SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 

"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 

 

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 

Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 

Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:

Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:

Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".

 
 

 

 

Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:

Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.

Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.

 

Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:

Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.

 

Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.

 

 

Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).

Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 

Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA

 
 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

Juhani Siljon Selvään veteen (1919) sisältää aforismiosaston.

Selvään veteen sisältyy myös koottujen runojen laitoksiin

vuosilta 1947 ja 1999, jälkimmäisessä kattavampana versiona.

Artikkelisarjan alkuun

 

Aforistiikka alkoi siis Suomessa irrallisina ilmiöinä, joista ei tunnu johtavan perinteen säiettä nykyaikaan. 1910-luvulla suomenkielisiä aforismeja ilmaantui aikakauslehtien palstoille. Harrastuksen viriämiseen on saattanut vaikuttaa ajankohtainen väittely Nietzschestä, ehkä myös Vilhelm Ekelundin ensimmäinen essee- ja aforismikokoelma (1909). Yrjö Koskelainen, tunnettu kirjallisuuskriitikko, julkaisi idealistishenkisiä, lähinnä taiteen ongelmia käsitteleviä ajatelmia Valvojassa (1910) ja Ajassa (1913–15). V. A. Koskenniemi ilmaisi aristokraattista ihmishalveksuntaansa ja ärsytti kirjallisia vastustajiaan aforismeissa, jotka ilmestyivät Ajassa (1912–15) ja Virittäjässä (1913) ja joista vain osa on otettu hänen aforismikokoelmiinsa. Juhani Siljon ajatelmista (Valvoja 1916–17) Kalle Sorainen arvelee, että jokunen niistä olisi tarkoitettu vastineeksi Koskenniemelle. Siljon postuumissa runoteoksessa Selvään veteen (1919) on myös sikermä ennen julkaisemattomia aforismeja.

Siljon aforismien tasoa ei meillä liene myöhemmin ylitetty. Ne saavat nuorekkaan voimansa sanottavan omakohtaisesta tähdellisyydestä. Siljo ei teekään pitkiä retkiä aforismin tärkeimmälle yhteisalueelle, lähimmäistemme heikkouksien piiriin. Hän ottaa kantaa toisaalta itseensä, toisaalta ulkomaailmaan, jota hän tarkastelee etupäässä minän vastavoimana. Runoilijalle asetetaan itsenäisyyden velvoitus:

 

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan – hengenmiehen yleensä, – tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, – ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.

Mutta keskeisintä on sisäinen tilinteko:

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

 

Siljon aforismit ovat hänen runojensa tavoin pyrkimystä "minuuden rakentamiseen", eettisten ja taiteellisten ongelmien ratkomista – loppujen lopuksi nämä kaksi ovat hänelle sama asia. Aforismien persoonallinen luonne käy ilmi siitäkin, että muutamat ovat peräisin Siljon 1910–12 pitämästä päiväkirjasta, "Tilikirjasta". Joidenkin ärsykkeenä on ollut luettu kirjallisuus; eräät esittävät, niin kuin Sorainen on huomannut, samoja ajatuksia kuin Siljon kirjallinen ohjelmanjulistus Rajankäyntiä.

Aforismit paljastavat Siljon luonteen jäntevimmältä puolelta, lyriikan pehmeämmät vivahteet eivät niissä tule esille. Ne tähdentävät yksinäisyyden ja yksilöllisyyden eettistä arvoa. Siljo käyttää mielellään sanaa "mies" positiivisena nimityksenä, mutta tähän miehuuteen sisältyy jotakin "neitseellistä", jota kokoelman viimeisessä, omaksikuvaksi hahmottuvassa aforismissa verrataan suomalaiseen koivuun. Siljon elämänasenne kuvastuu hänen sanonnassaan, joka aforismeissa on vieläkin koruttomampaa kuin runoissa. Hänen intohimonsa on, erään mietelmän mukaan, "suora viiva", ja hänen lyhyet, tavallisesti yksi- tai kaksilauseiset ajatelmansa ovatkin sangen suoraviivaisia. Väliin hän kuitenkin sitaisee sen "pienen, mutta tiukan solmun", joka hänen määritelmänsä mukaan kuuluu aforismin olemukseen:

 

Ainoa pahe: heikkous.

Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

 

Kuvassa Erik Ahlmanin teoksen (1925) lisäksi Erkki Melartinin

aforismikokoelman suomenkielisen version painoksia eri

vuosilta (1928, 1929, 1966 ja 2000).

 

1920-luvulla ilmestyi useita korkeatasoisia aforismikokoelmia: V. A. Koskenniemen, Maria Jotunin, Erkki Melartinin. Erik Ahlman ei julkaissut erillistä kokoelmaa, mutta hänen filosofiseen esseekokoelmaansa Teoria ja todellisuus (1925) sisältyy sikermä aforismeja, jotka ilmaisevat lähinnä tekijän moraalifilosofisia käsityksiä. Ahlman osaa tiivistää yllättävän väitteen pariin sanaan kuten huudahduksessa: "Tilaa uusille ennakkoluuloille!"

Erkki Melartin, säveltäjä ja musiikkimies, voitaisiin yhtä hyvin lukea ruotsin- kuin suomenkielisiin aforistikkoihimme, sillä hän julkaisi ainoan kokoelmansa sekä suomeksi että ruotsiksi (Minä uskon ja Credo, 1928). Ruotsinkielisinä hänen aforisminsa joskus ovat tiiviimpiä ja luontevampia, mutta tyylipyrkimyksiltään hän on lähempänä suomenkielisiä aforistikkojamme. Useimmat aforismien kirjoittajat lienevät skeptikoita ja etsijöitä, Melartin sen sijaan on idealistinen 'löytäjä', jonka epädogmaattinen usko tuntuu saaneen vaikutteita itämailta. Toisaalta hän tuntuu perehtyneen freudilaiseen psykologiaan, sillä hän puhuu unen paljastavasta merkityksestä, sublimaatiosta ja "pohjamudan" säilyttämisen tärkeydestä taitelijalle. Ihmisten pienuudesta ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista esitetyt huomiot ovat väliin humoristisia, väliin purevia: "On surullista mutta totta: tyhmimmät ihmiset määräävät, mikä on 'viisasta'." Musiikkielämä sai tietysti osansa Melartinin henkevistä häijyyksistä.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin ja otsikoita on muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 2 – V. A. KOSKENNIEMI

 

MITEN AFORISMIT SYNTYVÄT?

 

On sanottu, että aforismeja ei kirjoiteta, ne syntyvät. Tällä viitataan aforismin tyypilliseen syntytapaan, nopeaan oivallukseen, välähdykseen, jossa aforismi tai sen idea ponnahtaa mieleen. Aforismeja voi toki myös yrittää kirjoittaa istuutumalla pöydän ääreen ja alkamalla kirjoittaa niitä esimerkiksi leikittelemällä sanoilla tai kehittelemällä jotakin aihetta, jolloin tuloksena voi olla merkityksellisiäkin lauseita, aforismeja.

Seuraavassa kahdeksan aforistikkoa kertovat oman näkemyksensä aforismien(sa) synnystä:

”Ibland blir jag besatt av "aforismitis" - eller hur skalla jag kalla lustan att omforma allt som möter mig till aforismer. Jag gick ut i strålande höstsol, och allt ville bli symboler - och symbolerna aforismer: ett lutande gärde, en ensam fura, en tät häck, ett seglande moln - slutligen fick jag lova att springa hem och komponera för att bli fri.” (Erkki Melartin, 23.10.1927)

(Joskus minut valtaa ”aforismitis” – vai miten kutsuisin haluani muuntaa kaikki näkemäni aforismeiksi. Lähdin kävelemään kirkkaaseen syysaurinkoon, ja kaikki pyrki muuttumaan vertauskuviksi – ja vertauskuvat aforismeiksi: kallellaan oleva aita, yksinäinen honka, tiheä pensasaita, lipuva pilvi. Lopulta ei auttanut kuin juosta kotiin ja alkaa säveltää, jotta pääsisin taudista irti.)

”Aforismin syntymän salaisuus on pikemminkin taiteellisessa intuitiossa kuin systemaattisesti työskentelevässä logiikassa.” (V. A. Koskenniemi, 1952)

Aforismin synty: liian myöhään keksitty naseva repliikki. Siis viipymisestään latautuva sukkeluus. (Jouko Tyyri, 1954)

Käännä maailma ylösalaisin ja sen taskuista tippuu ajatuksia kuin kultarahoja. (Lassi Kämäri, 2005)

Kuunneltuaan yön hiljaisuutta herää ajatusten meluun. (Pertti Munck, 2006)

”Tekstini syntyvät ajattelun ja olemisen sivutuotteena, eivätkä niin, että päätän tehdä aforismin. Kun elän ihan normaalisti arjen keskellä, kävelen metsässä tai vaikka tiskaan, samalla ajattelen asioita ja pyörittelen jotain problematiikkaa. Kysymys on paljolti alitajuisista prosesseista.” (Anne Hänninen, 2013)

Parhaat aforismit syntyvät ohessa, jonkin joutavan kuten kävelyn tai elämän ohessa. (Pekka Kejonen, 2014)

Otetaan tahansa lause ja keksitään sille järki, tai olkoon siinä, jos on kaunis. (Johannes Ojansuu, 2014)

Valokuvassa on osa kuvataiteilija ja aforisti Iiris Hällin maalauksesta, joka sijaitsee Snellmanin koulun pihalla (Punavuorenkatu 8, Helsinki). Maalauksen aiheena on pihan rikkaruohot ja se on osa Snellmanin koulun ympäristötaideteosta.