sunnuntai 21. joulukuuta 2014

NIILO RAUHALA – AAVISTUS JA IHME

 
 
 
 
 
 

Aforismin lähimpiä sukulaislajeja on runo. Jos runo on lyhyt ja ajatuksellinen, ehkä vielä proosamuotoinenkin, voi ero aforismiin kutistua olemattomiin. Pohdittaessa onko jokin lyhyt teksti runo vai aforismi, kiinnittyy huomio kolmeen asiaan: sisältöön, asetteluun ja kontekstiin. Runon ja aforismin rajojen pohdinta antaa meille hyvän syyn tutustua Niilo Rauhalan lyhyisiin teksteihin.

Niilo Rauhala (s. 1936) on Oulussa asuva runoilija, joka on toiminut muun muassa seurakuntapappina ja sairaalateologina. Hänen yli 20 kokoelmansa runoissa on vahvasti esillä hengellisyys ja luonto.

Rauhala on selkeästi runoilija, ei aforisti. Monet hänen lyhyistä, kaksirivisistä runoistaan voisivat kuitenkin hyvin olla peräisin jostakin aforismikokoelmasta. Rauhalalla ei ole runokokoelmissaan ainuttakaan yksirivistä runoa, mutta kaksirivisiä on 21 kappaletta. Ne on koottu alle.

Palatkaamme alussa esitettyihin kolmeen seikkaan: tekstin sisältöön, asetteluun ja kontekstiin. Ensin kontekstiin: koska Rauhalan kaksiriviset tekstit on julkaistu hänen runokokoelmissaan (joiden alaotsikkona usein on ”Runoja”), ne ovat ns. institutionaalisen näkökannan mukaisesti runoja.

Asettelultaan Rauhalan tekstit ovat niin ikään runoja. Niitä ei ole ladottu aforismille ominaiseen proosamuotoon (”rivit kirjoitetaan loppuun”). Toisaalta kaksirivisen tekstin osalta on usein vaikea sanoa, onko kyse säemuodosta vai onko teksti vain ”mukavuussyistä” jaettu kahdelle riville – esimerkiksi siksi, että teksti näyttäisi kauniimmalta. Kahdessa Rauhalan tekstissä on toinen rivi sisennetty, mikä selkeästi on runon tunnusmerkistöä, ei aforismin. Samoin tekstille annettu nimi (Valo loputon) on yleistä runolle, mutta harvinaista aforismille.

Sisällöllisesti Rauhalan kaksiriviset tekstit vaihtelevat lyyrisistä luontohavainnoista vahvasti aforistisiin ajatuksiin. Joidenkin tekstien sisällöllinen aforistisuus on vähäistä, toisten suurta. Tosin esimerkiksi allegorisen tulkinnan kautta myös luontohavainto voi saavuttaa aforistisuuden.

Runo tai aforismi, vähäks välii.  ”Lause lentäköön vaikka lajinmääritys ei aina onnistu.”


 

Niilo Rauhalan teoksesta Joki virtaa nyt eikä liiku (1969):


Lasten on taivasten valtakunta.
     Olohuone kuuluu isälle ja äidille.

 

Teoksesta Tänä yönä puun kirkkaus (1992):


Nukut pilveen,
heräät sateeseen.

 

Teoksesta Taivas käsissä sykkii (1993):


Valo loputon

Aurinko laskee omaan valoonsa.
Meri säteilee meren tuolla puolen.

 

Teoksesta Kirkas lumi, jäljetön (2000):

 
Koko kaupunki on lähtenyt merelle.
Kärpäset ovat jääneet kotiin.

On kuin jäljittäisi koiraa,
joka on tullut jo kotiin.

 

Teoksesta Vedet puhuvat läpi elämän (2002):

 
Astun sisälle sanan ikuisuuteen.
Se on ainoa kieli, jonka osaan.

Tämän päivän puheet
ovat huomisen hiljaisuutta.

Kaupunkilaisen tunnet siitä,
että hän haravoi lehtiä metsäpolulta.

Vedet puhuvat läpi elämän
puiden varjojen kanssa.

Kun on eksynyt kyllin kauas,
uskoo löytäneensä kotiin.

 

Teoksesta Aavistus ja ihme (2005):

 
Tulen toimeen hirviöiden kanssa,
kun en tartu liian vahvaan suurennuslasiin.

 

Teoksesta Sana koskettaa sanaa (2009):

 
Jos haluat kirjoittaa hyvän lauseen,
unohda, mitä olet ennen kirjoittanut.

Jos haluat saada toisen voiton,
unohda ensimmäinen.

Sairaita me olemme.
Kaikki parkkipaikat täynnä.

 

Teoksesta Näen mitä haluan nähdä (2013):


On niitä, joiden housut ovat liian väljät,
ja niitä, jotka eivät mahdu omaan elämäänsä.
 
Kaipaan tuulta,
   rajua, puhdistavaa.

Kielellä leikkijöitä on paljon,
runoilijoita entistä vähemmän.

Niin nälkäinen,
ettei jaksa edes syödä.

Ellen ole kulkenut oman tuleni läpi,
pakenen sinun tultasi.

Yöt nopeat, kasteessa
auringonnousu.

Kevätpilvien vedestä
heijastuu jo syyslehtien hehku.

 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos kommentointi ei muuten onnistu, valitse Kommentti nimellä -valikosta vaihtoehto “Nimi/URL-osoite” tai “Nimetön”. Kiitos sinulle!