SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 1

Kansitaiteesta on aforistiikan yhteydessä puhuttu valitettavan vähän. Niinpä Pro aforismi päätti nostaa esille suomalaisten aforismikirjojen kannet ja aforismiteosten graafisen suunnittelun. Esiraati teki alkukarsinnan rajaten esiteltävien kirjojen määrän 25:een. Mukaan pyrittiin saamaan monipuolinen valikoima visuaalisesti kiinnostavia kansia. Mukaan kelpuutettiin ainoastaan varsinaisia aforismikokoelmia, ei esimerkiksi teoksia, jossa aforismeja on vain pieni osa kirjan sisällöstä. Nyt valitun 25 kannen ulkopuolelle jäi monia esittelemisen arvoisia kansia, joihin toivottavasti voimme palata myöhemmin.

Kolmihenkinen, varsinainen raati koostui henkilöistä, joilla on kokemusta sekä kuvataiteista että aforistiikasta. Iiris Hälli on kuvataiteilija ja aforisti, Eva Kyyhkynen kuvataideopettaja ja aforisti. Timo Salo on aforisti, joka on tehnyt kirjankansia ja muuta graafista suunnittelua. He arvioivat kannet sekä sanallisesti että pistein asteikolla nollasta viiteen. Myös kansien tekijät saavat puheenvuoron siltä osin kuin heitä on tavoitettu. Juttu julkaistaan käytännön syistä kolmessa osassa vanhimmista kansista aloittaen. Viimeisessä, kolmannessa osassa paljastetaan, mikä kansi valittiin suomalaisen aforistiikan parhaaksi.

 

Juttusarjan     osa 2 (part 2)     osa 3  (part 3)

 

 

 

Maria Jotuni: Avonainen lipas (1929; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Koristeellinen teksti muodostaa kauniin kehyksen, lippaan. Kohopainatus on mukava yksityiskohta ja pergamentinoloinen kansipaperi tuntuu miellyttävältä.” 4,5

EK: ”Aikansa tuote, klassista osastoa. Reunuksen teksti rajaa kannen hienosti, keskittää kannen aiheen.” 5

TS: ”Kirjan nimi kivasti kehyksissä, toteutettu hienosti. Tämän keinon voisi jopa tuoda takaisin nykykansien suunnitteluun. Hillitty seepia kaunis kannessa, mutta kansi kokonaisuutena hiukan raskas monine elementteineen.” 4

 

 

 

 

Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1947; kannen tekijää ei mainittu*)

IH: ”Kuva toistaa kirjan nimen. Tyyli ja kirjasinlaji selkeää 40-50-lukua. Oman aikansa grafiikan edustajana tyypillinen ja komeakin kansi.” 4

EK: ”Klassinen, selkeä, cocteaumaista graafisuutta. Väritys toimii hyvin. Teemassa sanansaattajuutta ja osuvuutta. Kirjasimet puhtaita, niissä ripaus jugendia. Komea kansi, voisin vaikka pitää pöydälläni.” 5

TS: ”Jylhän klassinen kansi, arvokkuuteen pyrkivä. Kuva ei ole piirroksena kovin korkeatasoinen, silti värit ja rytmi toimivat. Kannen hiukan naivistisestakin ihmishahmosta voi löytää myös leikkisyyttä. Itsetietoinen, kompromissiton.” 4

* Ville Hännisen ystävällisen huomion mukaan kannessa olisi Einari Wehmaksen signeeraus. (päivitetty 18.9.2015)

 

 

 

 

Albert Lange Fliflet: Tuli niemen tutkaimessa (1950; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Ilmava ja selkeä. Tekstien asettelu ja koot suhteessa toisiinsa hyvät. Kuva jää arvoitukseksi, ainakin tämän päivän ihmiselle.” 3

EK: ”Sanan jakaminen kirjan nimessä oudoksuttaa. Muilta osin klassinen, selkeä ja kosiskelematon. Kuva on hieno, siihen on saatu paljon asiaa ja tapahtumaa, mutta myös arvoituksellisuutta.” 4

TS: ”Sodanjälkeisen ajan tyypillinen kansi, jota ilmentää muun muassa pieni vinjetti. Uusklassista tyyliä ilmentävä, hivenen mielikuvitukseton peruskansi.” 2,5

 

 

 

 

Jouko Tyyri: Takiaisia (1950; kansikuva: Maija Karma)

IH: ”Kirjan nimeen viittaavat kannen takiaiset ovat liian osoittelevia. Kirjasinvalinnat mielenkiinnottomia.” 2,5

EK: ”Kansi on kaunis, kirjan nimen fontti on kiinnostava, siinä on jotain aforistisen piristävää. Värivalinnat erikoisia, mutta kauniita. Näkyykö kuvassa myös siljolainen tiukka solmu? Vaalea kehys rajaa kannen hyväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.” 4

TS: ”Sodanjälkeinen, konservatiivinen, lyyrinen muodoltaan. Viehättävällä tavalla oman aikansa näköinen, tyyliteltyjen takiaisten kuva on onnistunut. Kirjan nimi ilmentää poleemisuutta, mutta kuva ei. Tietyllä tavalla miellyttävä. Kirjan muoto mukavan epäsovinnainen, hiukan leveä suhteessa korkeuteen.” 4,5

 

 

 

 

Viljo Römpötti: Toteamia (1953; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Oman aikansa graafisen suunnittelun parhaimmistoa. Tyylikkäät värit. Kaksi kuvamaailmaa - geometrisuus ja valkoinen "pilvi" - muodostavat hyvän kontrastin. Voisin kuvitella, että kirja on aikoinaan erottunut myyntipöydällä.” 4

EK: ”Tässä on meininkiä. Kovan ja pehmeän, vinouden ja pyöreyden yhdistäminen toimii. Värivalinta on kaunis. Fontti tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Valkoinen "musteläiskä" on hyvä vastakohta muulle. Kokonaisvaikutelma kuitenkin sekava, vähän liikaa kaikkea.” 2,5

TS: ”"Linoleumilattia". Estetiikka ilmentää arkisuutta ja maanläheisyyttä, ehkä viitataan käyttökirjallisuuteen. Hiukan kunnianhimoton, silti omalla tavallaan kaunis ja johdonmukainen. Käsinkirjoitettu teksti on viehättävä.” 4

 

 

 

 

Aaro Hellaakoski: Lumipalloja (1955; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kansipaperin lumimainen, rypyliäinen pinta on miellyttävä, samoin kirjan pieni koko. Tekstit ovat visuaalisesti miellyttävät. Kannen ilmavuus viittaa vastakohdan kautta sisällön painavuuteen. Selkeä ja konstailematon kansi.” 4,5

EK: ”Tuo mieleen ranskalaiset kirjankannet. Yksinkertaisen viehättävä. Vahva kansi olematta tungetteleva.” 4,5

TS: ”Yksinkertainen, sarjamainen, vihkomainen. Pelkistetyn kaunis. Tunnetun kirjailijan kokoelmaksi kansi on vaatimaton.” 3

 

 

 

 

Oiva Paloheimo: Oivalluksia (1959; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Hyvät värit, mustavalkoisen valokuvan suhde taustaan on hyvä. Kuvan olo osittain tekstin päällä luo pienen syvyysvaikutelman. Näistä huolimatta kansi jää hivenen vaisuksi.” 2,5

EK: ”Kirjailijan kuva kannessa on liian dominoiva. Kuvan leikkaus kanteen on keinotekoinen. Levoton fontti, myös kaksi kokonaisuutena levoton ja tasapainoton.” 1

TS: ”Leppoisa ja hauska kansi. Viisikymmentälukulainen typografia, kirjaimet paperista leikatun tapaisia. Terrakotanvärinen tausta. Kannessa aavistus tunkkaisuutta, joka usein tulee mustavalkokuvan ja painoväripinnan yhdistämisestä.” 3

 

 

 

 

Origo: Murehtijan päiväkirja (1961; kannen kuva: Pena (= Pentti Myllymäki))

IH: ”Humoristinen ja kiva kansi. Selkeä kokonaisuus. Lämmin ruskeanoranssi kirjan nimi istuu hyvin valkoiseen pohjaan.” 3

EK: ”Ei viehätä visuaalisesti, mutta on humoristinen ja uteliaisuutta herättävä. Fontti on aika rankka.” 2,5

TS: ”Kuvituksen ja tekstin suhde on selkeä. Aikansa tyypillistä käyttögrafiikkaa. Vaalea oranssi on miellyttävä väri. Jo tuolloin jaettiin sanoja eri riveille ilman tavuviivoja!” 3

Lue juttusarjan seuraava osa (next part)

 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 

"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 

 

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 

Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 

Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:

Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:

Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".

 
 

 

 

Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:

Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.

Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.

 

Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:

Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.

 

Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.

 

 

Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).

Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 

Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA

 
 

MARTTI TERHO – SUKUPOLVENSA IHMELAPSI

 
 
 

 
 

Martti Terho (8.3.1929–8.11.1952) kirjoitti artikkeleita, esseitä, arvosteluja, novelleja ja aforismeja, mutta yhtään kirjaa hän ei ehtinyt julkaista. Alustuksessaan ”Martti Terho – sukupolvensa ihmelapsi” Kai Laitinen luonnehti Terhon kuuluneen ”sukupolveen, joka kirjoitti aforismeja, epäili liian valmiita totuuksia, kavahti auktoriteetteja ja halusi itse raivata tiensä sodanjälkeisessä maailmassa uudenlaisin kirjallisin ja katsomuksellisin tavoittein”.

Pappilaympäristössä lapsuutensa viettänyt Martti Terho voitti keväällä 1949 Savolaisen osakunnan kulttuurikilpailun 160 aforismia sisältäneellä Tulemia-sikermällään. Kilpailuraadissa ollut Kai Laitinen saattoi samoihin aikoihin Terhon aforismit Aaro Hellaakosken tietoisuuteen. Viisitoista Terhon lausetta julkaistiin Näköalan numerossa 3/1949 otsikolla Sysiä. Seuraavana vuonna Terho oli jo Näköalan aktiivinen avustaja – myös aforismisikermällään Hakusanoja, joka ilmestyi lehden numerossa 4/1950. Parnasson toimitussihteerinä hän toimi 1951–1952, samaan aikaan kun aforistikko ja lausuja Kaarlo Marjanen oli lehden päätoimittaja (1951–1954).

Kirjeessään Kai Laitiselle keväällä 1950 Terho kertoi epäilevänsä hieman aforistiikan arvoa taidemuotona (”...Julkisuuteen olen laskenut oikeastaan vain muutaman aforismin, mutta epäilen hieman koko aforistiikan arvoa taidemuotona. Tuntee itsensä paremminkin tilinpitäjäksi kuin tilinkäyttäjäksi…”). Silti Terholta ilmestyi vielä aforismeja, Parnasson numerossa 1/1952 otsikolla Metodin esitys. Nyt aforismeissa oli sarjallisuutta ja kokonaisuudessa mukana pari ajatuksellista runoakin.

Esseissään ja muissa kirjoituksissaan hän käsitteli useita aforistikkoja, ainakin Kafkaa, G. C. Lichtenbergiä, Oscar Wildea ja Paul Valérya. Terho kirjoitti myös arvostelun Jouko Tyyrin esikoisaforismikokoelmasta Takiaisia (Näköala 4/1950).

Terho oli kärsinyt heikosta terveydestä nelivuotiaasta lähtien (diabetes) ja joutunut olemaan sairaalassa ainakin parisenkymmentä jaksoa. Hän kuoli vain 23-vuotiaana. Varhainen kuolema katkaisia lupaavasti alkaneen uran, jolla sen lyhyydestä huolimatta oli vaikutusta modernismin läpimurtoon suomalaisessa kirjallisuudessa.

 

Yhteenvedossaan Martti Terhosta Kai Laitinen nostaa esiin kaksi Terhon omaa iskusanaa – räsymatontekijä ja luova kerettiläisyys:

 

"Ensimmäinen on tuo samalla kertaa vähättelevä ja vaatelias leimamerkki 'räsymatontekijä'. Siinä esiin nousee itseironia, ylevän, kohottavan 'kaunotaiteen' ja siihen liittyvien ylisanojen epäily. Räsymaton merkitys on siinä, että se kuitenkin valmistuu "unten ja näkyjen" kimaltelevista loimista, mutta elämän varrelta koottujen monenmoisin tavallisin kutein niin lujaksi kuin mahdollista. Taiteen teko ei ole haikailua eikä kaunistelua, vaan joskus kovaa arkista työtä. Sitä ohjaa niin oma tahto kuin ilmaisun vapaus.

 

Toinen tunnussana on 'luova kerettiläisyys'. Tutkimus ei ole tärkeilyä, kuivaa annettujen kaavojen mukaan kulkemista tosikkona, annetun tehtävän ratkaisemista niin että kaikki menee tasan. Siihen pitää liittyä myös improvisoivan sattuman, ristiriidoista syntyvän omakohtaisen intuition ja oivalluksen mahdollisuus, jotta se säilyy elävänä.

 

Nämä Martti Terhon suuntaviitat – – eivät ole mihinkään kadonneet eivätkä haalistuneet. Vuosikymmenien mennen ne tuntuvat pikemminkin kirkastuneen. Ne pätevät yhä."

 

SYSIÄ (1949, otteita)

Useimmiten meitä kaduttaa vain synnin epäonnistuminen, melko harvoin itse synti.

Maailma ei pidä siitä, että syyllinen itse langettaa ansaitsemansa tuomion. Hänen tulee olla puolustusasenteessa eikä riistää naapurilta tilaisuutta esiintyä oikeuden esitaistelijana.

Todellisuus on suotu korvaukseksi niille, joilta puuttuu voimallinen mielikuvitus.

Ei tyylin etsintä ole mitään frakkilainaamossa käyntiä, se on rehellistä itkua omissa, paikatuissa vaatteissa.

Syvä tarpeemme on saada yhteiskunta myöntämään meille edullisia epäoikeudenmukaisuuksia.

Syy on ehkä sysissä, mutta seppien sysissä.

Käy joskus niin, että kleptomaanin ja pyromaanin vietit sublimoituvat; edellisestä tulee taiteilija, jälkimmäisestä kriitikko.

 

HAKUSANOJA (1950, otteita)

Valehtele niinkuin kysyjä vaatii, mutta vastaa niinkuin kysymys vaatii.

Henkisen kurin puutteesta ei taida päästä hengellisellä nuhteella.

Koskas pyyntösi täytät, jos koko ikäsi rukoilet?

Taivaassa sopii tappaa aikaa puhumalla kuolemantakaisesta elämästä.

Lupaus on olemassa vasta sitten, kun se on petetty.

On saatu pyrkimys aktiiviseen elämään, mutta voimaa vain havaitsemiseen, ja näin on runoilija syntynyt.

Vain ne ovat suuria näyttelijöitä, jotka naamion riisuessaan riisuvat omat kasvonsa yltään.

 

METODIN ESITYS (1952, otteita)

Non plus ultra: huonon mielikuvituksen vaalilause.

Mitattava loi mittaajansa.

Kaikella on aluksi vain oma arvonsa ja kaikella on lopuksi myös oma arvonsa.

Kylläinen sydän ei puhu, nälkäinen puhuu – sydämen kyllyydestä.

Ajatuksen ja teon välillä on – teeskentelyä.

Ubi bene, ibi alibi.

 

 

Lisätietoa Martti Terhosta:

Kai Laitinen: Martti Terho – sukupolvensa ihmelapsi. Ystävän muistoja ja kirjallisen muotokuvan ääriviivoja (2004 Mikkelin kaupunginkirjasto – Etelä-Savon maakuntakirjasto julkaisuja 33; teos sisältää Laitisen 3.9.2002 pitämän esitelmän)

Ritva Sievänen-Allen: Sydäntalven kevät (2000 WSOY)

 

Valokuvassa Martti Terho WSOY:n kirjailijaillallisilla 2.10.1950. Kuva Sievänen-Allenin teoksesta.