RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING

 

Ylhäältä oikealle: Södergranin aforismikokoelma Brokiga iakttagelser (1919),

kootut runot ja aforismit (1990), Aforismer (2010; kirjasta on vahingossa jäänyt

yksi aforismi pois ja yksi on ladottu väärin; teos sisältää myös Södergranin

aforistiikkaa käsittelevän esseen), Kaikkiin neljään tuuleen (2013; sisältää kaikki

aforismit alkuperäiskielellä ja suomeksi Hilja Mörsärin kääntäminä sekä muun

muassa kirjailijaa esittelevän esseen), kootut runot ja aforismit (2014).

 

Artikkelisarjan alkuun

 

Samana vuonna 1919, jolloin Siljon runo- ja aforismikirja Selvään veteen ilmestyi, Edith Södergran julkaisi pienen aforisminiteen Brokiga iakttagelser (Kirjavia huomioita). Nämä aforismit ovat syntyneet kirjailijan kehityksen murrosvaiheessa. Tyyliltään ne eivät muistuta enempää Södergranin ihailemaa Nietzscheä kuin hänen omaa runouttaankaan; ne ovat lakonisia ja objektiiviseen viileyteen pyrkiviä, vailla södergranilaista väkevyyttä.

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sikäli homogeenistä, että se on enimmälti Södergranin merkeissä syntyneen modernistisen runoilijaryhmän kirjoittamaa. Nämä aforistikot ovat kuitenkin kaikki vahvasti yksilöllisiä. Värikkäin heistä on epäilemättä Elmer Diktonius. Hänen esikoisteoksensa Min dikt (Minun runoni, 1921) käsittää sekä runoja että aforismeja, kolmas, Brödet och elden (Leipä ja tuli, 1923) pelkästään aforismeja. Ne ovat 25–27-vuotiaan runoilijan puheenvuoroja; myöhemmin hän luopui tästä kirjallisuuden lajista. Min dikt -kokoelman ajatelmat ovat tuoreempia, Brödet och elden on jossakin määrin edellisen teoksen toistoa, vaikka eräät asenteet tulevat siinä selkeämmin näkyviin.

 

Elmer Diktoniuksen Min dikt -teoksen
alkuperäispainoksen kansi (1921).

 

Diktonius on aforismeissaan sama uhitteleva ekspressionisti kuin lyriikassaankin. Hänen kirjallinen neuvonantajansa O. W. Kuusinen vertasi aforismeja taisteluaseisiin, ja hän itse käsitti ajatelmiensa tehtäväksi vaikuttaa ihmisiin: "Elleivät sanani saata joitakuita barrikadeille, sylkäisen niitä" (Brödet och elden). Diktonius pyrki yhdistämään taiteellisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen. Hän pilkkaa ja herjaa kangistunutta kulttuuria, ymmärtämätöntä taidekritiikkiä, hedelmättömiä esteetikkoja. Hänen oma eettissävyinen estetikkansa ei ehkä kuitenkaan ollut niin vallankumouksellista kuin näytti: vertaillessaan Diktoniuksen ja Runebergin aforismeja Rabbe Enckell on havainnut niissä ihmeellistä yhtäpitävyyttä. Taiteen arvo on Diktoniukselle "elämänarvo", taide on syvintä todellisuutta ja tyydyttää ihmisen nälkää. "Nälkä" on aforismien tärkeitä sanoja; runoilijan rakkaus proletariaattiin on sekin rakkautta nälkään, "vahvimman kovuuden käyttövoimaan".

Diktoniuksen kapina on myös väkevän persoonallisuuden pyrkimystä itsensä toteuttamiseen. Enemmän kuin kukaan toinen aforistikkomme hän tuo omaa minäänsä esille ajatelmissaan. Hän ilmaisee mielellään suorasanaisesti reaktionsa käsiteltävään asiaan ("minä rakastan" – "minä vihaan"). Monet mietelmät uhoavat ylimielistä itseluottamusta: "Man måste antingen tro på gud eller på sig själv. Jag tror på mig själv" (Täytyy uskoa joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni.). Toisinaan Diktonius hahmottelee omaakuvaansa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle vihjeen: "Jag är fyrkantig" – minä olen neliskulmainen. Saman attribuutin saa uusi taide, vanhan "pyöreän" taiteen vastakohtana.

Diktonius suosii tiukkaa muotoa ja käyttää suhteellisen paljon elliptisiä, verbittömiä lauseita. Hänen taistelevan, dualistisen näkemyksensä mukaista on antiteesin runsaus. Aforismit rakentuvat usein kahdesta väitteen ja vastaväitteen sisältävästä lauseesta; "mutta"-sana tehostaa antiteesia:

 

Konsten är i och för sig blott konst: ord, linjer, färger eller toner. Men det som den väcker till liv inom oss, utgör dess värde.

(Taide on sinänsä vain taidetta: sanoja, viivoja, värejä tai säveliä. Mutta sen arvo on siinä, mitä se meissä herättää eloon. Min dikt)

 

Diktonius paiskelee värejä ihailemansa Van Goghin tapaan, ja hänen sanontansa on usein hyperbolista. Näin on laita myös kuvakielen, jolla on keskeinen asema Diktoniuksen – samoin kuin Koskenniemenkin – aforistiikassa. Pyrkimystä elämän- ja maanläheisyyteen, henkisen ja fyysisen yhdistämiseen ilmentävät monet seksuaalielämästä sekä yleensä ihmisruumiista ja sen toiminnoista saadut metaforat, jotka toisinaan värittyvät positiivisesti, toisinaan negatiivisesti. Luomistyön symboliikassa on nälän ohella siittämisen ja synnyttämisen mielikuva etualalla: "Konstnären och livet avla konsten" (Taiteilija ja elämä siittävät taiteen). Vastenmieliset ilmiöt tai henkilöt ovat "huoruutta", "porttoja", "onanisteja". Kulttuuria Diktonius vertaa jalkahikeen ja käärinliinoihin. Abstraktisia käsitteitä hän konkretisoi verbi- ja substantiivikuvin: "Men kanske jag knöt min näve kring det ruttnas strupe" (Mutta ehkä kuristin nyrkilläni mädännäisyyttä kurkusta). Diktonius luonnehtii ekspressionismia "verbitaiteeksi", ja hänen omakin kielenkäyttönsä rakentuu huomattavassa määrin verbeille.

Luonnon vertaukset ovat vähemmän tärkeitä. 'Kauneimpia' kuvia ovat siivet ja lento; niiden vastakohtana on multa tai maankamaralla liikkuvat jalat. Olof Enckell on todennut tämän "dynaamisen ekspansiontarpeen" ja "vegetatiivisen mullanrakkauden" vuorovaikutuksen Diktoniuksen koko tuotannossa.

 

 

Hans Ruinin aforismeista ja fragmenteista koostuva Makt och vanmakt ilmestyi 1940
ja Gunnar Björlingin aforistisen tuotannon valikoima Så fjärran skäller 1952.

Diktoniusko mahtoi tehdä aforismin muotiasiaksi Suomen ruotsinkielisten kirjailijain keskuudessa? Jossain määrin hän ainakin näyttää olleen toisten esikuvana. Paitsi modernistien aikakauslehdissä, Ultrassa ja varsinkin Quosegossa, aforismeja julkaistiin 1920-luvulla varsin runsaasti myös vanhoillisemmassa Nya Arguksessa, jonka aforistikoista tärkein oli selkeää, harmonista tyyliä viljelevä idealisti Hans Ruin.

Ultran ja Quosegon avustajia oli Gunnar Björling. Hänen 1920-luvulla alkaneessa runsaassa tuotannossaan proosarunon ja aforismin raja pysyy aina häilyvänä. Runokokoelmiensa aforistiset ainekset hän on itse koonnut valikoimaksi Så fjärran skäller (Niin kaukana haukkuu, 1952). Björling on runokielen uudistaja ja jonkinlaisen aukiolemisen, "rajattoman todellisuuden" filosofi. Suuri osa kokoelman Så fjärran skäller proosapalasista on lyyrisluonteisia välähdyksiä, mielleyhtymiä, huudahduksia. Toisissa taas singahtaa aito aforistinen nuoli. Niiden tyyli on hieman varovaisempaa kuin Björlingin runojen, ja 1930 -luvun puolivälistä ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa 'normaaleja' aforismeja. Tuolloin Björling myös ryhtyi kirjoittamaan pitkähköjä "fragmentteja", joissa ajatusta kehitellään loogisesti aukenevissa periodeissa. Enimmät näistä ovat Björlingin runouden kommentteja ja elämänkatsomuksen kiteytymiä. Paradoksaalina pyrkimyksenä on rajattomuuden ja suljetun kokonaishahmon yhdistäminen. Björlingin lyhyissä mietelmissä ovat aiheina taiteen ohella elämä, ihmissuhteet ja itse-erittely. Runoilijan minä on koko ajan esillä. Björling käyttää mielellään määritelmämuotoa: "Våra ovänligheter är den lyckliges lyxartikel" (Epäystävälliset eleemme ovat onnellisen ylellisyysesine). Hänen rohkeat kuvansa ilmaisevat toisinaan fyysistä vastenmielisyyttä, toisinaan taas ovat hyvinkin runollisia; yleensä niillä on unenomainen leima.

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 2 – WIRTANEN, EKLUND, ENCKELL, MALMSTRÖM

 

 

SUOMALAISEN AFORISMIN VARHAISVAIHEITA – FRESE, RUNEBERG, STENBÄCK, JUTEINI

"Om icke Vanmakt och orke-lösa emellan kommit, hade jag blifwit vidlyftigare; Nu består min största behaglighet i kårthet" (Ellei heikkous ja voimattomuus olisi tullut väliin, olisin ollut laajasanaisempi; nyt on suurin viehätykseni lyhyydessä), lausuu runoilija Jacob Frese pienessä teoksessaan Kårta Sede-Läror och Sede-Tillämpningar, joka ilmestyi vuonna 1726. Tuskin sentään saa kiittää pelkästään tekijän sairautta tämän ensimmäisen suomalaisen aforismikokoelman syntymisestä: pääpaino on kaiketi pantava "lyhyyden viehätykseen". Frese oli oivaltanut iskevän, suppean ajatelman soveltuvuuden "siveellisten opetusten" esittämiseen. Oliko hän ehkä tutustunut ranskalaiseen "maksiimiksi" nimitettyyn kirjallisuuden lajiin, joka edellisellä vuosisadalla oli La Rochefoucauld'n käsissä saanut tiukan, hiotun muotonsa ja siten tullut nopeasti muotiin muuallakin Euroopassa? Fresen tiedetään tunteneen, jopa kääntäneen ranskalaista kirjallisuutta. Inhimillisiä heikkouksia ruoskiessaan hän seura maksiimin valtalinjaa ("Wrede är Förnuftets bränne-sot", Viha on Järjen poltto-tauti), mutta hänen tyylillisenä esikuvanaan näyttää olleen pikemminkin Raamattu kuin La Rochefoucauld. Opettavaisuudestaan huolimatta nämä ajatelmat monessa kohdin kuvastavat persoonallisella tavalla runoilijan kovaa kohtaloa ja hänen kristillistä kilvoitteluaan.

Saksassa syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsas aforismikirjallisuus. Ranskalaistyyppisen suppean ajatelman rinnalla viljeltiin väljempää, "fragmentiksi" luonnehdittua muotoa, jonka Lichtenberg pani alulle ja jota romantikot – etenkin Fr. Schlegel ja Novalis – kehittivät edelleen. Saksalaisen romantiikan harrastus sai J. L. Runebergin ja Lars Stenbäckin kiinnostumaan tästä kirjallisuuden lajista. Molemmat julkaisivat aluksi (1830-luvulla) mietelmiään lehdissä. Runebergin kootut aforismit ovat ilmestyneet hänen jälkeenjääneissä teoksissa. Pituudeltaan ne ovat vaihtelevia, tyypillisimpiä ovat muutaman lauseen mittaiset, rauhallisen loogisesti etenevät mietelmät. Joskus Runeberg Novaliksen tavoin varustaa aforisminsa otsakkeella. Hän ei tavoittele ranskalaisen aforismin kärkevää henkevyyttä; hänen parhaat mietelmänsä ovat vakavia, ajatukseltaan syvällisiä, sanonnaltaan usein lyyrisvoittoisia pohdiskeluja. Ajatuksia valaistaan runollisin kuvin (aalto, meri, ranta, joutsen), jotka toistuvat Runebergin lyriikassa.

Runebergin aforismit ovat herättäneet tutkijain mielenkiintoa hänen maailmankatsomuksensa ytimekkäinä ilmauksina. Niiden keskeinen teema näyttää olevan ajatus elämän polaarisuudesta: vastakohdat edellyttävät toisiaan ja sulautuvat yhteen korkeammalla tasolla. Tämä katsomus on ilmaistu näennäisin antiteesein. Niinpä Runeberg puhuu "hengen kahdesta jalasta", jotka ovat "vastakohdan molemmat momentit"; ihmiskunta astuu vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla. Jumala on kuin maalari, joka maailmaa maalatessaan käyttää sekä tummia että kirkkaita värejä. Jumalaa verrataan usein taiteilijaan – aito romanttinen ajatus. Kristus elää maan päälläkin, hän elää "suuruudessa ja pienuudessa, todessa niin kuin leikissä, tiedossa niin kuin uskossa, viisaudessa samoin kuin yksinkertaisuudessa, mutta ei koskaan yksipuolisuudessa, siinä mikä on typerää, ahdasmielistä, saatanallista". Runebergin kristillinen usko sulautuu siis hänen kokonaisnäkemykseensä. Poleemisen aforismin osoitteena on Stenbäckin edustama pietismi. Stenbäck julkaisi 1850 aforismejaan kokoelmana nimellä Ur det dolda lifvet (Salatusta elämästä). Hän osaa iskevän, usein antiteesille perustuvan sanomisen taidon: hänen ajatelmiensa pohja on kapeampi kuin Runebergin, mutta ne kuvastavat runoilijan palavaa ja syvää uskonnollista kokemusta:

 

Det är vår största olycka och förbannelse af vår natur, att vi ej kunna på en gång behaga Gud och oss sjelfva.

(Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme voi miellyttää yhtaikaa Jumalaa ja itseämme.)

 

Åt människorna ger man genom gifvande, åt Gud genom tagande och tack

(Ihmisille annetaan antamalla, Jumalalle ottamalla ja kiittämällä.)

 

Suomenkielisessä kirjallisuudessa voisi kenties aforismin rajatapauksena pitää valistusfilosofimme ja sananlaskunomaisen ajatusrunouden viljelijän Jaakko Juteinin teoksiin Tutkinnon Aineita (1817) ja Muutama tutkinnon aine Lapsen kaswatuksessa (1817) sisätyviä moralisoivia lauselmia.

 

Maija Lehtonen (1970)

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN