SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 2

Juttusarjan     osa 1     osa 3

 

Kalervo Tuukkanen: Tuuma tuumalta (1964; päällys: Erkki Ruuhinen)

Iiris Hälli: ”Selkeä ja ilmava, mutta ei tyylikäs. Kirjasinlajit tyylillisesti liian erilaisia.” 2,5

Eva Kyyhkynen: ”Näyttää aforismikirjalta. Tyhjä tila tuo tilaa tuumailla. Sommitelma mielenkiintoinen. Kirjailijan kuva kannessa on hyvä ratkaisu. Yleisvaikutelma kuitenkin laimea ja mitäänsanomaton. Voimaton.” 2

Timo Salo: ”Tiettyä arvovaltaisuutta. Kansi otettu viehättävästi haltuun. Perussommittelu hyvä. Kirjan nimi on kauniilla kirjaimilla, miellyttävää typografiaa.” 3,5

Kannen suunnitellut Erkki Ruuhinen kertoo: "Hiukan selityksiä – tuuma tuumalta.  Olen yllättynyt, että kansi on löytynyt raadin arvioitavaksi. Itse haluaisin unohtaa sen. Syksyllä 1964 olin juuri täyttänyt 21, ja rimaa hipoen läpäissyt MG-koulun karsintakurssin. Samana syksynä sain suunnitella WSOY:lle ensimmäisen kanteni. Silloin graafikontaimella ei ollut käytössään tietokoneita, ei edes reprokameroita. Eikä oikein hajuakaan siitä, miten kansi tulisi asiakkaalle esittää, tai panna lopullisesti painokuntoon. Tilaaja halusi säveltäjästä kanteen kuvan, he saivat sen. He halusivat myös nimikirjoituksen. Senkin he saivat, mutta liian täsmälliseksi tehtynä. Teoksen nimen asuun panin mukaan kaikki silloiset taitoni tehdä kanteen ja asiaan sopivia kirjaimia... Huonon luonnoksen ja kakki pyydetyt palaset vein Kaarina Visakannolle, joka ilmeisesti uskoi kykyihini. WSOY:n oma graafikko Heikki Alanko antoi sitten ohjeet kuvalaattojen tekijöille ja asemoi palaset paikoilleen. Jokainen aforisti kirjoittaa joskus ensimmäiset mietteensä, kuvataiteilija tekee taulunsa, ja graafikko kantensa. Kaikki ne eivät ole mestariteoksia. Ei tämäkään. Useimmat aloitukset kannattaisi armeliaasti unohtaa."

 

 

 

 

Risto Nivari: Avaimella suljettu (1965; päällys: Heikki Alanko)

IH: ”Kuvaidea on epämääräinen, eikä kaunis väri pelasta kantta.” 1,5

EK: ”Itsestään selvä, ei nouse esiin hyvässä eikä pahassa. Moninainen ja vihjeenomainen kuva-aihe katoaa, ehkä tarkoituksella. Kuvavalinnan perustelu jää hämäräksi.” 1,5

TS: ”Arvasin, että tämä on 1960-luvulta. Yksinkertaisen elegantti. Sovinnainen ja tasapainoinen. Jollain tavalla raskas värimaailma, mutta valkoinen kasviaihe on viehättävä. Kaunis piirros. Konservatiivinen ja hillitty kansi.” 3,5

 

 

 

 

Samuli Paronen: Maailma on sana (1974; päällys: Kosti Antikainen)

IH: ”Joukon mielenkiintoisin. Kuvallisesti kaunis. M-kirjaimen linjat ja värit rakentavat maailman, ovikin ehkä näkyvillä. M-kirjain suojelevassa suhteessa kirjan nimeen. Kuva viestii, että maailma on myös kuva. Kannen kuva tuo mieleen Paul Kleen teokset.” 5

EK: ”M-kirjain hyödynnetään monistamalla. Tekstin asettelu suhteessa kuvaan onnistunut. Kaunis väriskaala.” 4,5

TS: ”Parhaita suomalaisia aforismikansia. Värikäs M-kirjain viehättää. Herkät värit, lasimaalausmainen. Typografia onnistunutta, lähes leipätekstikirjaimia, koruton, asiallinen, mutta samalla nimi nousee kauniisti esiin.” 5

 

 

 

 

 

Helena Anhava: Sivusta (1976; päällys: Sinikka Koskimäki)

IH: ”Suhteellisen tyylikäs, kiiltävänmusta väri on hyvä. Synkkä ajatellen lukijan houkuttelemista.” 3

EK: ”Komea, luottaa tekijän nimeen. Ei selittele. Tyhjä tila toimii hyvin, vaikuttava. Vaikka on musta, ei ole pimeä.” 4

TS: ”Todella pelkistetty, vähäiset elementit. Itsetietoisuutta, aavistuksen torjuva. Kirjan nimi Sivusta on asemoitu sivuun. Tietyllä tapaa tyylikäs kirja.” 3,5

 

 

 

 

Maija Paavilainen: Valoa (1994; kannen kuva ja suunnittelu: Maija Paavilainen (tekijän nimeä ei ole mainittu kirjassa))

IH: ”Hyllypaperimainen. Ei herätä mielenkiintoa.” 2

EK: ”Helppo ja tylsä ratkaisu. Kuin kangas, jonka kuva jatkuu ja jatkuu. Tässä ei ole mitään kannelle ominaista. Itse tehdyn oloinen, monotoninen, mutta ei suoranaisesti ruma.” 1,5

TS: ”Naivistinen, käsin tehty. Käsinkirjoitettu nimi on kömpelösti toteutettu. Kansi lähestyy estetiikaltaan kuvitettuja teoksia (jollainen tämäkin on) ja sarjakuvan maailmaa. Kotitekoisen näköinen, siksi kansi ei houkuttele avaamaan kirjaa. Viehättävällä tavalla vaatimaton, voisi olla parempi ilman lakkapinnoitetta.” 2,5

Kannen suunnitellut Maija Paavilainen kertoo: "Aihe nousee lapsuuden valkovuokkometsien muistosta, malli on suoraan Obbnäsin keväisestä vuokkomerestä. Haukipään metsänpohjat ovat aina ensin sinisenään sinivuokkoja, sitten äitienpäivän aikoihin valkoisenaan. Valkovuokot sytyttävät valon puitten siimekseen. Valkovuokot ovat heijastumia tähdistä. Kustantaja hyväksyi ajatuksen. Maalasin akvarelliväreillä."

 

 

 

 

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (1998; päällys: Tarina Lounasmaa)

IH: ”Kannessa kevään vihreää ja kalpeaa keltaista. Mirkan kasvot sopivat hyvin osaksi diagonaalisommitelmaa.” 4,5

EK: ”Tunnistan Tarina Lounasmaan tyylin. Henkilökuva toteutettu onnistuneesti. Mirkan miettivälle katseelle on annettu tilaa. Useanlaisesta fontista huolimatta kokonaisuus pysyy rauhallisena. Raikkaan tuore.” 5

TS: ”Erikoislaatuisia ratkaisuja. Dymo-teksti on yllättävä ja röyhkeä, muodostaa kontrastin hillittyyn värimaailmaan ja teokseen yleisesti. Silti hiukan hahmoton ja luonteeton kauniista pullonvihreästä väristä huolimatta. Jotain sympaattista postmodernia kannessa on. Rohkeus ja tietty kokeellisuus on hyvää.” 3

 

 

Lauri Sallinen: Hiljaisuudella on ääni (2002; kansi: Maria Mitrunen, kannen kuva: Sanna Syväjärvi)

IH: ”Kuva on heikkotasoinen ja kannen sommittelu on hakkaava.” 2

EK: ”Esittävä piirroskuva kannessa vie pois aforismin kontekstista, kuva vie ajatukset rakkausromaaniin. Tämä kirja olisi voinut saada enemmän arvoisensa kannen. Hahmojen suuttomuus toki viittaa hiljaisuuteen, mutta keino on mielikuvitukseton. Etikettimäinen osio edessä rauhoittaa kokonaisuutta. Kansi ei miellytä minua, värivalinta löysä.” 2

TS: ”Lyyrinen, sovinnainen, pikkusievä. Hallittu muoto, sommittelu symmetrinen. Kuva on epäkiinnostava, kokonaisuus jää pliisuksi. Väri on kaunis, mutta tekstimaailma voisi olla yhtenäisempi.” 2,5

Kannen suunnitellut Maria Mitrunen kommentoi: ”Minulla ei ole kolmentoista vuoden takaisesta työstä enää oikein mitään sanottavaa. Kansihan perustuu kirjan kuvittaja Sanna Syväjärven tussipiirrokseen, hän ehkä osaisi paremmin kertoa taustoista ja tunnelmista.”

Sanna Syväjärvi kertoo: "Aforismikokoelma on jaettu teemoihin, joista yksi on rakkaus. Kyseiseen teemaan tekemäni kuva päätettiin valita myös kirjan kanteen. Kuva kertoo nuoresta rakkaudesta, jossa kaikki on uutta, ihmeellistä ja tuoretta."

 

 

 

Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (2003; kansi: Katri Niinikangas)

IH: ”Oivaltava. Köyhällä runoilijalla ei ole ollut perinteistä mustakantista vihkoa, vaan on tehnyt hiilellä mustakantisen vihkon. Raavittu teksti viestii: mustan pinnan alta paljastuu ajatuksia.” 5

EK: ”Rohkea, luottaa lukijaan. Viittaus luonnoskirjaan, herättää mielenkiinnon. On ollut rohkeutta jättää tyhjää tilaa. Tekijän ja kirjan nimessä on arvoituksellisuutta. Luonnosmainen jälki viehättää. Eläväisyyttä ja tekemisen jälkeä näkyy. Tuhru, mutta kiinnostava.” 4,5

TS: ”Enostone-kustantamon kannet ovat hyvällä tavalla herkkiä. Tämän kannen tekstit ovat käsin tehtyjä. Hillityssä muodossaan johdonmukainen. Pidän kannen minimalismista, kansi on aforismikirjamainen.” 4

 

Kannen suunnitellut Katri Niinikangas kertoo: ”Kirja on yli kymmenen vuotta vanha, joten en niin tarkkaan muista, mitä silloin ajattelin. Muistaakseni idea oli aika kirjaimellinen, kirja on ”mustakantinen vihko” ja halusin siihen käsillä tehtyä jälkeä ja erityisesti käsin kirjoitettua tekstiä mukaan. Ideana oli muistilehtiö, mutta en halunnut tehdä sitä kuitenkaan liian konkreettisesti. Siksi etukannen teksti on käsinkirjoitettua, nyt tekisin sen vahvemmin, mutta tämä taisi olla kolmas ikinä tekemäni kansi. Musta väri tuli kirjan nimestä, mutta voi olla että myös kustantaja toivoi siitä yksiväristä.”

 

Lue juttusarjan seuraava osa

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 

"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 

 

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 

Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 

Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:

Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:

Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".

 
 

 

 

Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:

Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.

Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.

 

Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:

Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.

 

Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.

 

 

Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).

Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 

Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA