

Näkökulm – kääntöpualeltas se o sokki piste.

Runoilia valotta miälialamuste.

 

Milloin ja miten tutustuit aforismiin?

Erään keskustelun myötä muistin yhtäkkiä, että noin kymmenvuotiaana lueskelin mielelläni Valituissa Paloissa olleita Punnittua puhetta -sitaatteja ja elämänviisauksia. Vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin tietämillä aloin toden teolla tutustua aforismiin – niiden kirjoittajiin, historiaan, tyyleihin yms. Tämä tapahtui osallistumalla Paimion aforismipäiville. Opiskeluni ja perehtymiseni alkoi sieltä.

Ketkä ovat kirjallisia vaikuttajiasi?

Halokehrät-kirjaan ovat vaikutusvaltaansa omilla teoksillaan ulottaneet muun muassa raskaan sarjan nyrkkeilijä Mike Tyson, muusikko Scott Walker ja taiteen tohtori Mika Karhu kuvataiteellaan. Elokuvataiteen valkokankailta arvostan erityisen paljon ruotsalaista ohjaajaa Roy Anderssonia ja hänen tuotantoaan. Kaikkia näitä henkilöitä yhdistää henkilökohtainen rohkeus – he ovat uskaltaneet ja kyenneet käymään yksin inhimillisyyden mustalla puolella.

Aforismikirjasesi Päästä päähän ilmestyi vuonna 1995. Mitä voit kertoa sen synnystä?

Lyhyellä aikavälillä 90-luvun alkupuolella aivan lähipiiristäni kuoli kolme ihmistä, kaikki täysin odottamattomilla tavoilla. Jälkeenpäin olen todennut, että siinä tuli käytyä pakkojen edessä kohtuullisen kattava ja opettavainen eksistenssifilosofioiden peruskurssi.

Niihin aikoihin olin 24-vuotiaana puoli vuotta toimittaja-harjoittelijana Laitilan Sanomissa, ja se käytännön työ oli erittäin hyvää käytännön kirjoittajakoulua. Opastajina tiiviin kirjoittamisen äärelle toimivat ansiokkaasti muun muassa toimittajat Eija Eskola-Buri ja Arto Kanerva. Silloisiin elämänvaiheisiin kirjoittaminen löytyi eräänlaiseksi naskaliksi avannoista – jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että omakustannekirjat olivat terapeuttista prosessointia ja etäisyyden ottamista. Toki kyse oli myös itsetunnon paikkaamisesta ja tiettyä wannabe-kirjailija -pyrkimystä. Jälkikäteen tietysti on huvittavaa todeta, että Päästä päähän syntyi ilman että tiesin aforismista varsinaisesti mitään. No, ehkä jokin muodon ja ilmaisutavan malli jostain oli muodostunut, en osaa sanoa mistä – ehkä sitten sieltä Valituista Paloista.

Marko Laihinen lukee aforismejaan Turun
Kirjakahvilan aforismi-illassa 18.4.2007.

 

Millaisena näet suomalaisen aforismin nykytilan ja miten haluat Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana vaikuttaa siihen? Millaiseksi miellät aforismin kirjallisuudenlajina?

Suomalainen aforismi elää ja voi tällä hetkellä hyvin – ja väittäisin, että kiinnostus tätä kirjallisuudenlajia kohtaan on edelleen nousussa. Syynä on muun muassa tämä hektisyyden aika, ihmisten keskittymiskyvyn lyheneminen, kaipaus saada informaatioähkystä välillä jotakin nopeasti nautittavaa kaunokirjallista elämystä.

Uskon myös, että aforismi omaa hyödyllistä annettavaa aivojen ja muistin toimivuudelle – aforismi on kattavaa treeniä ajatteluelimelle. Moniaika ja sen myötä yhä rispaantuvat totuudet – tähän pystyy vastaamaan esimerkiksi taidokkaasti tehty, keskenään ristiriitaisiin ääniin pohjautuva aforistiikka.

En ole lajihygieenikko. Aforismiyhdistyksen puheenjohtajana toivoisin pystyväni edistämään aforistiikan monimuotoisuuden lisääntymistä ja kehittymistä. Aforismi vähemmän kiristävissä määritelmämuodoissaan pystyy tarjoamaan elämyksellistä sanataidetta hyvinkin erilaisille lukijoille ja heidän tarpeilleen – kevyitä ajatuskuplia, viihdettä, lohtua, huvittavaa pirullisuutta, sanallista leikkisyyttä, mäiskivää kritiikkiä, syvällistä ajatuspähkinää kuorittavaksi ja korkeatasoista kirjallisuustaidetta.

Opetustoiminnan lisääntyminen olisi suomalaiselle aforismille toivottavaa. Se tuo mukanaan uusia lajin kirjoittajia ja laadukkaita aforismeja ja myöhemmissä vaiheissa uutta tuovia kokoelmia. Aforismin teknistä puolta pystyy opettamaan ja aforistiseen ajattelutapaankin voi rajallisesti avaavia portteja antaa. Erityisesti toivon että nuoremmat kirjoittajat innostuvat aforismista – esimerkiksi siksi että siitä on suoraa hyötyä ammennettavaksi vaikkapa proosan ja runouden puolelle. Aforistiikan lukeminen kasvattaa omaa luku- ja kirjoituskykyä ja ”alitajunnan pankkia”.

Entä miten määrittelisin aforismin? Jokainen kirjoittaja tekee määritelmänsä omilla aforismeillaan ja kokoelmallaan. Jotakin aitoa uutta mukanaan tuovilla aforismeilla ja teoksilla siirretään tämänkin leikkikentän rajoja, ja veistellään standardeja entisistä kauemmas. Jo kerran tehtyä kopioimalla ei pääse eteenpäin eikä siinä ole mitään hohdokasta. Taiteessa pitää luoda uutta. Jos taiteenteossa asteikko on 4 -10, todelliseksi onnistumiseksi riittää jo 11.

Mutta aforismin teoreettisessa pohdinnassa on kieltämättä jotakin hyvin kiinnostavaa: todennäköisesti siitä syystä, että aforismin luovasta dynaamisesta ytimestä johtuen se aina pakenee rajaavaa määritelmäänsä kuin porkkana aasia. Ehkä tuon mielikuvan keppi ja nyöri ovat persoona ja hänen kiinnostuksensa.

Tietyn väittelemisen mahdollisuuden, tiedon ja miksei määrittelyvallankin mittaroinnin tuo se, että aforismeissa on sisällä yleensä hyvin paljon yleistietoa, tiedettä, filosofiaa, joita voidaan käsitellä ja arvioida paremmuusjärjestykseen ns. järkiperäisesti. Aforismia luodaan aina jossain määrin selkeästä todesta – runolla ei tällaisia totuusanturivaatimuksia ei ole.  Aforismi on paljastavin kirjallisuudenlaji.

Muttei aforismitaidettakaan viime kädessä tehdä taskulaskimella – aforisti Olli-Jukka Jokisaari kerran totesi, että aforismin synnyn alkuperä on nimenomaan siellä tunteen puolella. Olen samaa mieltä; tunne- ja ikiristiriitaiset henkilökohtaiset tarpeet solmivat tai avaavat ne aforismien alkusolmut vallitsevasta todellisuudesta.

Aforistinen ajattelu, sirpaleiden liimailu ja sen sivutuotteena tapahtuva aforismien kirjoittaminen on vuoropuhelua oman persoonan eri puolien, persoonan eri tarpeiden ja ihmisen senhetkisten omien elämäntilanteiden ja yleisten ahdinkojen kanssa. Jäsentämistä, prosessointia. Oman persoonansa rohkea peliin laittaminen on minusta tärkeää, jopa reilua – näin on mielestäni tehnyt muun muassa Johannes Ojansuu uusimmassa kirjassaan Katoavaisuuden aineisto. Kirjasta ja kirjailijasta syntynyt käsitykseni varmistui, kun kuuntelin häntä Virpi Alasen haastattelemana Turun kirjamessuilla 2014.

Tällä hetkellä itse määrittelisin, että aforismi on kirjallisuustaiteen laji, jolla on vain sille ominaisia piirteitä ja ilmaisukeinoja käytettävinään. Kirjallisuustaiteen väline, jolla on anturat ajankohtaisuudessa, toden ja filosofian maaperässä ja silti myös ne monimerkityksellisyyttä rakentavat sanataiteelliset, runolliset keinonsa. Aforismi on ajattelua kirjoitetun muotonsa sisällä. Kanssa-ajattelua. Jotakin vangittua, jostakin rajattua; mutta samalla kiteytys on avointa ja virtaavaa. Sanataiteellinen lohkare, hippu.

 



Laihisen metafyysistä poptaidetta. Teos näyttelystä
Mikä meissä hengittää. (akryylimaalia laminaattilevyllä)

 

Lintu vai kala vai taide?

Jos ajatellaan aforismi (yhteiskunnallisen) taiteen tekemisen välineenä, olen useissa yhteyksissä tuonut esille Mika Karhun esittämiä taideteorioita. Hänen mukaansa taide on olemassa, pesiytyneenä nimenomaan yhteiskunnan sosiaalisissa rakenteissa, ja taiteilijan vastuullisena tehtävänä on tehdä nämä vaikutusvaltaiset voimakentät, asiat ja ilmiöt näkyviksi. Kun tiedostamattomalla tasolla ihmisiin vaikuttavat asiat tuodaan taiteen avulla tietoisen mielen tarkasteltaviksi, vasta silloin niille on mahdollista tehdä myös jotakin muutosta. Tämän takia olen pohdiskellut, että oikein ymmärrettynä taiteilijalla on oma perusteensa evoluutiossa – tietyllä tavalla ”luovalla poikkeusyksilöllä” on – syystä ja toisesta – kyvyt ja taidot tuoda muulle yhteisölle, henkisesti ja materiaalisesti, jopa elintärkeää tietoa. Taiteilijoita kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän. Kuten vanha sananlasku toteaa, hullut tätä maailmaa vievät eteenpäin ja viisaat pitävät pystyssä.

 

Sitä Joseph Campbellin keräämää yhtä ja samaa sankaritarinaa tämä kaikki on: yksilö -ja yhteisötasolla. Ihmisen kehitysvaiheiden luonnollista polkua ja siirtymävaiheiden haasteita ja lohikäärmeitä – miekkoja ja pelastettavia prinsessoja ja kyliä.

Taiteen tekemisen välineenä aforismiinkin liittyy myös se lähtökohtainen karkea rajanteko, että tekeekö viihdetaidetta vai onko rehellinen pyrkimys tehdä sitä ns. oikeaa, aitoa taidetta? Viihdetaiteilijan perustarkoitus kun on viihdyttää ts. miellyttää yleisöä, jotta saisi enemmän palkintoa, hyväksyntää, kuuluisuutta, suosiota ja uusia työtilaisuuksia. Ns. aidon taiteen teon puolella saattaa olla täysin päinvastoin – taiteilijan teokset saattavat herättää täyden vastustuksen, koska näyttävät liian terävää ”hydepeiliä” yhteisöä nurinkuristavista mutta kohtaamattomista aiheista. Taiteen teko edellyttää rohkeutta ottaa erilaisia riskejä – taiteilijaroolissa tehdyt työt saattavat olla hyvinkin ristiriitaisia henkilön ns. arkipersoonan kanssa.

Oma taidekäsitys on hyvin tärkeä, koska sen läpi pursottuu kaikki tekeminen – tiedostaa sen tai ei. Samoin on sen oman ihmiskäsityksen, ihmiskuvan kanssa – sekin on yleensä aina luettavissa kunkin kirjailijan aforismeista – on se etäännytetty fiktiivisen puhujuuden sanomaksi tai on nolosti turhan suoraa puhetta.

 

Olet toiminut myös sanan ulkopuolella ja tehnyt muun muassa videoita ja performansseja. Kertoisitko vähän tästä puolestasi?

Videotyöni ovat sellaisia, että niiden kanssa puuhailu on ollut sitä mukavaa luovaa löytämistä. Yhdessä valokuvassa on aina yli tuhat sanaa, ja liikkuvassa kuvassa mahdollisuuksia on heti loputtomasti. Kun tähän lisätään vähänkin musiikkia, tekstiä ja puhuttua puhetta, kokonaisuus on pieni avaruus. Kun itse on lähinnä puolivakavissaan leikkinyt näillä palikoilla, on huimaavaa ymmärtää esimerkiksi miten valtava projekti on ollut Andrei Tarkovskin edelleen vanhentumaton Stalker-elokuva. Semminkin, kun ensimmäinen elokuva tuhoutui laboratoriossa silmien edessä kun tekniikkaväki ei osannut kehittää uudenlaista filmityyppiä. Se saattoi olla tahallinenkin teko. Sitten piti tehdä kaikki uudestaan. No, ehkä kaiken luovaan työskentelyn punainen lanka ja verisuoni on sitkeys. Loputon sitkeys.

Olen tehnyt yhteistyöprojekteja Maanalainen seurakunta laulaa -performanssiduon kanssa. Sen muodostavat kuvataiteilijat Antti Jussila ja Jari Kallio. Performansseissa on kiinnostanut alun perin se itselle täysin vieras taidemuoto, kehollisuus, livenä tapahtuva ns. luova teko ja aforismieni yhdistäminen esitykseen. Esitykset ovat olleet syvämerkityksellisiä juttuja, ja monet myös hauskoja. Esiintymisen jännitys ja hetkestä tarttuva ja siihen myös poisjäävä vuorovaikutus yleisön kanssa on paikoin ollut tunnetasolla merkillisen voimakasta.

Ajankohtaista, ja taatusti poikkitaiteellista on uusi projektini yhdessä kansanmusiikin maisterin Markus Rantasen kanssa. Pääasiassa 4–10-vuotiaille suunnatulla musiikkiteatteriesityksellä kierrämme parhaillaan Varsinais-Suomessa päiväkoteja, kouluja ja kirjastoja. Itse valmistamassamme show´ssa olen ammatiltani ”mahdollisen historiankirjoituksen tohtori” FiktioFakta. Ei tätä elämää sovi ottaa liian vakavasti ja heittäytyä pitää.

 



Suorastaan vinossa poseeraavat mahdollisen historiankirjoituksen tohtori
Fiktio Fakta (Marko Laihinen) ja Maestro Markus (Markus Rantanen).

 

Aforismia ja runoa yhdistävä teoksesi Halokehrät ilmestyy maaliskuussa. Miten kuvailisit teostasi ja millaisia lukuohjeita antaisit lukijalle?

Halokehrät-kirja on ollut työn alla yhdeksän vuotta. Parisen vuotta sitten Paimion aforismipäivillä oli kirjallisuuden kriitikkoja pitämässä luentoja, ja kun tulin sen jälkeen kotiin, tiesin ja tunsin, että minun oli jatkettava käsikirjoitukseni kanssa eteenpäin. Käytännössä Halokehrät ”nielaisi” silloin sisälleen sen muodollisesti jo ihan pätevän ja melko valmiin aforismikäsikirjoituksen. Onneksi tein sen liikkeen että lähdin itselleni tuntemattomaan suuntaan ja annoin käsikirjoitukselle omaa vapautta ottaa ylleen ja sisälleen sitä, mitä se tarvitsi. Vähän personalisoin, mutta kokemukset prosessista ovat olleet vahvasti sen suuntaisia.

En tiedä – lukijat sen ratkaisevat – mutta näiden käsikirjoitusvaiheiden takia uskon, että Halokehrät avautuu lukijalle sekä aforismiasetuksin että nykyrunoon tottuneelle lukijalle. Sitä ei ole itsetarkoituksellisesti tehty vaikeaksi kirjaksi – päinvastoin, kampaamistyötä selkeyttämiseksi on tehty matkan varrella paljon.

Halokehrät on eri raja-alueilla liikkuva hybridi. En tiedä tavoittavatko sitä lukijat, mutta itse näen kirjassa tarinallisen jatkumon tai edistymisen, etenemisen. Kirjan loppu voi tuoda mukanaan sen, että toiseen kertaan luettuna tekstit ovatkin toisen sävyiset, toisenlaisilla väreillä maalatut.

Poesia-kustantamon sivuilla sinut esitellään esikoiskirjailijana. Mikä tekee kolme kirjaa julkaisseesta esikoiskirjailijan?

Halokehrät on varsinainen esikoisteokseni. Se on selvittänyt ja kulkenut ne ”portinvartijuudet”, jotka kuuluvat ammattimaisen ja laadukkaan kirjankustantamisen prosessiin.

Omat omakustanteeni ovat siellä pitkälti yli kymmenen vuoden takaa – liittyvät toki senhetkiseen elämänvaiheeseen kiinteästi ja ovat olleet henkilökohtaisesti tärkeitä. Mutta laadullisesti ne ovat omakustanteita juuri siinä huonossa mielessä – niitä ei ole kustannustoimitettu mitenkään, ne on tehty ihan ite, eikä niihin ei ole suunnattu sitä moniammatillista osaamista ja apua, joita jokainen kirjoittaja joka tapauksessa tarvitsisi laadullisten ja taiteellisten kriteerien saavuttamiseksi.

Viime vuosian olen opiskellut Turussa eri opinahjoissa pätevien kirjallisuussammattilaisten opeissa draamakirjoittamista, proosaa, runoa ja taidejournalismia. Tavoitteeni on kasvaa ja kehittyä monipuoliseksi kirjoittajaksi.

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Jokaiseen nykykokoukseen mukaan tyhjä tuoli edustamaan tulevia sukupolvia.

Työelämän murrokset, vaatimustasot – se kuinka vaikeaa on tulevaisuudessa saavuttaa sellaista ihan ookoo elämää. Nuorisopuolen tuntijana tiedän syrjäytymiskehityspyörteet tarkoin. Sitä ei soisi kenellekään.

Eri syistä ja toimista johtuen suomalainenkin yhteiskunta jakaantuu yhä jyrkemmin kahtia ja keskinäinen yhteisymmärrys on yhä vaikeampaa.

Inhoan niitä tulevaisuuden kuvia, joita näen tyttärieni muotoisista ikkunoista.

Mottosi?

Useita vuosia sitten Torsti Lehtinen piti Muurlassa kurssia eksistentialismista. Alussa hän kysyi ”mitä ominaisuutta ette myisi itsestänne mistään hinnasta”. Oli minut yllättävä, ennen kysymätön kysymys. Pohdin tarkkaan, ja vastasin, että muuttumisen vapautta en itsestäni myisi.

Tämän takia Halokehrät alkaa aforismilla, josta tämä ajatus löytyy, kuten myös se sittenkin optimistinen ja toiveikkuuden vähäisilläkin aalloilla surffaava elämänfilosofiani:

Hetkellisyyden valoisa ääriviivoitus. Se meillä on.

 

*****

Aforismeja teoksesta Päästä päähän:

Yleisen hyväksynnän paljous riippuu siitä kuinka ruskeaksi kielensä haluaa.

Elämänkoulussa kuluvat vain kantapäät ja rautalanka.

Suomalaisten itsetunto sijaitsee siellä heti jalkaterän alla.

 

Marko Laihisen muita aforismeja:

 

Olkaa paikoillanne, valmiina – ennen kaikkea: nyt.

Jo seitsemän miljardia samalla aurinkoisella kivellä, emmekä vieläkään kosketa toisiamme.

En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.

Älä anna kalaa tai leipää, vaan myy opetus oman onnen onkijaksi.

Vapaat markkinat, pallonmuotoinen käsienpesuallas.

Ihmettä pidetään markkinoilla yllä: leijasi korkealla, ja tuuli on ystävä ikuinen.

Yhteiset säännöt punottu auki. Jokainen on nykyään yksi säie.

Poliitikon kompurointi, pystyssä pysymistä.

Lait rullia, salakäytäviä. Porsaiden kulkea, lätistä.

Vanhuuden riisuma ihminen pukeutuu elettyyn elämäänsä.

Pojat ovat poikia, miehet eivät ole poikia.

Verenhimo. Sitä ei meistä pyyhitä.

.ihminillisyys

 

 

 

 

Sivu Halokehrät-kokoelmasta:

 

 

mielihyväkeskuksen laihdutus, asennettujen tarpeiden

                                                              purku työlästä

        luopumisesta palkkion saaminen pitää varastaa itseltään

                            hidasta kauneutta

                                   ruoste, sammal

             | tietoisuus etenee. on hyvin vaikeaa opiskella takaisin   

               lukutaidottomaksi

Klovnin erottaminen on vaikeaa.

                    parhaita väärentäjiä emme tahdo erottaa

 

 

 

*****

 

Valokuvaajat ylhäältä alas: Virpi Alanen, Sami Feiring, Marko Laihinen, Sanna Pesonen.

 

SF