JOHANNA VENHO – RUNOILIJA JA AFORISTI

 

 

Kirjailija Johanna Venho (s. 1971) debytoi runokokoelmalla Postia Saturnukseen vuonna 1998. Muut Venhon runoteokset ovat Ilman karttaa (2000), Yhtä juhlaa (2006), Puolukkavarvas (lapsille, 2006) ja Tässä on valo (2009). Runojen ohella hän on julkaissut lastenkirjoja ja romaaneja. Vuoden 2015 alusta Venhon aforismeja on julkaistu Turun Sanomien aforismipalstalla.

Johanna Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja on filosofian maisteri. Hän on työskennellyt muun muassa vapaana toimittajana ja suomentajana sekä toiminut taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin pääsihteerinä ja perustanut runouslehti Janon (www.janolehti.fi) Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Kirjoittamisen ohella hän ohjaa kirjoittajakursseja. Venhon saamiin palkintoihin kuuluvat muun muassa Kritiikin kannukset (2001), Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) ja Einari Vuorela -palkinto (2008). Blogiaan Venho pitää osoitteessa www.ruusuikkuna.blogspot.fi .

***

 

Johanna Venho, sinun aforismejasi on tämä vuoden alusta julkaistu Turun Sanomissa vuoroviikoin Markku Envallin lauseiden kanssa. Miten päädyit Turun Sanomien aforistikoksi?

Olin iloisesti hämmästynyt, kun minua pyydettiin vuoden aforistiksi. Olen kirjoittanut aforismeja lähinnä omaksi ilokseni, kokeiluina, sitäkin muotoa tutkien. Varmaan yhtä kauan kuin runojakin, eli kauan, mutta jollain tapaa välisoittoina tai sormiharjoituksina, sytykkeinä muulle. Toisaalta pyyntö tuntui kohtalon sormelta ja tarkoitukselliselta, koska haluan avata uusia ovia kirjoittamisessa. Minun ja Markku Envallin afoäänet täydentävät erilaisuudessaan toisiaan.

 

Sinut tunnetaan ensisijaisesti runoilijana. Kuinka pitkään olet kirjoittanut aforismeja?

Aforismien kirjoittajana olen varmasti runoilija-aforista, runoni (ja nyttemmin myös proosa) on aina pyrkinyt sisältämään myös ajatuskiteytymiä. “Onni ei ole kevyt reppu.” “Outo osa:/ tiivistää näkemäänsä / muutamaan sanaan, ja pelätä/ onnistuvansa.” Nämä säkeet ovat Ilman karttaa -kokoelmasta. Proosaa lukiessa etsin ja alleviivaan usein tekstistä mottolauseita. Hyvä romaanikin voi olla täynnä sisäänkirjoitettua aforistista ilmaisua. Näen kirjoittamistyön jatkumona, jossa lajirajojen ajattelu ei ole minun tehtäväni. Tehtäväni on kirjoittaa, sitä muotoa joka esiin pyrkii.

 

Miten aforismisi syntyvät?

Kahdella tavalla: joko ankaran miettimisen ja sanojen valitsemisen, järjestämisen ja pohtimisen tuloksena tai äkillisenä oivalluksena, jäävuoren huippuna tiedostamattomassa tapahtuneen jälkeen.

 

Onko runoudella ja aforistiikalla jokin perustavanlaatuinen ero? Jos, niin mikä?

Minulle, nyt, perustavin ero on se, että aforismilla pyrin sanomaan jotakin maailmasta, ihmisestä, elämästä. Runossa voi olla äänteellisesti nautittava, soiva säe, kuva, hetken valotus, tunnelma. Pelkät ravitsevat sanat riittävät kantamaan runoa, rytmi ja laulullisuus on usein runoissani olennaista. Aforismissa etsin ohjenuoria itselleni.

 

Jos ajattelemme Turun Sanomissa tähän asti julkaistuja aforismejasi, voiko niitä yhtä hyvin kutsua (lyhyiksi) runoiksi?

Tätä en osaa sanoa, en pyri määrittelemään tiukkoja raja-aitoja kirjoittamisen lajeille. En itse sanoisi niitä lyhyiksi runoiksi, koska runossa käytän erilaista kieltä, haen toisenlaista rytmiä kuin näissä aforismeissa. Lyhyt muoto on kieltämättä ollut minulle vaikea, ja mieli tekee usein kirjoittaa sarjallisia aforismeja. Ehkä myös siksi, että pidän asian katselemisesta eri puolilta, ajatuksen kääntelemisestä. En koe väittämistä itselleni luonteenomaiseksi. Haluan tutkia myös sitä, miten lyhyeen muotoon saa mahtumaan monimielisyyttä.

 

Miksi lahjakas runoilija haaskaa aikaansa aforismien kirjoittamiseen? Mitä sellaista aforismilla muka voisi ilmaista, johon runo ei sovellu?

Kirjoittamisen eri lajit myös ruokkivat toisiaan. En ole kirjailija, joka voisi tehdä pelkästään lastenkirjoja tai runoja. Olen aina ollut kiinnostunut monista elämänalueista ja minulle on luontevaa kirjoittaa erilaisia tekstejä, ottaa erilaisia asentoja. En ajattele, että aforismeilla voisi ilmaista mitään sellaista, mihin runo ei sovellu. Runoihin voi hyvin sijoittaa aforistisia kiteytyksiä. Mutta on houkuttavaa kokeilla, löytääkö niin painavia ja puhuvia lauseita, että ne kantavat yksin. Haluan harjaantua siinä. Aforismi on tiheydessään ja lyhyydessään äärimmäisen vaativa laji. Voiko aforismi olla keveä? Voi, mutta silloinkin se on viisas. Eikä viisautta voi tekemällä tehdä.

 

Missä määrin tunnet aforistiikkaa kirjallisuudenlajina? Millaiseen tai keiden aforistiikkaan olet mieltynyt?

Koen läheisyyttä sellaisten runoilijoiden kanssa, jotka ovat myös kirjoittaneet aforismeja: Mirkka Rekola, Anne Hänninen, Tiina Lehikoinen, Marko Laihinen – minua kiinnostaa runon ja aforismin rajankäynti ja lyyrinen afo. Johannes Ojansuun kirja Katoavaisuuden aineisto vaikutti vahvasti. Aiempia ja aikaa kestäneitä: Virginia Woolfin tuotannosta olen kerännyt paljon minulle merkityksellisiä lauseita, vaikka tiedän, että niitä ei ehkä voi kutsua aforismeiksi. Olen jo nuorena mieltynyt Samuli Parosen ja Diktoniuksen aforismeihin, samoin Markku Envallin Samurai nukkuu oli ylioppilasvuonnani minulle tärkeä kirja, ostin sen pienestä korttelikirjakaupasta itselleni. Jokin Envallin afojen terässä ruokkii omaa ajatteluani. Pidän aina siitä, että voin väitellä kirjaa vastaan ajatuksissa, siitä, että jokin kirjassa hiertää eikä ole myötäsukainen. Oli ihmeellistä päästä kirjoittamaan aforismeja Turun sanomiin vuoroin Envallin kanssa, jokin ympyrä sulkeutui, kun tuo pyyntö tuli. Ympyrän pitää sulkeutua, että pyörä voi pyöriä.

 

Aforismi tai sananlasku, joka on ollut sinulle merkityksellinen?

Runsaudesta on vaikea valita. Otan ensiksi mieleen tulevat. Markku Envallin ajatus “Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee” palaa mieleeni jatkuvasti.

Tiedän, että laulun säkeitä ei saa sanoa aforismeiksi, mutta käsittelen niitä mielessä samaan tapaan: Patti Smithin Because the night -biisin säe “love is an angel disguised as lust” on minulle painokas. Ja sitten on Toivo Rautavaaran laulun lakoninen säe, jonka voisin ottaa lohduttavaksi motoksi. Siinä olennaista on, että laulu lauletaan mollissa, ja se muodostaa ristiriidan sanojen kanssa. “Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää, hauska maita, mantereita kuljeskella.”

 

Mitä on odotettavissa Turun Sanomien pestin jälkeen? Sijoitatko tulevat aforistiset oivalluksesi runoihisi vai oletko ajatellut julkaista jonkin aforistisen kokonaisuuden?

Olen ajatellut koota aforismeista kokoelman. Alustavasti puhuinkin jo siitä Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajan, runoilija Marko Laihisen kanssa. Aika näyttää, koska minulla on valmiina riittävästi hyviä lauseita. Päämäärä pakottaa ajattelemaan. Niin ystäväni kirjailija Jaana Seppänen sanoi, kun pohdin, voinko ottaa vastaan Turun Sanomien pestin: terveellinen homma, koska pakottaa ajattelemaan. Olen koko tämän pestin ajan kirjoittanut ensi syksynä ilmestyvää romaania Kaukana jossain onnenmaa, sekä lastenrunoja, jotka myös ilmestyvät syksyllä. Mutta olen välillä ihan varta vasten lähtenyt aforisminmetsästyskävelylle: ruumiin liikuttelu ja vaihtuvat maisemat ja valinnat joita summanmutikassa kävelijä joutuu joka kadunkulmassa tekemään, ruokkivat ajattelua. Myös lukeminen ruokkii sitä. Minua houkuttaisi kirjoittaa afoja myös ”vastaukseksi” luettuun: niin, että ensin olisi esillä ”keskustelukumppanin” ajatus, sitten sen pohjalta syntynyt oma miete. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen aforismin saralla saanut aikaan, joten hierre on hyvä.

 

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Se, että yhteiskunnassa ja työmaailmassa asiat nähdään ongelma- ja ratkaisukeskeisesti, suoraviivaisesti ja yksinkertaistaen, eikä dilemmoina, jossa erilaiset totuudet ovat elossa ja olemassa yhtä aikaa ja jotka vaatisivat keskustelua ja erilaisten näkökulmien hyväksymistä. (Keskustelen tästä aiheesta mieluusti.)

Ihmisten erilaisuus on huikeaa: meillä on erilaisia, risteäviä maailmoja. Miten löydetään keskusteluyhteys niiden välille? Konkreettisemmin: olen viime aikoina miettinyt paljon taidepolitiikkaa ja sitä, miten taiteen ja politiikan maailmat voivat kohdata ja ymmärtää toisiaan.

Ajattelen paljon myös sitä, millä tavoin ihmiset kohtaavat toisensa, miten osaamme olla hyviä toisillemme, millaisia sisäisiä esteitä meillä on. Minua kiinnostavat lukot ja estot, ihmisten käytös, tökeryyskin, ja se, millaisia vaikuttimia sen takana on. Olen kiinnostunut maailmallisesta roinasta ja väreistä, konkreettisesti ja symbolisemmin. Mietin, mitä roina ja rönsy kertoo ihmisestä.

Ajattelen päivittäin lapsia ja lasten kasvamista, sitä, miten kohtelemme lapsia.

Minulla oli nuorena voimakas ekoaktivismikausi: asuin Jyväskylässä ja opiskelin ekologiaa ja ympäristönhoitoa, asuin yhteisössä. Olin aika ankara ja mustavalkoinen noihin aikoihin. Ympäristöasiat huolestuttavat ja painavat edelleen, tunnen avuttomuutta: kuinka paljon yksittäinen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa?

Syksyllä ilmestyvässä romaanissa käsittelen muun muassa sitä, miten ihminen voi rakastaa vahvasti ja säilyttää silti itsensä, oman minänsä rajat. Tämä oman itsen ja yhteisyyden välinen raja on kestoaiheeni.

Mikä on kirjoittamisessa palkitsevinta?

Suomen kielen rikkaudesta nauttiminen, sen rakastaminen.

***

Johanna Venhon aforismeja ja runoja

 

Järjestys on tärkeintä. Löydä omasi. Jäniksen jäljet lumihangessa, moneen suuntaan sirottuvat, purkautuva helmet.

Talvella lumi käy näyttämässä meille, mitä kaikkea se voi peittää.

Särösi, halkeamasi. Niihin saan kiilani kiinni, kiipeän, näen maiseman johon voin asettua.

Vasta kun päästän irti, tajuan miten paljon se painoi. Painoko minut piti maassa kiinni?

Pieni poika bussissa: jostain kaukaa kirkas ääni. Aina kun kaivataan, kaivataan lasta.

Kevät. Jos nuo sirkkalehdet jaksoivat työntyä siemenen kovan kuoren läpi, jaksan minäkin.

Kevään paljaat koivunoksat kirjoittavat siniselle taivaalle kaipauksesta.

Kaiket illat televisiossa lauletaan, koska asiat ovat liian mutkikkaita puhuttaviksi.

Kun tehtävä on suoritettu, tanssit sitä paremmin mitä isommat kengät jaloistasi riisuit.

Luuli kuolevansa. Sai lahjaksi monta puhdasta, uudelleen kirjoitettavaa vuotta.

Ajatusta ei saa lukita, mutta se pitää sitoa kiinni maailmaan.

Oman häntänsä nostaja paljastaa, että on ihmiselle susi.

Paremmin tietäminen & oikeassa oleminen: pahan alku ja juuri.

Joka parhaiten tietää, se vähiten sietää.

Kääntele lamppua, niin rotat eivät pääse pesiytymään nurkkiin.

 

(Neljä viimeistä aforismia ovat aiemmin julkaisemattomia, muut on julkaistu Turun Sanomissa tammi–toukokuussa 2015.)

 

***

 

Tämä on sinulle.

Puhun koko ajan sinusta, sinuun

melkein hukuin, mutta vielä

on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut

maailman muodon mukaan,

elät. Päätöksessä pysyminen

on lyhytnäköisen kunnia.

                      Joka näkee, se elää.

 

Meri muuttuu, meri muuttaa meitä.

                      Meren pitkä hiljaisuus,

                      sukupuuttoon kuoleva.

Se karstaa posket,

painaa urat silmien alle,

se on hampainen suisto ja

neula suussa, paljas suola, silmistä sisään

valuvaa vettä. Väsyttävä

muuttuminen: matkanteon hinta,

                      hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.

Hinta liikkuvista vastauksista, ja

 

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun,

                      koko ajan ylettymäisillään,

tekee vahvaksi kuin alastomuus.

(kokoelmasta Ilman karttaa, 2000)

 

***

 

“I'll be your mirror

Reflect what you are, in case you don't know”

(Velvet Underground)

 

Olet tässä ensimmäistä kertaa. Ovella,

joka näyttää kuvasi, epäsäännölliset kasvot ja harmaat silmät,

pilvenrepaleet otsalla, entä vartalo, käytetyn oloinen,

purtu, imetty ja mukiloitu, rääkätty, pesty ja voideltu,

rikki rakastettu, villaan puettu ruumis, leikkaussalin liinoista kuorittu.

Olet tässä ensimmäistä kertaa,

ovella, jossa on leveät karmit,

puhtaat peilit, näet itsesi kokonaan ja voit mennä läpi

mutta vielä ei ole aika.

Voit tarttua kahvaan. Voit kääntää avainta. Voit

valita: kun astut ovesta, kipu lakkaa.

Sen oven takana et ole ikinä ollut. Vihreää ja kosteaa,

sumua ja aurinkoa. Olet yksin

hiljaisuudessa. Nilkkoihin kietoutuu

korsia, siltapalkkien levää,

kahlaat lempeän veden poikki,

se nuolee varpaanvälit,

olet siinä

ensimmäistä kertaa

ja kaikki on ohi.

 

(Venetsia, aqua alta lokakuussa 2010,

aiemmin julkaisematon)

VUODEN 2015 AFORISMITEOKSET

 
 

 

Lienee aika aloittaa vuoden 2015 aforismikirjasadon seuranta. (Vuoden 2014 aforismiteokset löydät täältä.)

 

 

Kotimaisia aforismikokoelmia:

 

Aina-Maria Lagerstedt: Ajatuksia ilman lähdeviitteitä (BoD)

* Aforismiblogi
* Pro aforismi
 

Esko Lovén: Ahdasta päässä (Tampereen aforismiyhdistys)
* Aforismiblogi
* Pro aforismi

Pertti Munck: Minä, Oleva ja Oletus (omakustanne; luettavissa myös pdf-julkaisuna (maksuton))
* Pertti Munckin haastattelu (Forssan lehti 25.3.2015)
* Pro aforismi

Hilja Mörsäri: Et se ole sinä. Edith, Impi, Simone (ntamo, 2015; kirjasta noin puolet on runoa, puolet aforistiikkaa)
* Savon Sanomat

Tarmo Palonen: Ajatuksia - tuntemuksia unia havaintoja (Mediapinta, 2015)
* Aforismiblogi

Rauno Rikkonen: Ihmistä etsimässä (Kesuura, ilmestynyt huhtikuussa 2015)

Pekka Sauri: Pari sanaa (pdf-julkaisu, ilmestynyt toukokuussa 2015)

Jukka Tavi: Sanat hallussa, maailma hukassa (Bod)
* Aforismiblogi
 

Onni Vähälä: Piruparka – pessimistin aforismit (Palladium Kirjat)

* Juha Siron blogi
* Pro aforismi

 

Muita teoksia:


Olli Hyvärinen: Riimukeinu. Runot ja aforistiikka 2003-2011. (Kesuura, ilmestynyt marraskuussa 2015)
* Aforismiblogi

Anne Hänninen: Mustat peilit (WSOY, 2015; runokokoelma, jossa on myös joitakin aforismeja)
* Helsingin Sanomat
* Keskisuomalainen
* Kiiltomato

Marko Laihinen: Halokehrät (Poesia, ilmestynyt huhtikuussa 2015)
* Aforismiblogi

* Turun Sanomat

 
Arto Seppälä (toim.): Olen lukenut Alastalon salissa (Sanasato, 2015; katkelmia Volter Kilven Alastalon salissa -teoksesta)

Mark Twain: Sopimattomia elämänohjeita (Savukeidas 2015; sitaatteja Twainin tuotannosta)

* Savon Sanomat

 
 

 Valokuvassa ollaan Eva Kyyhkysen virittämän aforismitehtävän parissa.

LÄHIKUVASSA MARKO LAIHINEN

 

 

 

 

Marko Laihinen (s. 7.2.1970 Laitilassa) on Turussa asuva nuorisotyöntekijä, sanataideohjaaja ja monitaiteinen kulttuuritoimija. Hän on ollut pitkään mukana aforismitoiminnassa, muun muassa Turun aforismiyhdistyksen vetäjänä sen toiminnan käynnistymisestä lähtien lokakuusta 2010. Yleisötilaisuuksien lisäksi ryhmä on järjestänyt vuonna 2011 yhteistyötahojensa kanssa Turku aforismeiksi! -kilpailun. Toukokuussa 2012 järjestettiin lyhyt, mutta tiivisohjelmainen aforismiristeily Aurajoen yli ja takaisin. 

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana Laihinen on toiminut vuoden 2015 alusta. Hän on myös tehnyt aforistiikalle kokeellisia rajanylityksiä muun muassa performanssitaiteilijoiden kanssa. Vuonna 2014 Laihinen voitti Lahden Runomaratonin järjestämän videokilpailun runovideollaan Rakkaus on sairaalaravintola. Vuonna 2002 hän piti ”metafyysisen poptaiteen” kuvataidenäyttelyn Mikä meissä hengittää Kalannin kirjastossa.

Laihisen kirjallista tuotantoa ovat proosateokset Viiriäisiä pannuhuoneessa (1995) ja Varttia yli eilinen (1999), aforismikokoelma Päästä päähän (1995) sekä proosarunokokoelma Reunamerkintöjä (2003; Laihisen logoterapiaopintojen 2. vuoden laajennettu lopputyö). Hänen aforismejaan on julkaistu myös muun muassa Turun Sanomissa ja Nuorisotyö-lehdessä sekä antologiassa Tiheiden ajatusten kirja (2011). Aforistisen runollinen teos Halokehrät ilmestyy maaliskuussa Poesian kustantamana. Luonnostelua-blogiaan Laihinen pitää osoitteessa markolaihinen.blogspot.fi.

Miten Marko Laihisesta tuli Marko Laihinen?

Tähän ehkä tulee parempia vastauksia tuonnempana – olen onnekkaasti vielä keskeneräinen. Valmiiksi tullut mies on tiiviissä muodossa krematorion jäähtyneessä purkissa. Ihmisen elämä on sitä luonnostelua, uusiutumista, muutosta, ääriviivojensa uudelleen piirtämistä, kertomista.

 

Juuresi ovat Laitilassa ja asut nykyään Turussa. Mitä on varsinaissuomalaisuus ja miten se näkyy sinussa?

Aina tietyin väliajoin tulee pohdittua, mitä merkityksiä elämään ovat tuoneet kohtalonomaiset asiat kuten historiallinen aika, johon on syntynyt, paikkakunta, siellä vallinnut kulttuuri, lähiympäristö ihmisineen, ensimmäinen todellinen äidinkieli eli murre. Murteissa on omat hienot nyanssinsa, taso- ja tunnevivahteet, joita ymmärtää saman murteen puhuja.

Varsinaissuomalaisia identiteettipiirteitä lienee vähän vaikea pullautella itsestä esille, ennemminkin tietty vilkkaus, tekemisen ahnehtiminen, kärsimättömyys ja humoristisuuden laatu ovat temperamenttipiirteitä.

Joitain aforismeja olen huvikseni lailla paperiliittimien väännellyt murteelle. Jokaisessa murteessa on oma sisäänrakennettu, monipuolinen ja hienoviritteinen huumorinsa – se on kiinnostava alue, koska huumori on elintärkeä asia. Se etäännyttää, auttaa irti tunnekoukuista ja nauru rikottaa uusia vaihtoehtoja.

Tiäteen kiäl puhu Baabelin tornist.

Päiväkirja valo sytty ihmise omast yäst.

Psykoloki ova ai jolta etäsyyrelt oikkias.

Näkökulm – kääntöpualeltas se o sokki piste.

Runoilia valotta miälialamuste.

 

Milloin ja miten tutustuit aforismiin?

Erään keskustelun myötä muistin yhtäkkiä, että noin kymmenvuotiaana lueskelin mielelläni Valituissa Paloissa olleita Punnittua puhetta -sitaatteja ja elämänviisauksia. Vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin tietämillä aloin toden teolla tutustua aforismiin – niiden kirjoittajiin, historiaan, tyyleihin yms. Tämä tapahtui osallistumalla Paimion aforismipäiville. Opiskeluni ja perehtymiseni alkoi sieltä.

Ketkä ovat kirjallisia vaikuttajiasi?

Halokehrät-kirjaan ovat vaikutusvaltaansa omilla teoksillaan ulottaneet muun muassa raskaan sarjan nyrkkeilijä Mike Tyson, muusikko Scott Walker ja taiteen tohtori Mika Karhu kuvataiteellaan. Elokuvataiteen valkokankailta arvostan erityisen paljon ruotsalaista ohjaajaa Roy Anderssonia ja hänen tuotantoaan. Kaikkia näitä henkilöitä yhdistää henkilökohtainen rohkeus – he ovat uskaltaneet ja kyenneet käymään yksin inhimillisyyden mustalla puolella.

Aforismikirjasesi Päästä päähän ilmestyi vuonna 1995. Mitä voit kertoa sen synnystä?

Lyhyellä aikavälillä 90-luvun alkupuolella aivan lähipiiristäni kuoli kolme ihmistä, kaikki täysin odottamattomilla tavoilla. Jälkeenpäin olen todennut, että siinä tuli käytyä pakkojen edessä kohtuullisen kattava ja opettavainen eksistenssifilosofioiden peruskurssi.

Niihin aikoihin olin 24-vuotiaana puoli vuotta toimittaja-harjoittelijana Laitilan Sanomissa, ja se käytännön työ oli erittäin hyvää käytännön kirjoittajakoulua. Opastajina tiiviin kirjoittamisen äärelle toimivat ansiokkaasti muun muassa toimittajat Eija Eskola-Buri ja Arto Kanerva. Silloisiin elämänvaiheisiin kirjoittaminen löytyi eräänlaiseksi naskaliksi avannoista – jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että omakustannekirjat olivat terapeuttista prosessointia ja etäisyyden ottamista. Toki kyse oli myös itsetunnon paikkaamisesta ja tiettyä wannabe-kirjailija -pyrkimystä. Jälkikäteen tietysti on huvittavaa todeta, että Päästä päähän syntyi ilman että tiesin aforismista varsinaisesti mitään. No, ehkä jokin muodon ja ilmaisutavan malli jostain oli muodostunut, en osaa sanoa mistä – ehkä sitten sieltä Valituista Paloista.

Marko Laihinen lukee aforismejaan Turun
Kirjakahvilan aforismi-illassa 18.4.2007.

 

Millaisena näet suomalaisen aforismin nykytilan ja miten haluat Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana vaikuttaa siihen? Millaiseksi miellät aforismin kirjallisuudenlajina?

Suomalainen aforismi elää ja voi tällä hetkellä hyvin – ja väittäisin, että kiinnostus tätä kirjallisuudenlajia kohtaan on edelleen nousussa. Syynä on muun muassa tämä hektisyyden aika, ihmisten keskittymiskyvyn lyheneminen, kaipaus saada informaatioähkystä välillä jotakin nopeasti nautittavaa kaunokirjallista elämystä.

Uskon myös, että aforismi omaa hyödyllistä annettavaa aivojen ja muistin toimivuudelle – aforismi on kattavaa treeniä ajatteluelimelle. Moniaika ja sen myötä yhä rispaantuvat totuudet – tähän pystyy vastaamaan esimerkiksi taidokkaasti tehty, keskenään ristiriitaisiin ääniin pohjautuva aforistiikka.

En ole lajihygieenikko. Aforismiyhdistyksen puheenjohtajana toivoisin pystyväni edistämään aforistiikan monimuotoisuuden lisääntymistä ja kehittymistä. Aforismi vähemmän kiristävissä määritelmämuodoissaan pystyy tarjoamaan elämyksellistä sanataidetta hyvinkin erilaisille lukijoille ja heidän tarpeilleen – kevyitä ajatuskuplia, viihdettä, lohtua, huvittavaa pirullisuutta, sanallista leikkisyyttä, mäiskivää kritiikkiä, syvällistä ajatuspähkinää kuorittavaksi ja korkeatasoista kirjallisuustaidetta.

Opetustoiminnan lisääntyminen olisi suomalaiselle aforismille toivottavaa. Se tuo mukanaan uusia lajin kirjoittajia ja laadukkaita aforismeja ja myöhemmissä vaiheissa uutta tuovia kokoelmia. Aforismin teknistä puolta pystyy opettamaan ja aforistiseen ajattelutapaankin voi rajallisesti avaavia portteja antaa. Erityisesti toivon että nuoremmat kirjoittajat innostuvat aforismista – esimerkiksi siksi että siitä on suoraa hyötyä ammennettavaksi vaikkapa proosan ja runouden puolelle. Aforistiikan lukeminen kasvattaa omaa luku- ja kirjoituskykyä ja ”alitajunnan pankkia”.

Entä miten määrittelisin aforismin? Jokainen kirjoittaja tekee määritelmänsä omilla aforismeillaan ja kokoelmallaan. Jotakin aitoa uutta mukanaan tuovilla aforismeilla ja teoksilla siirretään tämänkin leikkikentän rajoja, ja veistellään standardeja entisistä kauemmas. Jo kerran tehtyä kopioimalla ei pääse eteenpäin eikä siinä ole mitään hohdokasta. Taiteessa pitää luoda uutta. Jos taiteenteossa asteikko on 4 -10, todelliseksi onnistumiseksi riittää jo 11.

Mutta aforismin teoreettisessa pohdinnassa on kieltämättä jotakin hyvin kiinnostavaa: todennäköisesti siitä syystä, että aforismin luovasta dynaamisesta ytimestä johtuen se aina pakenee rajaavaa määritelmäänsä kuin porkkana aasia. Ehkä tuon mielikuvan keppi ja nyöri ovat persoona ja hänen kiinnostuksensa.

Tietyn väittelemisen mahdollisuuden, tiedon ja miksei määrittelyvallankin mittaroinnin tuo se, että aforismeissa on sisällä yleensä hyvin paljon yleistietoa, tiedettä, filosofiaa, joita voidaan käsitellä ja arvioida paremmuusjärjestykseen ns. järkiperäisesti. Aforismia luodaan aina jossain määrin selkeästä todesta – runolla ei tällaisia totuusanturivaatimuksia ei ole.  Aforismi on paljastavin kirjallisuudenlaji.

Muttei aforismitaidettakaan viime kädessä tehdä taskulaskimella – aforisti Olli-Jukka Jokisaari kerran totesi, että aforismin synnyn alkuperä on nimenomaan siellä tunteen puolella. Olen samaa mieltä; tunne- ja ikiristiriitaiset henkilökohtaiset tarpeet solmivat tai avaavat ne aforismien alkusolmut vallitsevasta todellisuudesta.

Aforistinen ajattelu, sirpaleiden liimailu ja sen sivutuotteena tapahtuva aforismien kirjoittaminen on vuoropuhelua oman persoonan eri puolien, persoonan eri tarpeiden ja ihmisen senhetkisten omien elämäntilanteiden ja yleisten ahdinkojen kanssa. Jäsentämistä, prosessointia. Oman persoonansa rohkea peliin laittaminen on minusta tärkeää, jopa reilua – näin on mielestäni tehnyt muun muassa Johannes Ojansuu uusimmassa kirjassaan Katoavaisuuden aineisto. Kirjasta ja kirjailijasta syntynyt käsitykseni varmistui, kun kuuntelin häntä Virpi Alasen haastattelemana Turun kirjamessuilla 2014.

Tällä hetkellä itse määrittelisin, että aforismi on kirjallisuustaiteen laji, jolla on vain sille ominaisia piirteitä ja ilmaisukeinoja käytettävinään. Kirjallisuustaiteen väline, jolla on anturat ajankohtaisuudessa, toden ja filosofian maaperässä ja silti myös ne monimerkityksellisyyttä rakentavat sanataiteelliset, runolliset keinonsa. Aforismi on ajattelua kirjoitetun muotonsa sisällä. Kanssa-ajattelua. Jotakin vangittua, jostakin rajattua; mutta samalla kiteytys on avointa ja virtaavaa. Sanataiteellinen lohkare, hippu.

 



Laihisen metafyysistä poptaidetta. Teos näyttelystä
Mikä meissä hengittää. (akryylimaalia laminaattilevyllä)

 

Lintu vai kala vai taide?

Jos ajatellaan aforismi (yhteiskunnallisen) taiteen tekemisen välineenä, olen useissa yhteyksissä tuonut esille Mika Karhun esittämiä taideteorioita. Hänen mukaansa taide on olemassa, pesiytyneenä nimenomaan yhteiskunnan sosiaalisissa rakenteissa, ja taiteilijan vastuullisena tehtävänä on tehdä nämä vaikutusvaltaiset voimakentät, asiat ja ilmiöt näkyviksi. Kun tiedostamattomalla tasolla ihmisiin vaikuttavat asiat tuodaan taiteen avulla tietoisen mielen tarkasteltaviksi, vasta silloin niille on mahdollista tehdä myös jotakin muutosta. Tämän takia olen pohdiskellut, että oikein ymmärrettynä taiteilijalla on oma perusteensa evoluutiossa – tietyllä tavalla ”luovalla poikkeusyksilöllä” on – syystä ja toisesta – kyvyt ja taidot tuoda muulle yhteisölle, henkisesti ja materiaalisesti, jopa elintärkeää tietoa. Taiteilijoita kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän. Kuten vanha sananlasku toteaa, hullut tätä maailmaa vievät eteenpäin ja viisaat pitävät pystyssä.

 

Sitä Joseph Campbellin keräämää yhtä ja samaa sankaritarinaa tämä kaikki on: yksilö -ja yhteisötasolla. Ihmisen kehitysvaiheiden luonnollista polkua ja siirtymävaiheiden haasteita ja lohikäärmeitä – miekkoja ja pelastettavia prinsessoja ja kyliä.

Taiteen tekemisen välineenä aforismiinkin liittyy myös se lähtökohtainen karkea rajanteko, että tekeekö viihdetaidetta vai onko rehellinen pyrkimys tehdä sitä ns. oikeaa, aitoa taidetta? Viihdetaiteilijan perustarkoitus kun on viihdyttää ts. miellyttää yleisöä, jotta saisi enemmän palkintoa, hyväksyntää, kuuluisuutta, suosiota ja uusia työtilaisuuksia. Ns. aidon taiteen teon puolella saattaa olla täysin päinvastoin – taiteilijan teokset saattavat herättää täyden vastustuksen, koska näyttävät liian terävää ”hydepeiliä” yhteisöä nurinkuristavista mutta kohtaamattomista aiheista. Taiteen teko edellyttää rohkeutta ottaa erilaisia riskejä – taiteilijaroolissa tehdyt työt saattavat olla hyvinkin ristiriitaisia henkilön ns. arkipersoonan kanssa.

Oma taidekäsitys on hyvin tärkeä, koska sen läpi pursottuu kaikki tekeminen – tiedostaa sen tai ei. Samoin on sen oman ihmiskäsityksen, ihmiskuvan kanssa – sekin on yleensä aina luettavissa kunkin kirjailijan aforismeista – on se etäännytetty fiktiivisen puhujuuden sanomaksi tai on nolosti turhan suoraa puhetta.

 

Olet toiminut myös sanan ulkopuolella ja tehnyt muun muassa videoita ja performansseja. Kertoisitko vähän tästä puolestasi?

Videotyöni ovat sellaisia, että niiden kanssa puuhailu on ollut sitä mukavaa luovaa löytämistä. Yhdessä valokuvassa on aina yli tuhat sanaa, ja liikkuvassa kuvassa mahdollisuuksia on heti loputtomasti. Kun tähän lisätään vähänkin musiikkia, tekstiä ja puhuttua puhetta, kokonaisuus on pieni avaruus. Kun itse on lähinnä puolivakavissaan leikkinyt näillä palikoilla, on huimaavaa ymmärtää esimerkiksi miten valtava projekti on ollut Andrei Tarkovskin edelleen vanhentumaton Stalker-elokuva. Semminkin, kun ensimmäinen elokuva tuhoutui laboratoriossa silmien edessä kun tekniikkaväki ei osannut kehittää uudenlaista filmityyppiä. Se saattoi olla tahallinenkin teko. Sitten piti tehdä kaikki uudestaan. No, ehkä kaiken luovaan työskentelyn punainen lanka ja verisuoni on sitkeys. Loputon sitkeys.

Olen tehnyt yhteistyöprojekteja Maanalainen seurakunta laulaa -performanssiduon kanssa. Sen muodostavat kuvataiteilijat Antti Jussila ja Jari Kallio. Performansseissa on kiinnostanut alun perin se itselle täysin vieras taidemuoto, kehollisuus, livenä tapahtuva ns. luova teko ja aforismieni yhdistäminen esitykseen. Esitykset ovat olleet syvämerkityksellisiä juttuja, ja monet myös hauskoja. Esiintymisen jännitys ja hetkestä tarttuva ja siihen myös poisjäävä vuorovaikutus yleisön kanssa on paikoin ollut tunnetasolla merkillisen voimakasta.

Ajankohtaista, ja taatusti poikkitaiteellista on uusi projektini yhdessä kansanmusiikin maisterin Markus Rantasen kanssa. Pääasiassa 4–10-vuotiaille suunnatulla musiikkiteatteriesityksellä kierrämme parhaillaan Varsinais-Suomessa päiväkoteja, kouluja ja kirjastoja. Itse valmistamassamme show´ssa olen ammatiltani ”mahdollisen historiankirjoituksen tohtori” FiktioFakta. Ei tätä elämää sovi ottaa liian vakavasti ja heittäytyä pitää.

 



Suorastaan vinossa poseeraavat mahdollisen historiankirjoituksen tohtori
Fiktio Fakta (Marko Laihinen) ja Maestro Markus (Markus Rantanen).

 

Aforismia ja runoa yhdistävä teoksesi Halokehrät ilmestyy maaliskuussa. Miten kuvailisit teostasi ja millaisia lukuohjeita antaisit lukijalle?

Halokehrät-kirja on ollut työn alla yhdeksän vuotta. Parisen vuotta sitten Paimion aforismipäivillä oli kirjallisuuden kriitikkoja pitämässä luentoja, ja kun tulin sen jälkeen kotiin, tiesin ja tunsin, että minun oli jatkettava käsikirjoitukseni kanssa eteenpäin. Käytännössä Halokehrät ”nielaisi” silloin sisälleen sen muodollisesti jo ihan pätevän ja melko valmiin aforismikäsikirjoituksen. Onneksi tein sen liikkeen että lähdin itselleni tuntemattomaan suuntaan ja annoin käsikirjoitukselle omaa vapautta ottaa ylleen ja sisälleen sitä, mitä se tarvitsi. Vähän personalisoin, mutta kokemukset prosessista ovat olleet vahvasti sen suuntaisia.

En tiedä – lukijat sen ratkaisevat – mutta näiden käsikirjoitusvaiheiden takia uskon, että Halokehrät avautuu lukijalle sekä aforismiasetuksin että nykyrunoon tottuneelle lukijalle. Sitä ei ole itsetarkoituksellisesti tehty vaikeaksi kirjaksi – päinvastoin, kampaamistyötä selkeyttämiseksi on tehty matkan varrella paljon.

Halokehrät on eri raja-alueilla liikkuva hybridi. En tiedä tavoittavatko sitä lukijat, mutta itse näen kirjassa tarinallisen jatkumon tai edistymisen, etenemisen. Kirjan loppu voi tuoda mukanaan sen, että toiseen kertaan luettuna tekstit ovatkin toisen sävyiset, toisenlaisilla väreillä maalatut.

Poesia-kustantamon sivuilla sinut esitellään esikoiskirjailijana. Mikä tekee kolme kirjaa julkaisseesta esikoiskirjailijan?

Halokehrät on varsinainen esikoisteokseni. Se on selvittänyt ja kulkenut ne ”portinvartijuudet”, jotka kuuluvat ammattimaisen ja laadukkaan kirjankustantamisen prosessiin.

Omat omakustanteeni ovat siellä pitkälti yli kymmenen vuoden takaa – liittyvät toki senhetkiseen elämänvaiheeseen kiinteästi ja ovat olleet henkilökohtaisesti tärkeitä. Mutta laadullisesti ne ovat omakustanteita juuri siinä huonossa mielessä – niitä ei ole kustannustoimitettu mitenkään, ne on tehty ihan ite, eikä niihin ei ole suunnattu sitä moniammatillista osaamista ja apua, joita jokainen kirjoittaja joka tapauksessa tarvitsisi laadullisten ja taiteellisten kriteerien saavuttamiseksi.

Viime vuosian olen opiskellut Turussa eri opinahjoissa pätevien kirjallisuussammattilaisten opeissa draamakirjoittamista, proosaa, runoa ja taidejournalismia. Tavoitteeni on kasvaa ja kehittyä monipuoliseksi kirjoittajaksi.

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Jokaiseen nykykokoukseen mukaan tyhjä tuoli edustamaan tulevia sukupolvia.

Työelämän murrokset, vaatimustasot – se kuinka vaikeaa on tulevaisuudessa saavuttaa sellaista ihan ookoo elämää. Nuorisopuolen tuntijana tiedän syrjäytymiskehityspyörteet tarkoin. Sitä ei soisi kenellekään.

Eri syistä ja toimista johtuen suomalainenkin yhteiskunta jakaantuu yhä jyrkemmin kahtia ja keskinäinen yhteisymmärrys on yhä vaikeampaa.

Inhoan niitä tulevaisuuden kuvia, joita näen tyttärieni muotoisista ikkunoista.

Mottosi?

Useita vuosia sitten Torsti Lehtinen piti Muurlassa kurssia eksistentialismista. Alussa hän kysyi ”mitä ominaisuutta ette myisi itsestänne mistään hinnasta”. Oli minut yllättävä, ennen kysymätön kysymys. Pohdin tarkkaan, ja vastasin, että muuttumisen vapautta en itsestäni myisi.

Tämän takia Halokehrät alkaa aforismilla, josta tämä ajatus löytyy, kuten myös se sittenkin optimistinen ja toiveikkuuden vähäisilläkin aalloilla surffaava elämänfilosofiani:

Hetkellisyyden valoisa ääriviivoitus. Se meillä on.

 

*****

Aforismeja teoksesta Päästä päähän:

Yleisen hyväksynnän paljous riippuu siitä kuinka ruskeaksi kielensä haluaa.

Elämänkoulussa kuluvat vain kantapäät ja rautalanka.

Suomalaisten itsetunto sijaitsee siellä heti jalkaterän alla.

 

Marko Laihisen muita aforismeja:

 

Olkaa paikoillanne, valmiina – ennen kaikkea: nyt.

Jo seitsemän miljardia samalla aurinkoisella kivellä, emmekä vieläkään kosketa toisiamme.

En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.

Älä anna kalaa tai leipää, vaan myy opetus oman onnen onkijaksi.

Vapaat markkinat, pallonmuotoinen käsienpesuallas.

Ihmettä pidetään markkinoilla yllä: leijasi korkealla, ja tuuli on ystävä ikuinen.

Yhteiset säännöt punottu auki. Jokainen on nykyään yksi säie.

Poliitikon kompurointi, pystyssä pysymistä.

Lait rullia, salakäytäviä. Porsaiden kulkea, lätistä.

Vanhuuden riisuma ihminen pukeutuu elettyyn elämäänsä.

Pojat ovat poikia, miehet eivät ole poikia.

Verenhimo. Sitä ei meistä pyyhitä.

.ihminillisyys

 

 

 

 

Sivu Halokehrät-kokoelmasta:

 

 

mielihyväkeskuksen laihdutus, asennettujen tarpeiden

                                                              purku työlästä

        luopumisesta palkkion saaminen pitää varastaa itseltään

                            hidasta kauneutta

                                   ruoste, sammal

             | tietoisuus etenee. on hyvin vaikeaa opiskella takaisin   

               lukutaidottomaksi

Klovnin erottaminen on vaikeaa.

                    parhaita väärentäjiä emme tahdo erottaa

 

 

 

*****

 

Valokuvaajat ylhäältä alas: Virpi Alanen, Sami Feiring, Marko Laihinen, Sanna Pesonen.

 

SF