Kirjailija Helena Anhavan (s.
24.10.1925 Helsinki) esikoisteos runokokoelma Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa julkaistiin vuonna 1971.
Jo sitä ennen hän oli ollut mukana novelliantologiassa Seitsemän novellia vuonna 1968. Runojen ja novellien lisäksi hän on
julkaissut aforismeja, lastenkirjan sekä kuunnelmia.
Anhava on suomentanut romaaneja,
näytelmiä, lyriikkaa, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä toimittanut
oppikirjoja, antologioita ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on
käännetty useille kielille. Hän on saanut muun muassa kirjallisuuden
valtionpalkinnon 1980, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 1994 ja
Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon 1997 sekä vuonna 2006 kaikkien
aikojen ensimmäisen Samuli Paronen -palkinnon ansioistaan aforistiikan alalla.
Anhava debytoi aforistikkona
aforismikokoelmallaan Sivusta vuonna
1976. Useissa hänen runokokoelmissaan on aforismeja, erityisesti teoksessa Sanon silti (1982). Anhavan
siihenastinen aforistinen tuotanto on koottu teokseen Ei kenenkään maa ("mietteitä,
havaittua 1971-1999", 2000), joka sisältää myös aiemmin
julkaisemattomia aforismeja, erityisesti 1990-luvulta. Vuonna 2008 hän julkaisi
runo- ja aforismikokoelman Kukaan ei
tiedä ja 2010 teoksen Käyn siellä
vain unessa – runot 1991–2010. Elämänvaiheitaan Helena Anhava muistelee
teoksessaan Toimita talosi (2006).
"Kirjoittajalta kysytään usein miten ja miksi hän valitsee
teksteihinsä eri ilmaisulajeja: novellin, runon, aforismin ja miten ne
valikoituvat. En katso päättäväni niistä itse, niistä päättää psyyken
kulloinenkin mielentila, joka vaihtelee vähän kuin kirkonkellojen äänen värit
kellonsoittajasta riippuen. Otan vastaan annettua ja viestitän sitä eteenpäin
eli en minä kirjoita vaan minussa kirjoitetaan.
Kaikkina aikoina ihminen on tavalla tai toisella halunnut ilmaista
itseään, jättää maailmaan jäljen. Runo ja aforismi ovat hyvin lähellä toisiaan,
huutomerkeiksi runojen välissä olen aforismeja sanonut. Taisin myös verrata
kirjoittamista dialogiksi elämän kanssa, mikä ei liene kovin uusi ajatus. Kun
ärryt maailmaan ja sen ristiriitaisuuteen, haluat esittää vastalauseen ilman
osoitetta. Yhtä hyvin voisit jutustella peipposen tai kissankellon kanssa. Kun
saat mietteen täsmennetyksi, voit päästää mielesi rauhaan menemään."
(Helena Anhavan aiemmin julkaisematon teksti vuodelta 2008)
Helena Anhavan aforismeja teoksesta Sivusta (1976):
Elämä – murtautumista ulos
annetusta roolista.
Mitä tekee vapaudella se jolla se
on.
Tulkitsee historian sulkemalla
milloin vasemman, milloin oikean silmänsä.
Sitoutumaton: entisvanhainen
kylänhullu. Aina sai pelätä mitä se keksisi sanoa.
Kirjailija puhuu kirjoissaan. Ei
hänen huoli ruveta marionetiksi.
Taitelijan tehtävä: kuvata
niinkuin näkee, ei niinkuin tietää tahdottavan nähdä.
Kriitikon tehtävä: kysyä mihin on
pyritty, miten siinä onnistuttu.
Et kelpaa jos et ole niin kuin
haluan. Se on hylkäämistä.
Yhä uudelleen lapsi testaa
kasvattajansa rakastamiskyvyn.
Vain harvat voivat tietää mikä
useimmille on parasta.
Moni putoaa mieluummin Jumalan
haaviin kuin kirkon.
Mahdottomaksi julistetun
läheisyydessä on usein joku, joka ei sallisi hänen muuta olevan.
Elämä on ylivoimainen tehtävä
lapselle, joka saa tuntea että rakkauskin on ansaittava.
Hirveä laji. Keskitti koko lahjakkuutensa
toisten laudalta lyömiseen.
Teoksesta Sanon silti (1982):
Vapaus on vapautta reagoida
vääryyteen.
Ei sitä voi mennä lääkäriin ja
sanoa: - Poden koiran kuolemaa. Poden sitä noidannuolella ja kilpirauhasen
tulehduksella.
Elämäähän me podemme, kohdusta
hautaan.
Miksi hän rienaa? Onko joku niin
pahoin loukannut hänen hartauttaan?
Virikkeet ja virikkeet. Lapsi
tarvitsee myös henkistä yksinoloa, ohjailematonta leikkiä.
Teoksesta Ei kenenkään maa (2000):
Pelokkaalle älä suutu. Epäluulo
on seuraus, ei syy.
Meissä on kohtia jotka eivät
koskaan ehdi aikuiseksi asti.
Ei siltaa alemmuutta ja
ylemmyyttä potevien välillä.
Lapsena musta lammas, aikuisena
syntipukki. Kun on valmius syyllisyyteen, säästyvät muut itsetutkiskelulta.
Jossakin sovittu että vain sosiaalinen
on terve.
Aate jos nostaa kiihkon.
Älä astu sen osatotuuden
varpaille, jota he pitävät koko totuutena.
Puhu oikeista asioista väärään
aikaan – panet kaulasi mestauspölkylle.
Mitä saisi olla? sanoo kirkko.
Teoksesta Kukaan ei
tiedä (2008):
Eikö selittämättömyys ole
mystiikan ensimmäinen pykälä.
Ennen tiedettiin, että
pettymykset kuuluvat elämään. Tänään joka pettymykselle on oma
masennuspillerinsä.
Kuka valitsijat valitsee? He
itse. Hyvät veljet.
Maahanmuuttajat ja mustalaiset
pitäisi palkata opettamaan miten vanhuksiin kuuluu suhtautua.
Kuka ’sotaan syyllinen’ joutuu
vastuuseen vedenpaisumuksen jälkeen?
Teoksesta Käyn siellä
vain unessa – runot 1991–2010 (2010):
Voi Luonnon kuolemanrohkeutta.
Peura tuli pihaan. Katsoin kuin
pyhimykseen.
Kuunnella tekstiä niin kuin
kuuntelisi avaruutta tai tähtitaivasta.
Osa teoksen Sivusta
aforismeista on julkaistu eri muodossa Ei
kenenkään maa -kokoelmassa. Aforismit ovat tässä artikkelissa siinä
muodossa kuin ne on myöhemmin julkaistu jälkimmäisessä teoksessa.
