lauantai 24. lokakuuta 2015

HELENA ANHAVA TÄNÄÄN 90 VUOTTA – LÄMPIMÄT ONNITTELUT!






Kirjailija Helena Anhavan (s. 24.10.1925 Helsinki) esikoisteos runokokoelma Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa julkaistiin vuonna 1971. Jo sitä ennen hän oli ollut mukana novelliantologiassa Seitsemän novellia vuonna 1968. Runojen ja novellien lisäksi hän on julkaissut aforismeja, lastenkirjan sekä kuunnelmia.

Anhava on suomentanut romaaneja, näytelmiä, lyriikkaa, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä toimittanut oppikirjoja, antologioita ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on käännetty useille kielille. Hän on saanut muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon 1980, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 1994 ja Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon 1997 sekä vuonna 2006 kaikkien aikojen ensimmäisen Samuli Paronen -palkinnon ansioistaan aforistiikan alalla.

Anhava debytoi aforistikkona aforismikokoelmallaan Sivusta vuonna 1976. Useissa hänen runokokoelmissaan on aforismeja, erityisesti teoksessa Sanon silti (1982). Anhavan siihenastinen aforistinen tuotanto on koottu teokseen Ei kenenkään maa ("mietteitä, havaittua 1971-1999", 2000), joka sisältää myös aiemmin julkaisemattomia aforismeja, erityisesti 1990-luvulta. Vuonna 2008 hän julkaisi runo- ja aforismikokoelman Kukaan ei tiedä ja 2010 teoksen Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010. Elämänvaiheitaan Helena Anhava muistelee teoksessaan Toimita talosi (2006).

 

"Kirjoittajalta kysytään usein miten ja miksi hän valitsee teksteihinsä eri ilmaisulajeja: novellin, runon, aforismin ja miten ne valikoituvat. En katso päättäväni niistä itse, niistä päättää psyyken kulloinenkin mielentila, joka vaihtelee vähän kuin kirkonkellojen äänen värit kellonsoittajasta riippuen. Otan vastaan annettua ja viestitän sitä eteenpäin eli en minä kirjoita vaan minussa kirjoitetaan.

Kaikkina aikoina ihminen on tavalla tai toisella halunnut ilmaista itseään, jättää maailmaan jäljen. Runo ja aforismi ovat hyvin lähellä toisiaan, huutomerkeiksi runojen välissä olen aforismeja sanonut. Taisin myös verrata kirjoittamista dialogiksi elämän kanssa, mikä ei liene kovin uusi ajatus. Kun ärryt maailmaan ja sen ristiriitaisuuteen, haluat esittää vastalauseen ilman osoitetta. Yhtä hyvin voisit jutustella peipposen tai kissankellon kanssa. Kun saat mietteen täsmennetyksi, voit päästää mielesi rauhaan menemään."

(Helena Anhavan aiemmin julkaisematon teksti vuodelta 2008)

 

 

Helena Anhavan aforismeja teoksesta Sivusta (1976):

Elämä – murtautumista ulos annetusta roolista.

Mitä tekee vapaudella se jolla se on.

Tulkitsee historian sulkemalla milloin vasemman, milloin oikean silmänsä.

Sitoutumaton: entisvanhainen kylänhullu. Aina sai pelätä mitä se keksisi sanoa.

Kirjailija puhuu kirjoissaan. Ei hänen huoli ruveta marionetiksi.

Taitelijan tehtävä: kuvata niinkuin näkee, ei niinkuin tietää tahdottavan nähdä.

Kriitikon tehtävä: kysyä mihin on pyritty, miten siinä onnistuttu.

Et kelpaa jos et ole niin kuin haluan. Se on hylkäämistä.

Yhä uudelleen lapsi testaa kasvattajansa rakastamiskyvyn.

Vain harvat voivat tietää mikä useimmille on parasta.

Moni putoaa mieluummin Jumalan haaviin kuin kirkon.

Mahdottomaksi julistetun läheisyydessä on usein joku, joka ei sallisi hänen muuta olevan.

Elämä on ylivoimainen tehtävä lapselle, joka saa tuntea että rakkauskin on ansaittava.

Hirveä laji. Keskitti koko lahjakkuutensa toisten laudalta lyömiseen.

 

Teoksesta Sanon silti (1982):

Vapaus on vapautta reagoida vääryyteen.

Ei sitä voi mennä lääkäriin ja sanoa: - Poden koiran kuolemaa. Poden sitä noidannuolella ja kilpirauhasen tulehduksella.

Elämäähän me podemme, kohdusta hautaan.

Miksi hän rienaa? Onko joku niin pahoin loukannut hänen hartauttaan?

Virikkeet ja virikkeet. Lapsi tarvitsee myös henkistä yksinoloa, ohjailematonta leikkiä.

 

Teoksesta Ei kenenkään maa (2000):

Pelokkaalle älä suutu. Epäluulo on seuraus, ei syy.

Meissä on kohtia jotka eivät koskaan ehdi aikuiseksi asti.

Ei siltaa alemmuutta ja ylemmyyttä potevien välillä.

Lapsena musta lammas, aikuisena syntipukki. Kun on valmius syyllisyyteen, säästyvät muut itsetutkiskelulta.

Jossakin sovittu että vain sosiaalinen on terve.

Aate jos nostaa kiihkon.

Älä astu sen osatotuuden varpaille, jota he pitävät koko totuutena.

Puhu oikeista asioista väärään aikaan – panet kaulasi mestauspölkylle.

Mitä saisi olla? sanoo kirkko.

 

Teoksesta Kukaan ei tiedä (2008):

Eikö selittämättömyys ole mystiikan ensimmäinen pykälä.

Ennen tiedettiin, että pettymykset kuuluvat elämään. Tänään joka pettymykselle on oma masennuspillerinsä.

Kuka valitsijat valitsee? He itse. Hyvät veljet.

Maahanmuuttajat ja mustalaiset pitäisi palkata opettamaan miten vanhuksiin kuuluu suhtautua.

Kuka ’sotaan syyllinen’ joutuu vastuuseen vedenpaisumuksen jälkeen?

 
 
Teoksesta Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010 (2010):

Voi Luonnon kuolemanrohkeutta.

Peura tuli pihaan. Katsoin kuin pyhimykseen.

Kuunnella tekstiä niin kuin kuuntelisi avaruutta tai tähtitaivasta.

 

 

Osa teoksen Sivusta aforismeista on julkaistu eri muodossa Ei kenenkään maa -kokoelmassa. Aforismit ovat tässä artikkelissa siinä muodossa kuin ne on myöhemmin julkaistu jälkimmäisessä teoksessa.