Mirkka Rekola
HAUKKA
LENTÄÄ, KALA SUKELTAA
SENTENSSIEN
KIRJAT
Kiteyttäminen on aina kuulunut ilmaisuuni. Silloinkin
kun mietteet ovat olleet pitkiä ja polveilevia, etappi on täytynyt merkitä
lyhyesti. Kun vastakohta-ajattelu oli minulle vieras, kävin läpi parien
prosessia. Merkitsi jotain tajuta että se tapahtui koko ajan yössä ja päivässä,
parien parissa.
Vuonna 1969 ilmestyi ensimmäinen aforistinen
kokoelmani Muistikirja. Ennen sitä
olin julkaissut viisi runokokoelmaa ja jotenkin tuntui siltä, että en olisi
saanut kirjoittaa aforismeja. Minut miellettiin lyyrikoksi ja aforistiikka
koettiin miehiseksi alueeksi, jonne en olisi saanut astua, vaikka toki meillä
oli muun muassa Maria Jotunin ja Kerttu Wanteen aforismit.
Silloinen
kustantajani Weilin+Göös ei halunnut julkaista Muistikirjaa. Se oli heidän mielestään outo, mutta mitään
palautekirjelmää tai muuta selitystä en heiltä saanut. Sitten tarjosin kirjaa
WSOY:lle, joka sen julkaisi, mutta ei ongelmitta. Kun kirja tuli sieltä minulle
korrehtuurina, se oli taitettu yhdeksi pötköksi. Omassa käsikirjoituksessani
olin tarkoin miettinyt kirjan jokaisen sivun kokonaisuuden ja sarjallisuuden.
Sarjallinen aforistiikka oli siihen aikaan uutta heillekin.
Muistikirjan ilmestyessä 1969 aforismit puuttuivat miltei tyystin
silloisesta kirjallisuudesta eikä niihin tuntunut olevan kiinnostusta.
Varhaisempi mietelmäkirjallisuuskin, jota olin paljon lukenut, näytti olevan
unohduksissa.
En
ollut koskaan aikonut julkaista aforismejani, vaikka olin kirjoittanut niitä
melkein aina. Minulla oli taipumus kiteyttää. Esimerkiksi pitemmissä
filosofisissa teksteissäni tai kritiikeissäni oli yleensä mukana jokin
aforistinen tiivistymä.
Mutta
aina kun kiteytin ja puhuin aforistisesti, minulle sanottiin ”selitä
tarkemmin”. Luultavasti Muistikirjakin
oli niin vaikea, koska se ei edustanut vanhaa klassista aforismia, vaikka
sitäkin toki on joukossa. Nimitin kirjaa työvaiheessa sentenssien kirjaksi.
Muistikirjan aforismit eivät ole vain
aforismeja, vaan myös uudenlaista ajattelua. Ajattelua ihmiseltä, joka oli elänyt
Tampereen kaupungin kontrastisuuden ja ei ole koskaan voinut mieltää maailmaa
dikotomisena, vastakohtaisena, mutta joka on joutunut elämään vastakohtien
maailmassa. Uusi ajattelu on sitä, että nämä vastakohdat puuttuvat ja niistä
tulee pitkän prosessin myötä pareja.
Muistikirjan nimellä on useampi merkitys. Ensinnäkin se on
muistiinpanojen kirja, nopeiden muistiinmerkintöjen kirja. Muistikirja tarkoittaa myös muistin kirjaa, olemassaoloa muistina.
Maailma on muistikirja, kaikki aine on muistia.
Kirjan
alkupuolella on aforismi ”Herätä muistin eloon uudestaan ja uudestaan unohtaa
että se oli.” Aina kun tämä lause tuli kustannustoimittajalta takaisin, hän oli
lisännyt pilkun ensimmäisen uudestaan-sanan jälkeen. Minä otin pilkun aina
pois, koska kyseessä on asioiden samanaikaisuus.
Muistikirjaan en laittanut alaotsikkoa,
toivoin että kirja luettaisiin kokonaisuutena. En ole vielä tavannut ketään,
joka olisi lukenut sen sellaisena. Muistikirjassa
on aforismien lisäksi proosarunoja ja säkeellisiä runojakin. Proosarunot ovat
kirjassa kontekstina aforismeille. Myös proosarunoissa on muistin teema mukana,
kuten seuraavassa:
Muistin kauan
missä olin sanonut tuon tai tuon. Mukana kulki paikka: kadunkulma, aita puun
varjossa, olkapääsi nojaamassa siihen, tie leppämetsään, asemalaituri, huone,
monenlaisia huoneita. Mutta nyt en enää muista sillä tavalla. Jalat väsyvät kun
alan puhua enkä pysy edes kuulomatkan päässä äänestäni.
Aforistiset lauseeni liittyvät monesti toisiinsa ja
keskustelevat. Minun kohdallani sarjallisuus ei ole rakennettua, se syntyy
ajatusprosessien luonteesta. Pidän tärkeänä että siihen olisi siirtynyt
spontaanisuutta.
Älä tee
kuvaa. Kaikki on.
Miksi
kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.
Yötä ja
päivää se toistaa, keväät ja syksyt se toistaa.
Pimeä, pimeä
itselleen ja valoisa toisille. Sinä käyt heissä, valossa.
Että silmä
niin suuri että talvi kesän varjo, varjo.
(Muistikirja,
1969)
Tiesin kirjoittaneeni uudenlaista aforistiikkaa.
Esimerkiksi Haavikon sarjalliset aforismit julkaistiin vasta kolme vuotta Muistikirjan jälkeen. Ja kesti liki
kaksikymmentä vuotta ennen kuin kirjani nähtiin aforismin uudistajaksi Markku
Envallin väitöskirjassa. Mutta pitkään sen jälkeenkin, aina 2000-luvulle asti,
aforistiikasta puhuttaessa muistettiin usein vain miehet Haavikko, Paasilinna
ja Paronen.
Aloin kiinnostua filosofiasta, kun olin kolmentoista.
Kohtasin vallitsevan ajattelumme lineaarisuuden ja dikotomisuuden, joka oli
ajatusmallina poissulkeva. Kaikkialla oli vain hyvä–paha, ruma–kaunis,
sairas–terve; se kysyi oletko kylmä vai kuuma ja jätti pois toisen poolin. Jos
joku ihminen on vastakohtien ihminen, joko–tai -ihminen, hänen sanotaan olevan
”niin ehdoton”. Mutta sellainen ihminen ei ole ”ehdoton”, päinvastoin:
Väittää yhä että on ehdoton joko-tahi.
Mutta se on ehdollistava. (Tuoreessa muistissa kevät, 1987)
Itse en kokenut maailmaa vastakohtien kautta. Siksi
neljäkymmentäluvun vastakkaiset asettelut ajattelussa ja kielessä tyrmäsivät
minut. Nuorena menin kolmeksi vuodeksi mykäksi, koska kieleni ei taipunut
kokemiseeni. Tajusin että ajattelin eri lailla. En osannut vielä ilmaista sitä.
Ensin ei osaa, sitten ei voi.
Näistä
vastakohdista tuli minulle pareja. Niitä ei enää yhdistänyt tai-sana vaan
ja-sana. Siinä juuri oli niiden prosessi. Prosessissa oli skaala, asteitten
moninaisuus, josta olin puhunut. Tätä sanoin uudeksi liitoksi. Mutta tajusin
että vanhan ajattelumallin ja uuden täytyi olla yhdessä.
Mitä uutta on auringon alla? Ei mitään muuta kuin
jokaisen omat kokemukset. Vain se on uutta. Miten sen saa sanotuksi ja miten se
tulee kunkin yksilön kautta, on ilmaisua. Jos pyritään uutuuteen uutuuden
vuoksi, ei siellä sitten ole enää oikein mitään. Se pätee myös aforismiin.
Todella uutta on vain se mikä syntyy uuden kokijan kautta. On turha kuvitella,
mitä sen pitäisi olla.
Ajattelukin
voi olla uutta, mutta sen ymmärtäminen vie aikaa. Aforistiikkaani ja muuta
tuotantoani on ymmärretty hyvin hitaasti. Ei-dikotominen ja ei-lineaarinen
kokemiseni oli jotain erilaista kuin mitä kartesiolaisuuden ja rationaalisuuden
ajan ajattelu edusti. Kun joskus 1990-luvulla kuulin sumeasta logiikasta, olin
innoissani: vihdoinkin jotain tuttua.
Mikä on aforismi? Sentenssiksi kiteytynyt kokemus.
Lauseeksi kiteytynyt ajatus. Mutta se on vain yksi mahdollinen määritys.
Aforismi voi olla moniulotteinen kuin timantti, se voi olla lyijykynän
raapaisu, huudahdus, halkaistu appelsiini.
Minulle
aforismit merkitsevät dynaamista ilmaisua. Ajatuksen tulee olla nopea kuin
pääskyn kiito, vaikka ei se omassa aforistiikassanikaan aina sitä ole.
Aforismin pitää olla hyvä lause, jonka taustalla on pitkä ajattelun matka.
Siinä pitäisi olla jotain, johon voi todella pysähtyä ja joka voi viedä
mukanaan uusiin maailmoihin.
Pentti
Saarikoski kirjoitti jossain, että ”aforismit ahertavat”. Itse en koe niin.
Minulle aforismit ovat leimahduksia, ne eivät aherra edes sarjoiksi
kokoontuessaan.
Toivon,
että aforismini ovat aktivoivia ja provosoivia. Aforistiikassani on koaneja,
joiden kysymysten kanssa olen kulkenut pitkiä aikoja ja jotka ovat provosoineet
ajatteluun ja laittaneet maailman liikkeelle, kuten Muistikirjan lause:
Missä se on,
kun yksikään joka sen kokee, ei voi olla kokematta sitä kaikille?
Ja klassista aforismia tärkeämpänä saatoin pitää
impulsiivisen kokemisen lausetta:
Sinä luulet
minua niin vahvaksi että kestän sinut. (Muistikirja, 1969)
Tuolla
vaaleanharmaalla puulla on sinun korvasi ääni. (Silmänkantama, 1984)
Mutta on tuotannossani klassisia aforismejakin:
Kehut itsesi
maasta taivaaseen, sinne sinulla on kiire.
Vaaraksi
itselleen, minä sanon. Mutta ei käärme myrkkyynsä kuole.
Ongelmat ovat
kimpussa.
(Silmänkantama,
1984, laajennettu painos 1998)
Kun minulta kysyttiin miksi kirjoitat, vastasin tuohon
kysymykseen kysymyksellä, pitäisikö kirjoittamiselle olla syy, jotta se olisi
seuraus. Miksi kirjoittaminen ei voisi jo itsessään olla syy olemassaololle.
Runoni
ja aforismini eivät ole kaukana toisistaan. Kootuissa teoksissa ne voisivat
olla kokonaan samojen kansien välissä, ellei kirjasta tulisi liian paksu. Sekä
monisanaisen että lapidaarisen kirjoittajan on oltava uskollinen itselleen,
kumpikaan ei voi muuta. Tässä ei ole arvovarauksia. Lakoninen kirjoitus voi
kyllä vaatia enemmän aktiviteettia lukijalta. Toki tunnen eron aforismin ja runon
kirjoittamisen välillä. Haukka lentää, kala sukeltaa.
*****
Mirkka Rekola (1931–2014) kuuluu Suomen merkittävimpiin runoilijoihin ja aforistikkoihin. Hänen aforistinen tuotantonsa on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät.
Rekolan edellä oleva kirjoitus on julkaistu aiemmin Sami Feiringin toimittamassa teoksessa Mitä aforismi tarkoittaa (2013).
Valokuvassa Mirkka Rekola puhumassa Kirjakantti-tapahtuman aforismi-illassa Kuopion kaupunginkirjastossa 30.8.2006.