PERTTU KUPIAINEN – KUKA NOSTAA MITÄKIN HATTUA

 

 

 

Perttu Kupiainen (1969–1992) aloitti kirjallisuudenopinnot Tampereen yliopistossa syksyllä 1990. Hänen aforistisia runojaan tai lyyrisiä aforismejaan ilmestyi Tampereen kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestölehdessä Legenda, sen numerossa 1/1992, jonka päätoimittaja oli Juri Nummelin. Perttu ehti toimittaa tekstit Jurille, mutta lehden ilmestymistä hän ei enää nähnyt. Kuolema tuli yllätyksenä, erään kertojan mukaan Perttu olisi saanut sydänkohtauksen kierittyään lumessa saunan jälkeen. Samassa Legendan numerossa julkaistiin nekrologi, jossa Nummelin kirjoittaa:

”Perttu oli ahkera runoilija ja vähintään yhtä ahkera esiintyjä: hänen käsittääkseni jollain lailla luotsaamansa ryhmä Vedenheittäjät järjesti monta runonlausuntailtaa. – – Perttu oli myös pianonsoittaja, hän piti jazzista. – – Perttu oli intohimoinen William Blaken ja Paavo Haavikon lukija. Risto Ahtia hän tuntui pitävän jonkinlaisena henkisenä isänään. Perttu olisi halunnut, että yliopiston päätalon aulassa olisi tuullut edes hiukan: hän suunnitteli Pinninkadun puoleisen osan räjäyttämistä.”

Perttu Kupiaisen postuumi runokokoelma Löytää paikka, kertoa piilonsa ilmestyi 1992. Kirjan toimitti ja julkaisi kirjoittava ryhmä Vedenheittäjät, johon Perttukin siis kuului. Kirjan takakannen mukaan ”Perttu Kupiaiselle oli ominaista loputon pilailunhalu, toisaalta syvällisempi pohdiskelu. – – Pertun kanssa oli hauska keskustella. Se ei ollut koskaan vain kieltä, pikemminkin mielen temmellystä. – – Pystyimme siirtymään suoraan mielikuvasta, oivalluksesta toiseen ja tehdä arkipäiväisestä kävelyretkestä Nekalassa elettyä, virtaavaa runoa.”

 

 

Legenda 1/1992:ssä julkaistu Perttu Kupiaisen sikermä:

Se patsas, joka tulee ensimmäisenä mieleen, on verhottu hiuksillasi.

Unohdin mainita, että tämä on taidemuseo.

Nämä olennot muistuttavat toisiaan nyrkein.

Jotain hapsottaa oksalta, siihen voi tarttua kuin partaan.

Uskotko kiinnittäväsi leukaasi kaiken, mikä soi?

 

 

Teoksesta Löytää paikka, kertoa piilonsa:

Kuka enää nykyaikana lyö pronssitikarilla selkään?

Tuottavuus: kuinka kauan jaksat toistaa, ettei täällä ole ketään.

On myös todennäköistä, että mies kääntäessään sivua pudottaa mukaan oman kielensä.

Kuka nostaa mitäkin hattua.

 

 

 

Lähteenä käytetty muun muassa Juri Nummelinin kirjoitusta ”Unohdetut kirjailijat 4: Perttu Kupiainen”.

 

TSAARI KAUKANA, JUMALA KORKEALLA – VENÄLÄISIÄ SANANLASKUJA JA SANONTOJA



Kirjailija ja suomentaja Olli Hyvärinen palkittiin
vuonna 2007 Vuoden Kiila -palkinnolla.
(Valokuva: Sami Feiring)

Leksikografi Vladimir Dal julkaisi 1861, juuri ennen maaorjuuden lakkauttamista laajan kokoelman venäläisiä sananlaskuja ja sanontoja. Oheinen suppea otos on näyte työn alla olevasta laajemmasta suomennosvalikoimasta, jonka päälähde on Dalin teos. Otoksen valintakriteerinä on venäläinen mentaliteetti ja ilmaisutapa, jotka jonkin verran poikkeavat niin suomalaisesta kuin läntisemmistäkin. Venäläisissä sananlaskuissa – jos jätetään laskuista puhtaat sanaleikit – on läntistä perinnettä enemmän sanojen soinnilla operoimista; usein ne ovat lähellä minimalistista mitallista ja riimitettyä runoutta ja monesti niiden kuvastossakin on tätä lyyrillisyyttä, jota varsinkin proosarunoilijat tuntuvat nykyaforistiikkaan kaipaavan, jopa vaativan.

 

Venäjänkieltä taitavat saanevat tästä näinkin suppealla otoksella tuntuman, pelkästään suomennosten varassa olevat ehkä aavistuksen. Sananlaskujen kääntämisessä on tavattavissa kaksi äärilinjaa. Ensimmäinen on merkitys-, jopa sanatarkka kääntäminen ilman tyylillistä muotoilua; toinen omasta perinteestä valittu syvämerkitykseltään liki vastaava sananlasku. Molemmat karahtavat kiville.

 

Itse olen valinnut jonkinlaisen keskitien, jolla silläkin on riittävästi kiviä. Suomennokset eivät välttämättä ole vielä lukkoonlyötyjä eli valmiita, jos nyt käännökset sitä koskaan ovat, mahdollisista kömmähdyksistä sopii huomauttaa. Lopuksi: sananlaskun ja sanonnan eron määrittelee venäläinen sananparsi: Sanonta on kukkanen, sananlasku marja.   

 

Ах, судья, судья: четыре полы, восемь карманов!

Ah, tuomari, tuomari: neljä helmaa, kahdeksan taskua!

*

Баба с печи летит, семьдесят семь дум передумает.

Eukko lennähtää uunilta, seitsemänkymmentä seitsemän kertaa muuttaa mielensä.

*

Батожье – дерево божье: терпеть можно.

Jumalan puuta patukka: kyllä sen kestää.

*

Батька, ты пирог съел? – Ей-богу, не я. – А хочешь еще? – Хочу.

Hei pappa, söitkö piirakan? – Herranen aika, en. – Entä haluatko lisää?
– Haluan.

*

Бедному жениться – и ночь коротка.

Lyhyt on köyhän hääyökin.

*

Бел снег, да не вкусен. Черен мак, да бояре едят.

Lumi on valkoista, mutta mautonta, unikko mustaa ja porhoistakin maukasta.

*

Бог даст, батюшка дворик продаст, а балалаечку купит.

Jos Luoja suo, pappi tilan myy ja ostaa balalaikan.

*

Богу пятак да в кабак четвертак.

Viisi kopeekkaa Jumalalle ja kapakkaan neljännesrupla.

*

В лесу птицы, в тереме девицы, а у бражки старые бабы.

Linnut metsässä, tyttäret teremissä ja ämmät kiljun äärellä.

*

В Москве калачи, как огонь, горячи.

Moskovassa rinkelit ovat tulikuumia.

*

Вы видели сокола, покажите ж нам сизу голубку.

Näitte haukkamme, näyttäkää sininen kyyhkynne.

*

Горько, горько, а еще бы столько.

Katkeraa, katkeraa, mutta vähän vielä lisää.

*

Грудь лебедина, походка павлина, очи сокольи, брови собольи.

Joutsenen kaula, riikinkanan askel, haukan silmät, soopelin kulmakarvat.

*

Дерет коза лозу, а волк козу, а мужик волка, а поп мужика, а попа приказный, а приказного черт.

Vuohi nylkee varvikon, susi vuohen, ukko suden, pappi ukon, vouti papin, piru voudin.

*

До тридцати лет греет жена, после тридцати рюмка вина, а после – и печь не греет.

Kolmenkymmenen ikäiseksi lämmittää vaimo, sen jälkeen viinapikari, sitten ei edes uuni.

*

Друг сердечный, таракан запечный!

Sydänystävä, käristetty torakka!

*

Дураку хоть плюй в глаза, а он: это божья роса.

Hölmöä vaikka silmille sylje, hän sanoo: taivaan kastetta.

*

Если вздохнуть всем народам, ветер будет.

Jos koko kansa huokaisisi, nousisi tuuli.

*

Жизнь, как луна – то полная, то на ущербе.

Kuin kuu on elämä: milloin täysi, milloin vähenevä.

*

Житье сиротам, что гороху при дороге: кто мимо идет, тот и урвет.

Orvon elo kuin tienvarren virnalla: joka ohi kulkee, riipoo mukaansa.

*

За сохой в сапогах, по селу в лаптях, в церковь босой.

Kynnölle saappaissa, kylälle virsuissa, kirkkoon paljasjaloin.

*

Звонок бубен, да страшен игумен.

Kilisee tamburiini, kauhuissaan on igumeeni.

*

И с сытой лошади тень тоща.

Lihavallakin hevosella on ohut varjo.

*

Красно поле рожью, а речь ложью.

Ruis pellon kaunistaa ja valhe puheen.

*

Кто идет? – Солдат. – Что несет? – Кафтан. – Где взял? – Украл.
– Кто велел? – Капрал.

Kuka tuolla kävelee? – Sotilas. – Mitä kantaa? – Kaftaania. – Mistä sai?
– Varasti. – Kuka käski? – Korpraali.

 

 

Johdantoteksti ja suomennokset:

OLLI HYVÄRINEN

 

 

Olli Hyvärinen on Loviisassa asuva kirjailija. Hyvärisen tuotantoon kuuluu kolmen aforismikokoelman lisäksi romaaneja, runoja, näytelmiä, esseitä ja novelleja. Hänen aforismikokoelmansa Vielä kerran tulee toisenlainen aika valittiin Vuoden aforismikirjaksi 2006. Vuonna 2007 hänet palkittiin Vuoden Kiila -palkinnolla. Hyvärinen on suomentanut venäjän kielestä Sergei Jeseninin Tarkoin valitut runot (2009) ja Aleksandr Solženitsynin Preussin yöt (2014).

 

MUNCK JA LAGERSTEDT – KOLMANNET KOKOELMAT

Musiikkipiireissä tunnetaan sanonta ”vaikea kolmas albumi”, jonka mukaan artistin tai yhtyeen onnistuminen olisi kolmannen levyn kohdalla erityisen haastavaa. Kolmannen aforismikokoelmansa ovat äskettäin julkaisseet forssalainen Pertti Munck ja helsinkiläinen Aina-Maria Lagerstedt.

 

Pertti Munck debytoi aforistikkona vuonna 2006 kauniilla ja monia upeita lauseita sisältävällä kirjallaan Jäätynyt ajatus. Sitä seurasi 2012 Valkoinen on mustaa ja nyt on vuorossa kolmas aforismikokoelma Minä, Oleva ja Oletus (omakustanne, luettavissa myös verkossa), joka ilmestyi tekijän 70-vuotispäiväksi 1.4.2015. Munck on tehnyt monipuolisen uran kulttuurin parissa, muun muassa Forssan kaupungin kulttuurisihteerinä.

Munck käsittelee kirjassaan esimerkiksi ajattelua ja ilmaisua, unohdusta ja muistamista sekä hengellistä etsintää. Yllättävän paljon teemoista saa tilaa uni ja herääminen; yö ja aamu. Useassa aforismissa olevat minuutintarkat yöaikaiset kellonajat tuntuvat tyylirikolta kirjassa, jonka ilmaisu muuten on pääosin seesteistä ja lyyrisiäkin elementtejä sisältävää.

Kirjassa on vahvaa kertomuksellisuutta, muun muassa tuokiokuvia matkoilta. Teemoihin palataan ja niitä kehitellään. Luvussa Pidot viettävät aikaa keskenään Minä, Oleva ja Oletus muine tuttuineen. Luku on rakenteeltaan aforistiikalle mukavan epätavanomainen ja lienee kirjoittajalleen tärkeä, mutta jää hiukan nykiväksi ja jäsentymättömäksi.

Munckin uusin tuntuu teokselta, jossa tärkeitä eivät ole yksittäiset aforismit, vaan niistä muodostuva kokonaisuus. Omaksikuvakseen hän tämän teoksen loi. Siihen viittaa myös päivänsankarin siluettikuva kirjan kannessa. Ajoittaisesta hoipertelusta huolimatta kirja sisältää runsaasti kiinnostavia lauseita ja ajatuksellista tarinointia.

Käsittämätön aukeaa saranapuolelta.

Antaudun vangiksi ajalle ja itselleni.

Hulluudesta olen ollut syytettynä, tyhmyyden olen tunnustanut, mutta vain toisesta olen tuomittu.

Sydämensä akustiikan rakentaa jokainen itse.

Kuu katsoo minua tyhjin silmin, olen ne sille tuijottanut.

Kuin matelija kevään koomassa kiemurtelen unieni pälvillä.

Olen uneksinut päiväni lyhyiksi ja valvonut yöni pitkiksi.

Pirut kiittävät. Enkelit eivät niinkään, niiltä pyydetään.

Onko ihminen Jumalan ikoni?

Myllynkivi murenee, olen vapaa itkevästä intohimosta.

 

3

 

Aina-Maria Lagerstedt on vuonna 1975 syntynyt filosofian maisteri (pääaineenaan teatteritiede), joka on julkaissut liukuhihnatahtiin kolme aforismikirjaa: Mieluiten yksinkertainen kuin kaksinkerroin toisten edessä (2012), Ettei vain mustavalkoisia valheita? (2013) ja Ajatuksia ilman lähdeviitteitä (2014/2015, palvelukustanne, Books on Demand). Tekijän mukaan kirjat muodostavat ”kokonaisuuden, jossa nuori teini kasvaa aikuiseksi naiseksi”. ”Ensimmäiseen kirjaani olen koonnut mietteitä, jotka olen kirjoittanut 15–25-vuotiaana. Toisen teokseni mietteet on kirjoitettu kun olen ollut 25–26-vuotias ja viimeisen kirjani mietelauseet ovat peräisin vuodelta 2006, jolloin olen ollut 31-vuotias.”

Viimeisimmän teoksen Ajatuksia ilman lähdeviitteitä nimi on erinomainen. Kirjan 79:stä aforismista koostuva sisältö ei valitettavasti vastaa nimen antamia lupauksia.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kirjan levottomaan typografiaan. Osa aforismeista on lihavoitu, osa ei. Osa on keskitetty, osassa on tasattu molemmat reunat. Myös muita variaatioita esiintyy, kuten aforismin toisen rivin sisentämistä (ilman että kyse on keskittämisestä). Ajatelmat, joita on asemoitu yksi sivua kohti, saattavat sijaita sivun ylä- tai alalaidassa. Typografiset kokeilut ovat kannustettavia, mutta nyt ne tekevät kirjasta vain sekavan.

Lukujen nimet ovat turhan yksioikoisia: Sinä, Ihminen, Sydän, Taide, Puhuminen, Viisaus&Tieto, Sukupolvet, Lopuksi. Hyvä vaihtoehto olisi voinut olla valita otsikoiksi kirjoittajan aforismeja. Kiinnostavaa ja ehkä jopa ainutkertaista on, että Lagerstedtin kolmen kokoelman aforismien numerointi jatkuu juoksevana kirjasta toiseen. Toisaalta tätä voi pitää häiritsevänä, toisaalta se tehokkaalla tavalla nivoo eri teokset kokonaisuudeksi. Trilogiaa parempi vaihtoehto olisi kuitenkin ollut koota kolmen kirjan aforismit yksiin kansiin, jolloin aineistoa työstämällä olisi ehkä saanut yhden kohtuullisen kokoelman.

Kirjan aforismeissa on iso joukko monesti sanottuja itsestäänselvyyksiä (”Ajatus ja sen toteuttaminen ovat kaksi eri asiaa.”, ”Useimmat meistä pitävät roolia yllä, mutta vain näyttelijät saavat siitä palkkaa.”, ”18-vuotiaan ikä ei tee ihmistä aikuiseksi.”, ”Käsittelemätön menneisyys on kapula nykyisyyden rattaissa.”) ja monet aforismeista ovat muuten vaan mielenkiinnottomia. Joitakin aforismeja olisi suonut myös stilisoitavan. Kirjan vahvuuksia on sen nimi ja konsepti osana kasvukertomustrilogiaa. Ja kuluneen aforismiaineksen seassa on toki onnistumisiakin:

Jakaminen on rikkauden suurin ja halvin muoto.

Jokainen tunteva ihminen ontuu.

Ikäero on kuin kolmas sukupuoli.

Jos olemme uhreja, olemme todennäköisesti uhrien uhreja.

Historia on uskonto, johon harva tietää uskovansa.

 

2

 

 

Pro aforismi esittelee ja arvioi aforismikokoelmia sekä muita aforistiikan näkökulmasta kiinnostavia teoksia. Sanallisen esittelyn ohella kirjat saavat myös numeraalisen arvion asteikolla 1–5, jossa 1 merkitsee erittäin huonoa ja 5 erinomaista. Mutta: älä usko meitä, vaan tutustu teoksiin itse.

MARKKU IHONEN: TÄSSÄ ISTUN

Tampereen yliopiston opetuksen kehittämispäällikkö ja kirjallisuudentutkija Markku Ihosen alla olevat aforismit julkaistiin Tampereen kirjallisuudenopiskelijoiden Legenda-lehden numerossa 1/1992. Hän toimi tuolloin kirjallisuuden opettajana Tampereen yliopistossa. Sittemmin Ihonen ei valitettavasti ole jatkanut aforismin parissa, mutta on julkaissut mittavan määrään tieteellisiä ja muita tekstejä.

 

 

Tässä istun

 

Kirjoituspöytä, ankarin tuomarini.

Arvot näkyvät taajuussanakirjasta.

Vakavuus ei ole tosikkomaisuutta.

Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kohdalla totuus ja todellisuus törmäävät.

Missä on liikaa uskoa, ei ole toivoa eikä rakkautta.

Ovi tarvitsee seinät.

***

Marxismin petos vai koejärjestelyjen epäonnistuminen.

Osta Marx-muroja. Sisällä koottava kommari.

Parempi Lenin kirjoituspöydällä kuin kirjoituspöytä Leninillä.

***

Patsaat näyttävät vielä suuremmilta kaadettuina.

Patsas: Mik’ onkaan tarkoitus tään elon raskaan?

Vain täällä hukkuako pulun –

Mielipiteet eivät maksa paljoa. Tieto maksaa vaivaa.

Tieto maksaa vaivaa. Ns. rakkaus sydäntä.

Filosofian historia, filosofian impotenssi.

***

Vieras ruoka voi tuhota kielen.

Kun kaksi yhdentyy, kolmas eriytyy.

Verrattain pieni rikos: venyttää kuminauhaa sitä myydessään.

 

 

 

MARKKU IHONEN

 

KESUURAN MYLLYSTÄ – SULO NISSINEN JA SAULI UHLGREN

Kesuura lienee 2000-luvun aforismia julkaisseista tahoista aktiivisin. Sen kautta on tullut aforismiteoksia muun muassa Matti Hovisepältä, Olli Hyväriseltä, Lassi Kämäriltä, Pauli Luomalta, Sulo Nissiseltä, Mirja Pirhoselta ja Lauri Rikalalta sekä Eija Tuomelalta, jonka yhden hengen yritys Kesuura on.

Kesuura on palvelukustantamo eli kirjoittaja rahoittaa itse teoksensa ja saa vastineeksi muun muassa kirjan taiton, painatuksen ja kappaleita kirjastaan. Palvelukustantamo on parhaimmillaan hyvä ratkaisu julkaisukanavaa etsivälle kirjoittajalle. Lopputulos on kuitenkin paljolti kiinni siitä, millä asiantuntemuksella ja huolellisuudella kukin palvelukustantaja pystyy kulloinkin paneutumaan julkaistavaan aineistoon. Niinpä Kesuurankin kautta ilmestyneiden aforismiteosten taso vaihtelee erittäin huonosta erittäin hyvään, keskeisintä on tietenkin alkuperäisen käsikirjoituksen laatu. Merkittävä osa suomalaisesta aforistiikasta ilmestyy palvelukustantamisen mallilla, Kesuuran ohella myös esimerkiksi Tampereen aforismiyhdistyksen julkaisemat teokset.

 

 

 

Urinaluu (2014 Kesuura) on kajaanilaisen Sulo Nissisen toinen aforismikokoelma. Edellinen, Tislattuja ajatuksia ilmestyi 2012. Nissinen on sympaattinen pohdiskelija, hänen huomioissaan maailmasta ja arkipäivän elämästä on paljon kiinnostavaa. Hyväntahtoinen, leppoisa ja ei-vaivaannuttava huumori on Nissisen tavaramerkkejä ja yksi tekijöistä siihen, että lukukokemus säilyy voittopuolisesti antoisana.

Paikoitellen Nissisen pohdiskelu kuitenkin laahautuu jaaritteluksi, joitakin teemoja on venytetty liiaksi. Moni lause olisi kaivannut muotoilun parantamista – tiivistämistä, toiston karsimista, tilkesanojen kitkemistä, sanomista toisin. Huippulauseita on harvassa, mutta toisaalta rimanalituksiakaan ei juuri ole.

Kirjoittajan puolesta harmittaa, että kirjan kustannustoimittaja ei ole osannut tai viitsinyt merkitä ajatusviivoja niin kuin ne kuuluu. Nyt on käytetty ajatusviivan (–) sijasta tavuviivaa (-). Tuplien välilyöntienkään poistamiseen ei olisi mennyt tekstinkäsittelyohjelman korvaustoiminnolla minuuttia kauempaa. Entä olisiko Brežnevin nimen voinut kirjoittaa oikein, tai edes muodossa Brezhnev? Nämä ja ”1930- ja -40 luvun alussa…” -tyyppiset virheet viestivät siitä, että Kesuurassa ei ole edes vaivauduttu lukemaan tekstiä läpi. Kun palvelukustantaja maksua vastaan ottaa kirjan julkaistavakseen, pitäisi edes alkeellisen tekstintarkistuksen kuulua kustannustoimitusprosessiin.

Urinaluu-kirjasta jää kuitenkin hyvä jälkimaku. Kirjan kannessa on Nissisen perheen Peetu-koira luu suussaan. Kirja ei kunnostaudu taideaforistiikkana, mutta tarjoaa lämminhenkisillä, kriittisilläkin ajatelmillaan mukavaa pureskeltavaa pohdiskelun ystäville.

Tunnontuskat ovat psyyken valkosoluja, jotka yrittävät parantaa sen tulehduksia.

Jos luottokortti käsissä tärisee, on herra Parkinson lähellä. Jos taas luottokortti on kokonaan hukassa, on Mr. Alzheimer vienyt sen.

Hyvällä omallatunnolla eläkkeelle, pilaamaan huoltosuhdetta nuoremmilta.

Tiikerin loikka: kohota vihansa herraksi.

Kommunismi kaatui olettamukseen, ettei yksityinen ihminen ole mitään. Kapitalismi kaatuu vielä luuloon, että vain yksilö on jotain.

Susihukkaa vainotaan ja pelätään, vaikkei se suden syytä liene, jos ihmisen elämä valuu hukkaan?

Rukoilija ei tiedä vastauksen ajankohtaa.

Kunniamerkkien kilinää pelkäävät jopa karhut ja varikset.

Olemme lisääntyneet ja täyttäneet maan, entä seuraavaksi?

Hälyn ja hömpän takaa tuijottaa Big Brotherin kylmä silmä.

Elämä särkee kuoren, että voisi pehmentää sisällön.

Markkinavoimiin ei ilmatorjunta tehoa.

Metsä pysty suojelemaan kaikkia, paitsi itseään.

Aatteen ja uskon ihmiset ajavat mutkista suoraan.

Viha purkaa akkuja, rakkaus lataa niitä.

 

2,5

 

 

 

Keitä me olemme, mitä tämä hälinä ympärillä? kysyy kuopiolainen Sauli Uhlgren kokoelmansa Maailmanpyörä (2014 Kesuura) takakanteen nostetussa aforismissa. Näihinkin kysymyksiin etsii Uhlgren vastausta kirjansa noin sadalla sivulla valottaen asioita useiden elämänalojen kautta.

Jos Nissisen kädenpuristus oli lämmin, rehti ja ehkä hiukan vapiseva, Uhlgrenin kädenpuristus tuntuu viileämmältä ja etäisemmältä. Uhlgrenin aforistiikka on kielelliseltä perusolemukseltaan varsin moitteetonta, mutta siitä jää hiukan väritön ja vaisu yleisvaikutelma.

Uhlgrenin aforismien keskeisiä ongelmia on väitteiden liiallinen tuttuus. Hyvän aforismin pitäisi mielellään sisältää jokin tuore havainto tai mielipide ja olla vieläpä muotoilultaan ansiokas. Esimerkiksi seuraavissa ei kumpikaan vaatimus täyty, ja siksi aforismit olisi pitänyt jättää kirjoittajan muistivihkoihin: ”Rakkaudessa älä odota huomiseen, sillä juuri tänään on sen aika.”, ”Niin monta tarinaa kuin lukijaakin.”, ”Tiedon kaivo on pohjaton.”, ”Suuriäänisyys on usein tietämättömyyttä.”, ”Raha voi karkottaa onnen siinä kuin köyhyyskin.” ja ”Iskut tekevät paksunahkaiseksi.”

Aforismi ”Voittaaksesi pelon astu sen keskelle mitä eniten pelkäät.” toistaa ainoastaan yleisen kehotuksen ”kohtaa pelkosi”. Ja niin tärkeän asian kuin aforismi ”Välinpitämättömyys on rikoksista suurimpia.” sanookin, se ei tuo esiin mitään uutta sen enempää ajatuksellisesti kuin ilmaisullisestikaan.

Entä kuuluvatko tämän tasoiset stereotypiat nykypäivään: ”Miesten välillä riita tarvitsee syyn - naisten välillä vain kerkevän kielen.” tai ”Nainen elää vaistollaan, mies järjellään - kenellä sitä on.” Ja Nissisen kirjan tavoin on siis tässäkin Kesuuran kirjassa käytetty virheellisesti ajatusviivan sijasta tavuviivaa.

Monista Uhlgrenin aforismeista tulee mieleen Seppo Hämäläisen ajatelmat. Uhlgrenin kieli on kuitenkin Hämäläisen kieltä hallitumpaa. Sujuva kielenkäyttö onkin Uhlgrenin vahvuuksia. Kirjassa on paljon hyvää, mutta värittömyyden vaikutelman lisäksi jää tunne, että Uhlgren on valinnut kokoelmansa 411 ajatelmaa liian harvalla seulalla ja asettanut riman muutenkin taitoihinsa nähden turhan matalalle.

Elämä on valintaa. Onneksemme: siten vältymme tappavimmalta kaikista: tapahtumattomuuden jäytävältä ikävältä.

Mikään ei ole nautittavampaa kuin väittää toisin, vaikka tietää ajattelevansa samoin kuin toinen.

Ripin mahdollisuus tekee rikoksestamme moninkertaisen.

Unohtaminen on vastuunpakoa, muistaminen riskinottoa.

Niin paljon hän lapsia rakasti, että kieltäytyi synnyttämästä.

Mielipiteetön ihminen on kuin airoton vene, joka odottaa kummalle rannalle tuuli vie.

Elämä on merimies: päivästä päivään horisonttiin katsova.

Sokeimpia ovat sinisilmäiset.

Kirjailija rakastaa tekstiään kuin omaa tuoksuaan.

 

3

 

 

Pro aforismi esittelee ja arvioi aforismikokoelmia sekä muita aforistiikan näkökulmasta kiinnostavia teoksia. Sanallisen esittelyn ohella kirjat saavat myös numeraalisen arvion asteikolla 1–5, jossa 1 merkitsee erittäin huonoa ja 5 erinomaista. Mutta: älä usko meitä, vaan tutustu teoksiin itse.

 

PAULI LUOMA – FRAGMENTTEJA

 

 

Pauli Luoma tunnetaan ensisijaisesti aforistikkona. Hänen ”kyytrilogiansa” Kyynluita (2004), Kyynkieli (2005) ja Kyyoppi (2006) on keskeinen osa 2000-luvun suomalaista yhteiskuntakriittistä aforistiikkaa.

Vuonna 1968 syntynyt Pauli Luoma harrasti kuvanveistoa vuoteen 1996, minkä jälkeen hän aloitti kirjoittamisen. Pitkään toimettomana huoneen nurkassa seissyt isoisän vanha kirjoituskone sai vihdoin käyttöä. Aluksi päämuodoksi valikoitui sketsit, joita Luoma kirjoitti reilut 200. Tuotantoyhtiö Filmaattiset innostui niistä, mutta televisioon asti sketsejä ei saatu. Samana vuonna 1996 syntyivät myös ensimmäiset runoyritelmät. Kaksi vuotta myöhemmin Luoman runoja julkaistiin Reviiri-antologiassa.

Kaksituhattaluvun alussa Luoma näytti traktaattejaan, filosofisia pohdiskelujaan läänintaiteilijana toimineelle runoilija Tommi Parkolle. Parkko näki tekstien aforistisen luonteen ja neuvoi: tee näistä aforismeja. Kehotus johti kolmeen edellä mainittuun aforismikokoelmaan. Vuonna 2007 Luomalta ilmestyi vielä fragmenttikokoelma Apinahäkkiteoriat. Jotkin kirjan teksteistä oli julkaistu aiemmin Voima-lehdessä.

Apinahäkkiteorioiden jälkeen Luomalla oli kirjoittamisessaan pitkä kuiva kausi aina vuoteen 2013, jolloin hän palasi fragmenttien pariin. Nyt muoto oli tosin selvästi lyhyempi kuin Apinahäkkiteorioissa. Luoman tarkoituksena on julkaista uusia fragmenttejaan kirjana lähivuosien aikana. Pro aforismissa nyt julkaistavat fragmentit ovat syntyneet viimeisen noin puolen vuoden aikana.

Luoman fragmenteista on tunnistettavissa hänen aiemmista teoksistaan tuttu nyrjähtäneennotkea tapa käyttää kieltä. Ajatuksellisen aineksen lisäksi hänen fragmenteistaan on löydettävissä naivistisia ja mystisiäkin elementtejä. Jotkin niistä ovat vahvasti kallellaan proosarunoon.

”Aforismien kirjoittamiseni loppui aikoinaan, koska kirjoitin niitä niin paljon. Pannu paloi pohjaan. – – Olen ajatuskeskeinen kirjoittaja. En pysty lähtemään liikkeelle runo edellä, vaan aina ajatus edellä. Lopputuloksessa voi tosin olla runollisuuttakin. Fragmenttini eroavat aforismeistani niin, että niistä puuttuu tiiviys ja iskevyys, se aforistinen lataus. Nykyiset fragmenttini ovat niin lyhyitä, että siitä ei fragmentti juuri voi lyhetä.”

 

 

Pauli Luoman fragmentteja

Voin helposti kuvitella viisaan ihmisen lukevan hyvää kirjaa keskiaikaisessa linnassa hämärässä huoneessa kynttilänvalossa, josta piirtyy kuva minusta.

Marc Chagallin maalauksessa ihmiset leijuvat ja kulkevat käsi kädessä talojen yllä kuin eivät kuuluisi minnekään, etsien omaa maata ja kotia. Yritän keksiä vaihtoehtoista muotoa sairaalalle ja kodille, talvipuutarhaa, jossa olisi lämmin.

Yö saapuu vääjäämättä. Kun se pyyhkäisee planeetan yli, koskee se meitä kaikkia eikä ikäänkuin ketään. Se on puolueeton. Se ei sillä tavalla töki, piikittele.

Cioran kirjoitti yöllä, kun muut nukkuivat, yksin ja vain Jumala seuranaan. Ehkä hänellä oli niin henkilökohtainen suhde tähän Ylempään, että sai aikaan synkkiä ja armottomia tekstejä. Hän ei tullut ristiinnaulituksi, vaan hänen kirjallisuutensa.

Ehyt lause kuin saisi valita naapurinsa. Aina voi tietenkin erakoitua ja muuttaa mökkiin pellon reunalle ja kirjoitella susista ja hirvieläimistä.

Maisema on epätäydellinen ja epäsymmetrinen, miltei geometrisesti mahdoton, lähes optinen harha. Korttelit muodostavat ristikon ja tuovat järkeä. Se toimii hyvin mieleenpalauttamisen esimerkkinä.

Ainoa vaihtoehto on osallistua yhteiseen valheeseen, minusta ei ole yhden miehen vähemmistöksi. Väritän maisemaa ja parantelen hieman puutteitani ja kampaan hiukset. Tätä ette ehkä tarkoittaneet.

Nämä uurteet ja rypyt kasvoilla eivät siitä miksikään muutu, vaikka ymmärtäisimme mikä tai mitä aika on. Ne saavat vain uuden tulkinnan ja tyylin. Ehkä kanjonit ja uomat.

Pienet kaunokirjalliset merkinnät, oivallukset ja huomiot kirjojen reunoilla tai lapuissa tuskin sellaisenaan elättävät, pitävät ketään hengissä, vaikka niistä muodostuisi hyväkin teos. On vain jotenkin vaikea ajatella kasvustoa autiomaan reunoilla.

Lavean tien kauhut tunnemme jo. Ainoa vaihtoehto on nöyränä ja vaatimattomana lähettää omat kykynsä kuin laivat satamasta maailmalle ja odottaa kärsimättömänä niiden palaavan ruusujen kera.

Kuinka useasti, lähes päivittäin, olen maannut alakuloisena sateen pieksämänä ojanpohjalla ja saanut kuivia vaatteita ja silitystä. Kunnes taas sataa vettä ja ihmiset rientävät pyyhkeineen paikalle. Tätä typeryyden määrää ei voi enää käsittää. Se ei ole kirjoitettavissa.

Jos pystyn rehelliseen itsekritiikkiin, osaan varmaan myös tuottaa omaakehua, arvokkuutta ja kunniaa, joka ei johdu mistään ulkopuolisesta. Ehkä katson itseäni peilistä toinen silmä kiinni. Se olisi kohtuus.

Sinussa on portaat ja laatikoita ja ääriviivasi kuin piirtäisi viivaa tähdestä toiseen ja universumin reunaa. Olet yksinkertaisesti täydellinen. Et voi paikata puutteitani, toimia kainalosauvana. Sinua ei voi käyttää väärin, olet päämäärä. Lähden matkaan kuin alus.

Vuodenajat painautuvat yhteen kuin yhdeksi päiväksi kuin näkisi oman selkänsä. Tästä ei kehity edes pientä polkua tai surullista runoa. Tämä on kai jonkinlaista näkemistä.

Kuolema on huono vertailukohta ja peili ajatuksille ja teoille ja se kertoisi pitävätkö ne paikkansa vai ovatko liioiteltuja. Hautausmaalla vainajat ovat siististi järjestetty ja rivissä kuin olisivat kaikki samaa mieltä kuin heillä olisi yhteinen pyrkimys.

Tästä huoneesta ei puutu kukaan. Täällä ei ole sijattua vuodetta sinua varten kuin haamua odottamassa täyttymystä, enkä tunne luissani kylmiä vieraantumisen merkkejä. Tämä talo ei huutele kenenkään perään.

Piirustukset ovat olemassa jo ennen taloa. Liioittelu, väittäminen ja äärimmäisyyksiin menevät teoriat vastustajineen ja puolustajineen odottavat vain sanoja.

Täydellinen harmonia ja kokonaisuus kuin ihmisten kesken kulkisi kultainen lanka, joka sitoo heidät kauniisti yhteen. Tähän ei voi suhtautua kuin hilpeydellä, niin korkealla se on.

 

 

Mikä on fragmentti?

Fragmentti on aforisminkaltainen teksti, joka on aforismia pitempi. Se on eräänlainen pienoisessee, pituudeltaan esimerkiksi 5–20-rivinen. Sana fragmentti voi tarkoittaa myös esimerkiksi epätäydellisenä säilynyttä tekstiä.