maanantai 19. tammikuuta 2015

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 

Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen
mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.
Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja
(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden
ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 
Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 
Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 
Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 
Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 
Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 
Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 
Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 
Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 
Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 
Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 
Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 
Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 
Maija Lehtonen (1970)

 
Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1

 
 
 
 
Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.
 
 
Suomalaisista aforistikoista useimmat ovat luonnehtineet aforismia aforismeissaan, jotkut (Koskenniemi, Marjanen, Tyyri) myös kirjoitelmissa. Tunnetuin on kaiketi Siljon määritelmä: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sanalasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun." Kaarlo Marjanen kiinnittää erityistä huomiota aforismin keskivaiheilla tapahtuvaan yllättävään "käännähdykseen". Koskenniemi huomauttaa kuvakielen tärkeästä osuudesta ja aforismeissa usein esiintyvästä määritelmämuodosta. Elmer Diktoniuksen mielestä aforismi on "pistetaidetta". Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että aforismin on oltava lyhyt ja iskevä. On vaikea sanoa, missä määrin tämä suomalainen 'aforismin teoria' on vaikuttanut lajin kehitykseen meillä. Ainakin lyhyyden vaatimus on omaksuttu: Suomessa on viljelty nimenomaan "ranskalaista" suppeaa aforismia. Pitempiä "fragmentteja" on runsaanlaisesti vain Eklundilla ja Enckellillä, jonkin verran Jotunilla, Marjasella ja Hormialla. Suppeudessa piilee ilmeinen kaavamaisuuden varaa; kaikki eivät ole sitä onnistuneet välttämään.
 
Äsken lainatuissa aforismin karakteristiikoissa on viitattu eräisiin lausetyyppeihin ja tyylikuvioihin, jotka kansainvälinen tutkimus on todennut suorastaan lajin olemukseen kuuluviksi. Aforistikon ajatus tuntuu ikään kuin luonnostaan hakeutuvan näihin kuvioihin, jotka tietysti puolestaan voivat kuljettaa ajatusta talutusnuorassaan. Kuvakieli on aforistikon samoin kuin lyyrikon tärkeimpiä ilmaisukeinoja. Edellä on siitä esitetty näytteitä varsinkin Koskenniemen, Diktoniuksen, Enckellin ja Marjasen yhteydessä. Metafora tai vertaus saattaa leimahduksena valaista laajan näkymän, tehdä pitkät selitykset tarpeettomiksi. Toisaalta on erinomaisia aforistikkoja – Siljo, Jotuni, Tyyri – jotka eivät sanottavasti käytä kuvakieltä. "Solmu" ja "käännähdys" taas tarkoittavat paradoksia, jollaisilla aforismi mielellään säpsähdyttää lukijaa. Marjanen on meillä paradoksin mestari, muillakin sitä kyllä tapaa, mutta suomalaiselle aforismille se ei ole erityisen luonteenomainen.
 
Määritelmä ("A on B") on suomalaisen aforistiikan tavanomaisimpia muotoja. Eniten sitä viljelevät Marjanen ja Koskenniemi. Yksinään tämä on iskevä, kategorinen muoto, mutta se voi myös esiintyä pitemmän aforismin alussa tai lopussa. Määritelmä voidaan puristaa verbittömäksi lauseeksi; usein se sisältää kuvan:
Schopenhauer: filosofian musta aurinko. (Koskenniemi)
Tekniikka on taitelijan sielun magneetti (Marjanen)
Itsensä myöntäminen on itsensä voittamista. (Tyyri)

Viimeisessä esimerkissä esiintyvää kahden infinitiivin rinnastamista tapaa kosolti ruotsinkielisissä aforismeissa:
Att älska är ibland att vara omedveten om sin olycka.
(Rakastaminen on joskus tiedottomuutta omasta onnettomuudesta) (Enckell)

Kaikki aforistikot suosivat niin ikään antiteesia. Varsinkin Koskenniemi ja Diktonius rakentavat aforisminsa olennaisesti kontrastivaikutelmille.
Sanan toisto antaa aforismille retorista painokkuutta tai kärkevyyttä:
 
Viisaan tie on nöyrän tie. (Jotuni)
Egentligen tycker vi att det vore det verkliga felet med oss och den verkliga bristen, om våra fel och brister saknades.
(Itse asiassa olemme sitä mieltä, että todellinen virheemme ja todellinen puutteemme olisi virheidemme ja puutteidemme puuttuminen.) (Eklund)

 
Usein asetetaan rinnakkain kaksi samasta vartalosta johdettu erimerkityksistä sanaa. Tällainen toisto tukee tehokkaasti esimerkiksi paradoksaalia antiteesia:
Hyödyttömät ajatukset voivat lopulta kasvattaa hyödyllisimmät ajatukset. (Jotuni)
Ei mikään niin äkkipäätä käy vanhanaikaiseksi kuin uudenaikainen. (Marjanen)

Aforismi yleistää rohkeasti yksityisiä kokemuksia, siksi ne tavallisimmin esitetään me-muodossa, varsinkin milloin on puhe "meidän" ihmisten moninaisista raadollisuuksista: satiirin kärki hieman pehmenee, kun kirjailija näin asettuu lukijan rinnalle maalitauluksi. Poikkeamat tästä yleisestä käytännöstä herättävät huomiota. Itsetehostus tai itse-erittely vaatii tietenkin minä-muotoa: sitä esiintyy (joskus me-muodon rinnalla) Diktoniuksella, Eklundilla, Enckellillä, Björlingillä, Siljolla, Jotunilla, Tyyrillä. Mutta usein käytetään "minän" sijasta sinä-pronominia, joka tarkoittaa väliin kirjoittajaa itseään, väliin lukijaa – tai kenties molempia. Tälle "sinälle" annetaan mielellään moraalisia tai muita kehotuksia imperatiivimuodossa: "Leppymätön – se olkoon nimesi!" (Siljo) Ruotsinkielisellä aforistikolla on tilaisuus kätkeytyä persoonattoman man-pronominin suojaan (Eklund, Enckell), suomenkieliset käyttävät harvoin passiivia. Harvinaisia ovat myös hän- ja te-muodot.
 
Sanaleikkiin ovat aforistikkomme harvoin heittäytyneet. Joitakin esimerkkejä toki löytyy: "Elämä on usein niin – elinkautista!" (Siljo) – "Ei vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy eläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät" (Hellaakoski). Tyyri rohkenee Jacques Prévertin tavoin yhdistellä yhdyssanojen osia uudella tavalla: "Rintamerkit ja arvosyöpä".
 
Aforismi on monesti luonteeltaan poleeminen. Toisinaan siteerataan lause, jota vastaan väitetään, toisinaan pannaan vanha tuttu lauselma päälaelleen: "Pessimistin vaalilause: liian totta voidakseen olla hyvää" (Tyyri) – "Autuaita ovat väärintekijät, sillä ilman heitä ei olisi Lunastajaa" (Hormia). Vastaväitteen kohteena saattaa olla sanalasku; niinpä Jotuni kääntää lauseen "Rehellisyys maan perii" muotoon "Maa perii rehellisen".
 
Maija Lehtonen (1970)

 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 
Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 
 
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 2 – KEKKONEN, PALOHEIMO, TYYRI JA MUITA

 
 
 
 
Ajankohtaista kärkeä on Jarno Pennasen tanka- ja aforismikokoelmassa Tomun kimallus (1945) ja Matti Kurjensaaren Miekkatanssissa (1957). Sylvi Kekkosen Kiteitä (1949) on koruton ja vaatimaton, alakuloisen resignoitunut teos. Meikäläisessä aforistiikassa harvinaista leikkimieltä osoittavat Oiva Paloheimo Oivalluksissa (1959) ja Lauri Viita runo- ja aforismikokoelmassa Suutarikin, suuri viisas (1961) sekä – hieman toisella tasolla – tietenkin Olli, jonka pakinakokoelmiin sirotellut Otso Kirjosiiven mietelmäsikermät kielellisine kuperkeikkoineen ilmaisevat pessimististä maailmankatsomusta mitä riemastuttavimmalla tavalla.
 
Mielenkiintoisimpia ovat kyseisten vuosikymmenten harvat nuoret aforistikot: Armo Hormia (Mitä se on, 1951), Jouko Tyyri (Takiaisia, 1950, Nokivalkea, 1954) ja Viljo Römpötti (Toteamia, 1953). Römpötillä on satiirikon lahjoja, mutta hänen aforisminsa ovat epätasaisia. Armo Hormia tarkastelee elämän ja taiteen ilmiöitä psykologinkoulutuksensa valossa. Hänen aforisminsa, joista monet ovat varsin pitkiä, vaikuttavat väliin lähes tieteellisiltä pohdiskeluilta. Elämännäkemys, omaperäinen tosin, on vielä pikemmin teoreettinen kuin kokemuksissa kirkastunut, ja kieli on usein raskaan abstraktista. Hormia on tietoisen subjektiivinen: "Ei ole muuta synteesiä kuin hengenkokonaisuuteni." Avoimempi suhde maailmaan on Jouko Tyyrillä, vaikka hänellä, samoin kuin Hormialla ja Römpötilläkin, aforismit ovat tyypillistä nuoren miehen "minuuden rakentamista".
 
 
Jouko Tyyrin aforismikokoelmat Takiaisia (1950) ja Nokivalkea (1954)
sekä kootun aforistiikan nide Nuoruuden kritiikki (1975).
 
 
Tyyri edustaa näistä kolmesta varteenotettavimmin sitä 1950-luvun nuorisoa, joka perusteellisen epäilyn pohjalta lähti luomaan uusia arvoja murskattujen tilalle – ilman vanhemman polven skeptikoille usein ominaista paatosta. Hänen lähtökohtanaan on ehdoton älyllinen rehellisyys: "Äly on puhdistettava kaikesta siitä, mitä ei selkeästi ymmärrä. Melkein ymmärtäminen on vaarallisinta typeryyttä." "Cartesiolainen" rationalismi ja moderni eksistentialismi ovat hänen maailmansa rakennusaineksia. Persoonallisuus näyttää olevan Tyyrinkin keskeinen arvo, ja sen kehittäminen vaatii valintaa: "Persoonallisuus, luonne, on keskittymistä, satunnaisen eliminointia." Samaa eliminointia Tyyri harjoittaa tyylissäänkin, joka on keskittynyttä, loogista ja selkeää. Silti hän moderniin tapaan tähdentää kielen merkitysten epämääräisyyttä ja kommunikaation vaikeutta. Katsomuksiltaan Tyyri itse asiassa on sangen konservatiivinen ja kritikoi valppaasti myös nuorison heikkouksia.
 
1960-luvulla mielenkiinto aforismia kohtaan näyttää melkoisesti laimentuneen. Uusia lahjakkaita aforistikkoja ei juuri ole ilmaantunut. Yksinäinen lupaus on Aku-Kimmo Ripatti, joka omaperäisessä, paikoin lyyrissävyisessä esikoiskokoelmassaan Luodemailta (1962) pyrkii modernisoimaan aforismin kieltä.
 
Maija Lehtonen (1970)

 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 
Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 
 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 
 
V. A. Koskenniemi totesi Uudessa Suomessa 1952, että aforismi on tullut muotiin ja että kirjallisissa aikakauslehdissä tapaa paljon "usein vihreiden kynäilijäin 'aforismeja', toisin sanoen pieniä lauselmia, joiden kai pitäisi ilmaista meille suuria tai ainakin suppeassa muodossa lausuttuja totuuksia". Koskenniemi, joka itse julkaisi 1950-luvulla runsaasti aforismeja Valvojassa, lienee tarkoittanut lähinnä Näköalaa ja sen jatkoa Parnassoa; näissä lehdissä ovat monet aloittelevat aforistikot saaneet tuotteitansa julkisuuteen.
 
"Vihreän" polven osuus Suomen viimeaikaisessa aforismikirjallisuudessa on kuitenkin ollut varsin vähäinen. Kokoelmia julkaisseista aforistikoista vain muutama on syntynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta herättää huomiota, että ruotsinkieliset kirjailijamme miltei näyttävät luopuneen tästä lajista. Vuodesta 1945 lähtien ovat muutamat aikaisemmin aloittaneet tekijät (Wirtanen, Björling, Eklund) julkaisseet kokoelmia, mutta Rabbe Enckelliä ja Nicken Malmströmiä lukuun ottamatta ei uusia merkittäviä ruotsinkielisiä aforistikkoja ole ilmaantunut.

 
 
 
 
Toisen maailmansodan jälkeen julkaistuista suomenkielisistä esikoiskokoelmista tärkein on Kaarlo Marjasen Nuolia sumusta (1946). Marjasen toiminta lausuntataiteilijana ja kriitikkona on antanut sytykkeitä hänen aforismeilleen. Pääpaino on toisaalta taiteen kysymysten, toisaalta maailmankatsomuksellisen etsinnän alueella. Kokoelma jakaantuu osastoihin siten, että tärkeimpiä aiheita käsittelevät ajatelmat ovat alussa ja lopussa, samoin kuin Koskenniemen 1950-luvun kokoelmissa. Välille mahtuu "pienen minuutemme" ja "rakkaan lähimmäisemme" ruotimista sekä kitkeriä mietteitä vallasta ja vapaudesta. Sävy vaihtelee aiheen mukaan pateettisuudesta sukkeluuteen; leimallisinta kuitenkin on miehekäs vakavuus. Pituuskin on vaihteleva. Marjanen viljelee jonkin verran pitkänpuoleista, jopa sivun mittaista "fragmenttia", mutta näitä ei ole enempää kuin tusina teoksen kolmensadan ajatelman joukossa.
 
Marjasen perusnäkemyksenä on psykologian tuloksiin pohjaava oivallus sielunelämän syvimpien, alitajuisten kerrosten ratkaisevasta merkityksestä sekä persoonallisuudelle että taiteelle. Taideteoksen alkuperä on näissä pohjakerroksissa, joilla on yhteys ihmiskunnan muinaiseen alkukantaiseen kuva-ajatteluun. Luomiensa kuvien avulla taitelija vallitsee elämää, ja taiteen vastaanottaja saa saman elämyksen "voitontuntona". Itsetuntemuksesta ja itsekasvatuksesta puhuessaan Marjanen niin ikään tähdentää, että sielun alemmat kerrokset ovat ylempien välttämätön pohja. Siveelliseen pyrkimykseen tulisi kuulua tahdosta riippumattomienkin mielteiden jalostaminen. Uskonelämästä Marjasella on skeptinen, ihmiskeskeinen käsitys: Jumala on löydettävissä meistä itsestämme – ehkä jälleen noista sielun tajuttomista voimanlähteistä. Marjasen vastenmielisyys kiinteää maailmankatsomusta kohtaan muistuttaa Koskenniemeä, mutta hänen etsintänsä vaikuttaa aktiivisemmalta kuin tämän. Itse asiassa kummallakin on arvoja, joita ei aseteta kyseenalaisiksi: ihmisyys, henki, ajatus. Marjanen näyttäiksen kirjansa lopussa suorastaan mystikoksi ja kirjoittaa proosarunoelman "ajatuksesta", joka täyttää kaiken olevaisen.
 
Aforismien keskeinen aihepiiri on ilmaistu sellaisin tyypillisin kuvin kuin luola, rotko, sielun pohjaliete, ruoppaus, syväporaus, kanavoiminen. Monet kuvat tulkitsevat siirtymistä alhaalta ylöspäin:
Voima tulee pimennosta, sen muuntuminen tapahtuu valossa. – Nafta on uumenien nesteistä tahraavin ja tympein, mutta juuri siitä tislaat puhtaimman ja tehokkaimman polttoaineen hienoimpiin koneisiisi.

Marjasen aina uutta totuutta etsivälle ajattelulle on luonteenomaista, että hän pyrkii kääntämään jokaisesta asiasta uuden puolen näkyviin ja kampeamaan ajatuksen odottamattomille raiteille:
Hän on sinua vahvempi, sillä häneltä puuttuu enemmän. Hänellä on hallussaan peloittava voima: vamman voima.

Aforismien tyylillinen teho perustuu lisäksi usein verbien ja adverbien omalaatuiseen käyttöön: "Ei riitä, että on; on tuikutettava olon yli!".
 
 
 
 
Kaarlo Marjasen toimittamana ilmestyi 1955 Aaro Hellakosken niukka, mutta painava aforismituotanto postuumina kokoelmana Lumipalloja. Sen varhaisimmat ajatelmat oli julkaistu 1920-luvulla Aitassa, mutta useimmat liittyvät Hellaakosken runouden myöhäiseen nousuvaiheeseen. Tekijä katsoo ihmiselämän pienten ilmiöiden läpi olennaisimpaan. Pohjana on, kuten hänen lyriikassaankin, avoimena oleminen, tunto kaiken olevaisen ykseydestä. Vastakohdat voivat toteutua yhtaikaa, koska kaikki on pohjaltaan samaa. Tämän näkemyksensä Hellaakoski ilmaise paradoksaalein antiteesein:
Mitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.
Ei ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa. Sitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen jumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi tekee.
 
Syvimmät kokemukset ja vakavat kysymykset ilmaistaan arkisella, usein humoristisella kielellä:
Kaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain sen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten rakosesta pinnistää päätänsä esille.
 
Hellaakoski saattaa leikitellä kielen merkityksillä, mutta tarkkailee valppaasti sanojen väärinkäyttöä ja niiden "inflaatiota". Hänen aforismiensa, kuten runojensakin, merkityksellisimpiä sanoja on "olla". Mutta se voi myös esiintyä muodossa "lienee", joka aforistiikassa on ylen harvinainen. Potentiaalimuodot puhkovat aukkoja liian tiukkoihin väitteisiin.
 
 
Eero Havaksen Viittatie (1935) ja Kierros kierrokselta (1945);
Olavi Kareksen On on tahi ei ei (1960) ja Tervaa ja palsamia (1984);
Risto Nivarin Pienuutta piilossa (1956) ja Avaimella suljettu (1965).



Uskonnon kysymykset ovat parin viime vuosikymmenen aikana askarruttaneet aforistikkojamme entistä enemmän, vaikka useimmat ovatkin tunnustautuneet skeptikoiksi. Uskovaisten vuorosana on kuultu muutamissa aforismikokoelmissa. Eero Havas (Viittatie, 1935, Kierros kierrokselta, 1945) tai kirkonmiehet Olavi Kares (On on tahi ei ei, 1956) ja Risto Nivari (Pienuutta piilossa, 1956) eivät yllä Stenbäckin tasolle. Havas on monipuolisin ja epätasaisin; Kareksen väkevä kristillinen persoonallisuus antaa iskuvoimaa monille hänen aforismeilleen, mutta hänen samoin kuin "modernia" epäpapillisuutta tavoittelevan Nivarin sanontaa vaivaa kaavamaisuus.
 
Erkki Melartinin aloittamaa muusikko-aforistien linjaa ovat heikommin menestyen jatkaneet Kerttu Wanne (Ilman naamiota, 1943, Riitaa sovussa, 1947, Pienellä rakkaudella on suuri ääni, 1953) ja Kalervo Tuukkanen (Tuumailuja, 1960, Tuuma Tuumalta, 1964).
 
Maija Lehtonen (1970)

 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 
Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 
 
 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 2 – WIRTANEN, EKLUND, ENCKELL, MALMSTRÖM

 
 
Atos Wirtasen valitun aforistiikan nide Aforistik i urval (1965) ja R. R. Eklundin
aforismeista ja fragmenteista koostuva Loggbok på landbacken (1945).
 


 

 
Quosegossa 1929 julkaistuja ajatelmia sisältyy Atos Wirtasen aforismiteokseen Den skapande handen (Luova käsi, 1931), joka on 30-luvun ainoa huomattava esikoiskokoelma. Wirtanen tunnetaan vasemmistopoliitikkona ja poliittisena kirjailijana. Hänen aforisminsa, joita esikoisteoksen lisäksi on kolme kokoelmaa: Kaos och kristall (Kaaos ja kristalli, 1935), Stoft och öde (Aine ja kohtalo, 1941) ja Framtida (Tulevaa, 1951), esittivät tämän toiminnan filosofiset perusteet. Wirtanen ilmoittaakin määrätietoisesti olevansa filosofi ja katsoo filosofin tehtäväksi toimia uuden yhteiskunnan arkkitehtina. Suomalaisista aforistikoista hän on Nietzschen intomielisin opetuslapsi, vaikka viimeisessä kokoelmassaan kritikoikin Nietzscheä Marxin opin valossa. Wirtasen aforismeissa on älykästä sivaltelua (”Att vara självuppfylld innebär i regel att vara tom” – Itseään täynnä oleminen merkitsee yleensä tyhjänä olemista), mutta myös kuivan perinpohjaista pohdiskelua ja ryöppyävää profeetallista julistusta.
 
Hyvin toisenlainen kirjailijatyppi oli modernistien piiristä irroittautunut Ragnar Rudolf Eklund. Hän on julkaissut runojen ja omaelämäkerrallisten romaanien lisäksi kolme aforismiteosta: Grått och gyllne (Harmaata ja kultaa, 1926), Rymd och människa (Avaruus ja ihminen, 1938) ja Loggbok på landbacken (Maamyyrän lokikirja, 1945), jotka lienevät hänen pääteoksensa. Eklundin aforismit ovat paljolti yksinäisen, sisäänpäin kääntyneen ihmisen itsetarkkailua, vaikka hän omien sanojensa mukaan ei arkuudessaan voinut täysin paljastaa itseään paperillakaan. Hänen itsekritiikkinsä oli voimakas; hän oli kaukana Diktoniuksen, Wirtasen ja Björlingin huohottavasta julistajanasenteesta. Eklundin tyylipyrkimyksetkin ovat peräti toisenlaiset kuin näiden; hänen aforisminsa on hiottu hillittyyn, klassiseen muotoon, mutta hionta ei ole hävittänyt niiden terävyyttä. Eklundin ajatelmat eivät tunnu syntyneen nopean intuition, vaan pikemminkin pitkän tietoisen kehittelyn tuloksina.
 
Grått och gyllne oli jo hyvin valmista aforismitaidetta, eikä Eklundissa sen jälkeen tapahtunut sanottavaa kehitystä. Esikoiskokoelman alaotsakkeena on ”Fragmentariska betraktelser” (Katkelmallisia tutkiskeluja), ja Eklund käyttääkin runsaasti pitkähköä ”fragmenttimuotoa”. Hänen aforismiteoksissaan on myös pohjalaisen kotiseudun kuvauksia, joista aforistisuus on liuennut olemattomiin. Viimeisessä on lisäksi pikapiirroksia erilaisista ihmistyypeistä – ”muotokuvia”, jollaiset Ranskan klassisessa kirjallisuudessa olivat läheisessä yhteydessä aforismiin. Mutta Eklundilla on myös mainioita lyhyitä mietelmiä: ”Målet är hela vägen hoprullad” (Päämäärä on koko tie kokoonkäärittynä). Pitempikin sanonta on tiukkaa, keskittynyttä. Eklund näkee lakonisen tyylin olevan yhteydessä pessimistiseen maailmankatsomukseen:

 
Det finns en lakonism, en språkets karghet som framtvingas av insikten om våra företags fåfänglighet. Den bildrika blomstrande framställningen kräver illusionernas fetjord.
 
(Ryhtymystemme turhuuden oivaltaminen pakottaa eräänlaiseen lakonisuuteen, kielen karuuteen. Kuvallinen kukoistava esitys vaatii illuusioiden muhevaa multaa. Rymd och människa)

 
Kielestä, sanoista ja sanojen vastaanottamisesta Eklundilla on hienoja, omaperäisiä havaintoja. Taiteen kysymykset ovatkin hänen pääteemojaan. Monien aforismien lähtökohtana on luettu kirjallisuus. Nietzschen, Schopenhauerin ja Vilhelm Ekelundin lisäksi hän ihailee sellaisten toiminnan miesten kuin Kustaa Vaasan, C. A. Ehrensvärdin ja Napoleonin tyyliä. Itse hän kärsii, kirjailijanakin, lamauttavasta itsetarkkailuvietistään. Tyylin liiallista älyllisyyttä hän pyrkii välttämään käyttämällä konkreettisia kuvia:
 
 
Min tanke är en skumpande bondkärra på slätten: den rullar och rullar och tyckes aldrig komma fram.
 
(Ajatukseni on kuin keikkuvat talonpoikaisrattaat lakeudella: ne vierivät ja vierivät eivätkä tunnu koskaan pääsevän perille. Grått och gyllne.)
 

 
 
 
Eklundin hengenheimolaiselta vaikuttaa Rabbe Enckell, joka ryhtyi julkaisemaan aforismeja vasta varsin myöhään, lyriikkansa suuren nousuvaiheen aikana. Parissa hänen runoteoksessaan on aforismiosasto samoin kuin 1961 ilmestyneessä esseekokoelmassa Essay om livets framfart (Essee elämän melskeestä). Varsinainen aforismiteos on Traktat (Traktaatti, 1953), johon kyllä sisältyy myös laajahko essee. Kirjailija mainitsee toisinaan ihailevasti Montaignen, jonka esseet ovat ehkä olleet hänen esikuvanaan. R. R. Eklundin tavoin Enckell on kirjoittanut suppeiden, usein paradoksaalien lauselmien ohella runsaasti pitkähköjä mietelmiä; ne alkavat usein lyhyellä lauseella, joka ilmoittaa käsiteltävän teeman. Joskus aforismit seuraavat toisiaan sarjoina tai aforismi voi olla jatkoa tai vastausta edelliseen, ikään kuin kirjailija keskustelisi itsensä kanssa.
 
Enckellin proosateokset ovat yleensä omaelämäkerrallisia. Hänen aforismeillaankin on henkilökohtainen leima; toisinaan ne viittaavat johonkin yksityiseen kokemukseen, muutamat ovat kuin päiväkirjan lehtiä. Silti monet aforismit kertovat itsensä paljastamisen vaikeudesta. Enckell haluaa suojella varsinkin elämän syvimpiä kokemuksia – seksuaaleja ja uskonnollisia – tunkeilevan suorasukaiselta lähestymiseltä.
 
Enckellin aforismeista piirtyy näkyviin herkkä, alituisesti varuillaan oleva ihminen, joka kamppailee ahdistustaan vastaan ja tekee tiliä tuntonsa tuomioistuimen edessä. Tähdellistä hänelle on yksilöllisyyden arvon puolustaminen ulkomaailman painetta ja kaavoittumisilmiöitä vastaan. Yksilöllisyyden nimissä Enckell ivaa ärtyneesti ”demokratiaa” ja ”konfektioihmistä”. Taiteessa hän ei liioin halua alistua ”päivän tehtäviin”, vaan kulkee omaa tietään ja etsii antiikin myyteistä ajattomia, yleispäteviä arvoja.
 
Eklundin tavoin Enckell kaihtaa yhtä suuresti itsetehostusta kuin tavanomaisuutta. Hänen sanontansa on täsmällistä, vain joissakin ironisissa kohdissa kiihkeäksi yltyvää. Vasaroiva toisto antaa ajatukselle painoa: ”Det finns inget annat mod än modet att fylla sig med mod.” (”Ei ole muuta rohkeutta kuin rohkeus täyttää itsensä rohkeudella”). Runsaat kielikuvat ovat modernisti yllättäviä. Samassa aforismissa eri kuvat voivat kietoutua toisiinsa; usein taas koko aforismi rakentuu yksityiskohdittain kehitellylle vertaukselle, kuten seuraava Enckellille tyypillinen ajatelma:
 

 
Vi skjuter vårt psyke framför oss som ett illa balanserat torn av paket på en primitiv enhjuling mitt i folkträngseln. Hela vår energi går åt att skydda tornet för andras ovarsamma armbågar, klumpiga sidosteg och nonchalanta bakar. En stöt in på det känsliga stället kommer tornet att vackla och åtskilligt glider av, bland dem ting som ingen skyldig kan ana eller veta. Toppen av tornet består ju av det ömtåligaste (liksom påsen med ägg placerats överst i kassen).
 
Me työnnämme sieluamme edellämme kuin vaappuvaa pakettitornia primitiivisissä yksipyöräisissä kärryissä keskellä väentungosta. Tarvitsemme kaiken tarmomme tornin suojelemiseen toisten varomattomilta kyynärpäiltä, kömpelöiltä sivuaskelilta ja välinpitämättömiltä takapuolilta. Arkaan paikkaan osunut töytäisy saa tornin huojumaan ja yhtä ja toista liukuu maahan, sellaistakin mitä kukaan syyllinen ei voi aavistaa tai tietää. Tornin huipussahan on kaikkein herkkätuntoisimpamme (samoin kuin munapussi on sijoitettu ylimmäksi kassiin). (Traktat)

 
 
Enckellin tavoin on 1920-luvulla uransa aloittanut runoilija Nicken Malmström vasta 1950-luvulla julkaissut aforismikokoelman (Fägelvägen, Linnuntie, 1953). Malmströmin sanontaa rasittaa usein modernistinen maneeri. Maailmankatsomukseltaan hän on pettynyt idealisti, joka etsii tietään uuteen, mystiseen uskoon ja pyrkii voittamaan yksinäisyyden kärsimyksen.
 
Maija Lehtonen (1970)
 
 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 
Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 
 
 

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING

 

Ylhäältä oikealle: Södergranin aforismikokoelma Brokiga iakttagelser (1919),
kootut runot ja aforismit (1990), Aforismer (2010; kirjasta on vahingossa jäänyt
yksi aforismi pois ja yksi on ladottu väärin; teos sisältää myös Södergranin
aforistiikkaa käsittelevän esseen), Kaikkiin neljään tuuleen (2013; sisältää kaikki
aforismit alkuperäiskielellä ja suomeksi Hilja Mörsärin kääntäminä sekä muun
muassa kirjailijaa esittelevän esseen), kootut runot ja aforismit (2014).
 



 
Samana vuonna 1919, jolloin Siljon runo- ja aforismikirja Selvään veteen ilmestyi, Edith Södergran julkaisi pienen aforisminiteen Brokiga iakttagelser (Kirjavia huomioita). Nämä aforismit ovat syntyneet kirjailijan kehityksen murrosvaiheessa. Tyyliltään ne eivät muistuta enempää Södergranin ihailemaa Nietzscheä kuin hänen omaa runouttaankaan; ne ovat lakonisia ja objektiiviseen viileyteen pyrkiviä, vailla södergranilaista väkevyyttä.

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sikäli homogeenistä, että se on enimmälti Södergranin merkeissä syntyneen modernistisen runoilijaryhmän kirjoittamaa. Nämä aforistikot ovat kuitenkin kaikki vahvasti yksilöllisiä. Värikkäin heistä on epäilemättä Elmer Diktonius. Hänen esikoisteoksensa Min dikt (Minun runoni, 1921) käsittää sekä runoja että aforismeja, kolmas, Brödet och elden (Leipä ja tuli, 1923) pelkästään aforismeja. Ne ovat 25–27-vuotiaan runoilijan puheenvuoroja; myöhemmin hän luopui tästä kirjallisuuden lajista. Min dikt -kokoelman ajatelmat ovat tuoreempia, Brödet och elden on jossakin määrin edellisen teoksen toistoa, vaikka eräät asenteet tulevat siinä selkeämmin näkyviin.

 

Elmer Diktoniuksen Min dikt -teoksen
alkuperäispainoksen kansi (1921).

 
Diktonius on aforismeissaan sama uhitteleva ekspressionisti kuin lyriikassaankin. Hänen kirjallinen neuvonantajansa O. W. Kuusinen vertasi aforismeja taisteluaseisiin, ja hän itse käsitti ajatelmiensa tehtäväksi vaikuttaa ihmisiin: "Elleivät sanani saata joitakuita barrikadeille, sylkäisen niitä" (Brödet och elden). Diktonius pyrki yhdistämään taiteellisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen. Hän pilkkaa ja herjaa kangistunutta kulttuuria, ymmärtämätöntä taidekritiikkiä, hedelmättömiä esteetikkoja. Hänen oma eettissävyinen estetikkansa ei ehkä kuitenkaan ollut niin vallankumouksellista kuin näytti: vertaillessaan Diktoniuksen ja Runebergin aforismeja Rabbe Enckell on havainnut niissä ihmeellistä yhtäpitävyyttä. Taiteen arvo on Diktoniukselle "elämänarvo", taide on syvintä todellisuutta ja tyydyttää ihmisen nälkää. "Nälkä" on aforismien tärkeitä sanoja; runoilijan rakkaus proletariaattiin on sekin rakkautta nälkään, "vahvimman kovuuden käyttövoimaan".

Diktoniuksen kapina on myös väkevän persoonallisuuden pyrkimystä itsensä toteuttamiseen. Enemmän kuin kukaan toinen aforistikkomme hän tuo omaa minäänsä esille ajatelmissaan. Hän ilmaisee mielellään suorasanaisesti reaktionsa käsiteltävään asiaan ("minä rakastan" – "minä vihaan"). Monet mietelmät uhoavat ylimielistä itseluottamusta: "Man måste antingen tro på gud eller på sig själv. Jag tror på mig själv" (Täytyy uskoa joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni.). Toisinaan Diktonius hahmottelee omaakuvaansa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle vihjeen: "Jag är fyrkantig" – minä olen neliskulmainen. Saman attribuutin saa uusi taide, vanhan "pyöreän" taiteen vastakohtana.

Diktonius suosii tiukkaa muotoa ja käyttää suhteellisen paljon elliptisiä, verbittömiä lauseita. Hänen taistelevan, dualistisen näkemyksensä mukaista on antiteesin runsaus. Aforismit rakentuvat usein kahdesta väitteen ja vastaväitteen sisältävästä lauseesta; "mutta"-sana tehostaa antiteesia:

 

Konsten är i och för sig blott konst: ord, linjer, färger eller toner. Men det som den väcker till liv inom oss, utgör dess värde.

(Taide on sinänsä vain taidetta: sanoja, viivoja, värejä tai säveliä. Mutta sen arvo on siinä, mitä se meissä herättää eloon. Min dikt)

 

Diktonius paiskelee värejä ihailemansa Van Goghin tapaan, ja hänen sanontansa on usein hyperbolista. Näin on laita myös kuvakielen, jolla on keskeinen asema Diktoniuksen – samoin kuin Koskenniemenkin – aforistiikassa. Pyrkimystä elämän- ja maanläheisyyteen, henkisen ja fyysisen yhdistämiseen ilmentävät monet seksuaalielämästä sekä yleensä ihmisruumiista ja sen toiminnoista saadut metaforat, jotka toisinaan värittyvät positiivisesti, toisinaan negatiivisesti. Luomistyön symboliikassa on nälän ohella siittämisen ja synnyttämisen mielikuva etualalla: "Konstnären och livet avla konsten" (Taiteilija ja elämä siittävät taiteen). Vastenmieliset ilmiöt tai henkilöt ovat "huoruutta", "porttoja", "onanisteja". Kulttuuria Diktonius vertaa jalkahikeen ja käärinliinoihin. Abstraktisia käsitteitä hän konkretisoi verbi- ja substantiivikuvin: "Men kanske jag knöt min näve kring det ruttnas strupe" (Mutta ehkä kuristin nyrkilläni mädännäisyyttä kurkusta). Diktonius luonnehtii ekspressionismia "verbitaiteeksi", ja hänen omakin kielenkäyttönsä rakentuu huomattavassa määrin verbeille.

Luonnon vertaukset ovat vähemmän tärkeitä. 'Kauneimpia' kuvia ovat siivet ja lento; niiden vastakohtana on multa tai maankamaralla liikkuvat jalat. Olof Enckell on todennut tämän "dynaamisen ekspansiontarpeen" ja "vegetatiivisen mullanrakkauden" vuorovaikutuksen Diktoniuksen koko tuotannossa.

 
 
Hans Ruinin aforismeista ja fragmenteista koostuva Makt och vanmakt ilmestyi 1940
ja Gunnar Björlingin aforistisen tuotannon valikoima Så fjärran skäller 1952.


Diktoniusko mahtoi tehdä aforismin muotiasiaksi Suomen ruotsinkielisten kirjailijain keskuudessa? Jossain määrin hän ainakin näyttää olleen toisten esikuvana. Paitsi modernistien aikakauslehdissä, Ultrassa ja varsinkin Quosegossa, aforismeja julkaistiin 1920-luvulla varsin runsaasti myös vanhoillisemmassa Nya Arguksessa, jonka aforistikoista tärkein oli selkeää, harmonista tyyliä viljelevä idealisti Hans Ruin.

Ultran ja Quosegon avustajia oli Gunnar Björling. Hänen 1920-luvulla alkaneessa runsaassa tuotannossaan proosarunon ja aforismin raja pysyy aina häilyvänä. Runokokoelmiensa aforistiset ainekset hän on itse koonnut valikoimaksi Så fjärran skäller (Niin kaukana haukkuu, 1952). Björling on runokielen uudistaja ja jonkinlaisen aukiolemisen, "rajattoman todellisuuden" filosofi. Suuri osa kokoelman Så fjärran skäller proosapalasista on lyyrisluonteisia välähdyksiä, mielleyhtymiä, huudahduksia. Toisissa taas singahtaa aito aforistinen nuoli. Niiden tyyli on hieman varovaisempaa kuin Björlingin runojen, ja 1930 -luvun puolivälistä ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa 'normaaleja' aforismeja. Tuolloin Björling myös ryhtyi kirjoittamaan pitkähköjä "fragmentteja", joissa ajatusta kehitellään loogisesti aukenevissa periodeissa. Enimmät näistä ovat Björlingin runouden kommentteja ja elämänkatsomuksen kiteytymiä. Paradoksaalina pyrkimyksenä on rajattomuuden ja suljetun kokonaishahmon yhdistäminen. Björlingin lyhyissä mietelmissä ovat aiheina taiteen ohella elämä, ihmissuhteet ja itse-erittely. Runoilijan minä on koko ajan esillä. Björling käyttää mielellään määritelmämuotoa: "Våra ovänligheter är den lyckliges lyxartikel" (Epäystävälliset eleemme ovat onnellisen ylellisyysesine). Hänen rohkeat kuvansa ilmaisevat toisinaan fyysistä vastenmielisyyttä, toisinaan taas ovat hyvinkin runollisia; yleensä niillä on unenomainen leima.

Maija Lehtonen (1970)

 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa: