JOHANNA VENHO – RUNOILIJA JA AFORISTI

 

 

Kirjailija Johanna Venho (s. 1971) debytoi runokokoelmalla Postia Saturnukseen vuonna 1998. Muut Venhon runoteokset ovat Ilman karttaa (2000), Yhtä juhlaa (2006), Puolukkavarvas (lapsille, 2006) ja Tässä on valo (2009). Runojen ohella hän on julkaissut lastenkirjoja ja romaaneja. Vuoden 2015 alusta Venhon aforismeja on julkaistu Turun Sanomien aforismipalstalla.

Johanna Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja on filosofian maisteri. Hän on työskennellyt muun muassa vapaana toimittajana ja suomentajana sekä toiminut taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin pääsihteerinä ja perustanut runouslehti Janon (www.janolehti.fi) Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Kirjoittamisen ohella hän ohjaa kirjoittajakursseja. Venhon saamiin palkintoihin kuuluvat muun muassa Kritiikin kannukset (2001), Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) ja Einari Vuorela -palkinto (2008). Blogiaan Venho pitää osoitteessa www.ruusuikkuna.blogspot.fi .

***

 

Johanna Venho, sinun aforismejasi on tämä vuoden alusta julkaistu Turun Sanomissa vuoroviikoin Markku Envallin lauseiden kanssa. Miten päädyit Turun Sanomien aforistikoksi?

Olin iloisesti hämmästynyt, kun minua pyydettiin vuoden aforistiksi. Olen kirjoittanut aforismeja lähinnä omaksi ilokseni, kokeiluina, sitäkin muotoa tutkien. Varmaan yhtä kauan kuin runojakin, eli kauan, mutta jollain tapaa välisoittoina tai sormiharjoituksina, sytykkeinä muulle. Toisaalta pyyntö tuntui kohtalon sormelta ja tarkoitukselliselta, koska haluan avata uusia ovia kirjoittamisessa. Minun ja Markku Envallin afoäänet täydentävät erilaisuudessaan toisiaan.

 

Sinut tunnetaan ensisijaisesti runoilijana. Kuinka pitkään olet kirjoittanut aforismeja?

Aforismien kirjoittajana olen varmasti runoilija-aforista, runoni (ja nyttemmin myös proosa) on aina pyrkinyt sisältämään myös ajatuskiteytymiä. “Onni ei ole kevyt reppu.” “Outo osa:/ tiivistää näkemäänsä / muutamaan sanaan, ja pelätä/ onnistuvansa.” Nämä säkeet ovat Ilman karttaa -kokoelmasta. Proosaa lukiessa etsin ja alleviivaan usein tekstistä mottolauseita. Hyvä romaanikin voi olla täynnä sisäänkirjoitettua aforistista ilmaisua. Näen kirjoittamistyön jatkumona, jossa lajirajojen ajattelu ei ole minun tehtäväni. Tehtäväni on kirjoittaa, sitä muotoa joka esiin pyrkii.

 

Miten aforismisi syntyvät?

Kahdella tavalla: joko ankaran miettimisen ja sanojen valitsemisen, järjestämisen ja pohtimisen tuloksena tai äkillisenä oivalluksena, jäävuoren huippuna tiedostamattomassa tapahtuneen jälkeen.

 

Onko runoudella ja aforistiikalla jokin perustavanlaatuinen ero? Jos, niin mikä?

Minulle, nyt, perustavin ero on se, että aforismilla pyrin sanomaan jotakin maailmasta, ihmisestä, elämästä. Runossa voi olla äänteellisesti nautittava, soiva säe, kuva, hetken valotus, tunnelma. Pelkät ravitsevat sanat riittävät kantamaan runoa, rytmi ja laulullisuus on usein runoissani olennaista. Aforismissa etsin ohjenuoria itselleni.

 

Jos ajattelemme Turun Sanomissa tähän asti julkaistuja aforismejasi, voiko niitä yhtä hyvin kutsua (lyhyiksi) runoiksi?

Tätä en osaa sanoa, en pyri määrittelemään tiukkoja raja-aitoja kirjoittamisen lajeille. En itse sanoisi niitä lyhyiksi runoiksi, koska runossa käytän erilaista kieltä, haen toisenlaista rytmiä kuin näissä aforismeissa. Lyhyt muoto on kieltämättä ollut minulle vaikea, ja mieli tekee usein kirjoittaa sarjallisia aforismeja. Ehkä myös siksi, että pidän asian katselemisesta eri puolilta, ajatuksen kääntelemisestä. En koe väittämistä itselleni luonteenomaiseksi. Haluan tutkia myös sitä, miten lyhyeen muotoon saa mahtumaan monimielisyyttä.

 

Miksi lahjakas runoilija haaskaa aikaansa aforismien kirjoittamiseen? Mitä sellaista aforismilla muka voisi ilmaista, johon runo ei sovellu?

Kirjoittamisen eri lajit myös ruokkivat toisiaan. En ole kirjailija, joka voisi tehdä pelkästään lastenkirjoja tai runoja. Olen aina ollut kiinnostunut monista elämänalueista ja minulle on luontevaa kirjoittaa erilaisia tekstejä, ottaa erilaisia asentoja. En ajattele, että aforismeilla voisi ilmaista mitään sellaista, mihin runo ei sovellu. Runoihin voi hyvin sijoittaa aforistisia kiteytyksiä. Mutta on houkuttavaa kokeilla, löytääkö niin painavia ja puhuvia lauseita, että ne kantavat yksin. Haluan harjaantua siinä. Aforismi on tiheydessään ja lyhyydessään äärimmäisen vaativa laji. Voiko aforismi olla keveä? Voi, mutta silloinkin se on viisas. Eikä viisautta voi tekemällä tehdä.

 

Missä määrin tunnet aforistiikkaa kirjallisuudenlajina? Millaiseen tai keiden aforistiikkaan olet mieltynyt?

Koen läheisyyttä sellaisten runoilijoiden kanssa, jotka ovat myös kirjoittaneet aforismeja: Mirkka Rekola, Anne Hänninen, Tiina Lehikoinen, Marko Laihinen – minua kiinnostaa runon ja aforismin rajankäynti ja lyyrinen afo. Johannes Ojansuun kirja Katoavaisuuden aineisto vaikutti vahvasti. Aiempia ja aikaa kestäneitä: Virginia Woolfin tuotannosta olen kerännyt paljon minulle merkityksellisiä lauseita, vaikka tiedän, että niitä ei ehkä voi kutsua aforismeiksi. Olen jo nuorena mieltynyt Samuli Parosen ja Diktoniuksen aforismeihin, samoin Markku Envallin Samurai nukkuu oli ylioppilasvuonnani minulle tärkeä kirja, ostin sen pienestä korttelikirjakaupasta itselleni. Jokin Envallin afojen terässä ruokkii omaa ajatteluani. Pidän aina siitä, että voin väitellä kirjaa vastaan ajatuksissa, siitä, että jokin kirjassa hiertää eikä ole myötäsukainen. Oli ihmeellistä päästä kirjoittamaan aforismeja Turun sanomiin vuoroin Envallin kanssa, jokin ympyrä sulkeutui, kun tuo pyyntö tuli. Ympyrän pitää sulkeutua, että pyörä voi pyöriä.

 

Aforismi tai sananlasku, joka on ollut sinulle merkityksellinen?

Runsaudesta on vaikea valita. Otan ensiksi mieleen tulevat. Markku Envallin ajatus “Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee” palaa mieleeni jatkuvasti.

Tiedän, että laulun säkeitä ei saa sanoa aforismeiksi, mutta käsittelen niitä mielessä samaan tapaan: Patti Smithin Because the night -biisin säe “love is an angel disguised as lust” on minulle painokas. Ja sitten on Toivo Rautavaaran laulun lakoninen säe, jonka voisin ottaa lohduttavaksi motoksi. Siinä olennaista on, että laulu lauletaan mollissa, ja se muodostaa ristiriidan sanojen kanssa. “Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää, hauska maita, mantereita kuljeskella.”

 

Mitä on odotettavissa Turun Sanomien pestin jälkeen? Sijoitatko tulevat aforistiset oivalluksesi runoihisi vai oletko ajatellut julkaista jonkin aforistisen kokonaisuuden?

Olen ajatellut koota aforismeista kokoelman. Alustavasti puhuinkin jo siitä Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajan, runoilija Marko Laihisen kanssa. Aika näyttää, koska minulla on valmiina riittävästi hyviä lauseita. Päämäärä pakottaa ajattelemaan. Niin ystäväni kirjailija Jaana Seppänen sanoi, kun pohdin, voinko ottaa vastaan Turun Sanomien pestin: terveellinen homma, koska pakottaa ajattelemaan. Olen koko tämän pestin ajan kirjoittanut ensi syksynä ilmestyvää romaania Kaukana jossain onnenmaa, sekä lastenrunoja, jotka myös ilmestyvät syksyllä. Mutta olen välillä ihan varta vasten lähtenyt aforisminmetsästyskävelylle: ruumiin liikuttelu ja vaihtuvat maisemat ja valinnat joita summanmutikassa kävelijä joutuu joka kadunkulmassa tekemään, ruokkivat ajattelua. Myös lukeminen ruokkii sitä. Minua houkuttaisi kirjoittaa afoja myös ”vastaukseksi” luettuun: niin, että ensin olisi esillä ”keskustelukumppanin” ajatus, sitten sen pohjalta syntynyt oma miete. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen aforismin saralla saanut aikaan, joten hierre on hyvä.

 

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Se, että yhteiskunnassa ja työmaailmassa asiat nähdään ongelma- ja ratkaisukeskeisesti, suoraviivaisesti ja yksinkertaistaen, eikä dilemmoina, jossa erilaiset totuudet ovat elossa ja olemassa yhtä aikaa ja jotka vaatisivat keskustelua ja erilaisten näkökulmien hyväksymistä. (Keskustelen tästä aiheesta mieluusti.)

Ihmisten erilaisuus on huikeaa: meillä on erilaisia, risteäviä maailmoja. Miten löydetään keskusteluyhteys niiden välille? Konkreettisemmin: olen viime aikoina miettinyt paljon taidepolitiikkaa ja sitä, miten taiteen ja politiikan maailmat voivat kohdata ja ymmärtää toisiaan.

Ajattelen paljon myös sitä, millä tavoin ihmiset kohtaavat toisensa, miten osaamme olla hyviä toisillemme, millaisia sisäisiä esteitä meillä on. Minua kiinnostavat lukot ja estot, ihmisten käytös, tökeryyskin, ja se, millaisia vaikuttimia sen takana on. Olen kiinnostunut maailmallisesta roinasta ja väreistä, konkreettisesti ja symbolisemmin. Mietin, mitä roina ja rönsy kertoo ihmisestä.

Ajattelen päivittäin lapsia ja lasten kasvamista, sitä, miten kohtelemme lapsia.

Minulla oli nuorena voimakas ekoaktivismikausi: asuin Jyväskylässä ja opiskelin ekologiaa ja ympäristönhoitoa, asuin yhteisössä. Olin aika ankara ja mustavalkoinen noihin aikoihin. Ympäristöasiat huolestuttavat ja painavat edelleen, tunnen avuttomuutta: kuinka paljon yksittäinen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa?

Syksyllä ilmestyvässä romaanissa käsittelen muun muassa sitä, miten ihminen voi rakastaa vahvasti ja säilyttää silti itsensä, oman minänsä rajat. Tämä oman itsen ja yhteisyyden välinen raja on kestoaiheeni.

Mikä on kirjoittamisessa palkitsevinta?

Suomen kielen rikkaudesta nauttiminen, sen rakastaminen.

***

Johanna Venhon aforismeja ja runoja

 

Järjestys on tärkeintä. Löydä omasi. Jäniksen jäljet lumihangessa, moneen suuntaan sirottuvat, purkautuva helmet.

Talvella lumi käy näyttämässä meille, mitä kaikkea se voi peittää.

Särösi, halkeamasi. Niihin saan kiilani kiinni, kiipeän, näen maiseman johon voin asettua.

Vasta kun päästän irti, tajuan miten paljon se painoi. Painoko minut piti maassa kiinni?

Pieni poika bussissa: jostain kaukaa kirkas ääni. Aina kun kaivataan, kaivataan lasta.

Kevät. Jos nuo sirkkalehdet jaksoivat työntyä siemenen kovan kuoren läpi, jaksan minäkin.

Kevään paljaat koivunoksat kirjoittavat siniselle taivaalle kaipauksesta.

Kaiket illat televisiossa lauletaan, koska asiat ovat liian mutkikkaita puhuttaviksi.

Kun tehtävä on suoritettu, tanssit sitä paremmin mitä isommat kengät jaloistasi riisuit.

Luuli kuolevansa. Sai lahjaksi monta puhdasta, uudelleen kirjoitettavaa vuotta.

Ajatusta ei saa lukita, mutta se pitää sitoa kiinni maailmaan.

Oman häntänsä nostaja paljastaa, että on ihmiselle susi.

Paremmin tietäminen & oikeassa oleminen: pahan alku ja juuri.

Joka parhaiten tietää, se vähiten sietää.

Kääntele lamppua, niin rotat eivät pääse pesiytymään nurkkiin.

 

(Neljä viimeistä aforismia ovat aiemmin julkaisemattomia, muut on julkaistu Turun Sanomissa tammi–toukokuussa 2015.)

 

***

 

Tämä on sinulle.

Puhun koko ajan sinusta, sinuun

melkein hukuin, mutta vielä

on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut

maailman muodon mukaan,

elät. Päätöksessä pysyminen

on lyhytnäköisen kunnia.

                      Joka näkee, se elää.

 

Meri muuttuu, meri muuttaa meitä.

                      Meren pitkä hiljaisuus,

                      sukupuuttoon kuoleva.

Se karstaa posket,

painaa urat silmien alle,

se on hampainen suisto ja

neula suussa, paljas suola, silmistä sisään

valuvaa vettä. Väsyttävä

muuttuminen: matkanteon hinta,

                      hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.

Hinta liikkuvista vastauksista, ja

 

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun,

                      koko ajan ylettymäisillään,

tekee vahvaksi kuin alastomuus.

(kokoelmasta Ilman karttaa, 2000)

 

***

 

“I'll be your mirror

Reflect what you are, in case you don't know”

(Velvet Underground)

 

Olet tässä ensimmäistä kertaa. Ovella,

joka näyttää kuvasi, epäsäännölliset kasvot ja harmaat silmät,

pilvenrepaleet otsalla, entä vartalo, käytetyn oloinen,

purtu, imetty ja mukiloitu, rääkätty, pesty ja voideltu,

rikki rakastettu, villaan puettu ruumis, leikkaussalin liinoista kuorittu.

Olet tässä ensimmäistä kertaa,

ovella, jossa on leveät karmit,

puhtaat peilit, näet itsesi kokonaan ja voit mennä läpi

mutta vielä ei ole aika.

Voit tarttua kahvaan. Voit kääntää avainta. Voit

valita: kun astut ovesta, kipu lakkaa.

Sen oven takana et ole ikinä ollut. Vihreää ja kosteaa,

sumua ja aurinkoa. Olet yksin

hiljaisuudessa. Nilkkoihin kietoutuu

korsia, siltapalkkien levää,

kahlaat lempeän veden poikki,

se nuolee varpaanvälit,

olet siinä

ensimmäistä kertaa

ja kaikki on ohi.

 

(Venetsia, aqua alta lokakuussa 2010,

aiemmin julkaisematon)

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 



Suomalaista aforistiikka on julkaistu myös antologioina: Suomalainen

mietekirja (toim. Sirkka Rapola, 1968), Aforismin vuosisata (toim.

Markku Envall, 1997), Suomalaisen aforismiviisauden kultainen kirja

(toim. Hannu Mäkelä, 2000, kolmas tarkistettu painos) ja Tiheiden

ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, 2011).

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.


 

Sananlaskun ja aforismin sukulaisuuteen viitattiin Siljon määritelmässä. Niiden tärkeimpiä eroja on, että aforismi perustuu "mieskohtaiseen, salattuun tuntoon" eli on yleistäessäänkin tietoisesti subjektiivinen, kun taas sananlasku kiteyttää yleisesti tunnustetun totuuden. Lisäksi: vaikka aforismi on sananlaskun tavoin pieni itsenäinen kokonaisuus, se tavallisesti saa lisävalaistusta saman tekijän muista aforismeista; kokonaissommitelma heijastaa kirjailijan maailmankuvaa eri puolilta. Suomalainen aforismi ei ilmeisesti pohjaudu sananlaskuperinteeseen, vaan on lähtökohdiltaan 'kirjallinen' ilmiö.
 

Pitemmän aforismin rajatapaus on essee; kolmannella taholla aforismi rajoittuu lyriikkaan, mutta alan tutkijat pitävät sen silti periaatteessa erillään myös miete- ja komparunoudesta. Aforismin ja lyriikan läheistä suhdetta todistaa, että useimmat suomalaiset aforismit ovat runoilijain kirjoittamia ja että useihin aforismikokoelmiin sisältyy runosäkeitä. Monet ajatelmien kirjoittajat ovat viljelleet myös esseemuotoa.
 

Aforismin erilaisten funktioiden pohjalta voisi yrittää kirjailijain luokittelua. Tosin ajatelma samallakin kirjailijalla esiintyy useissa eri tehtävissä. Kysymys on siten vain siitä, mihin pääpainon voi katsoa osuvan. Ensinnäkin aforismi on itse-erittelyn tai itsekasvatuksen väline; tätä linjaa edustavat tyypillisimmin Siljo, Jotuni, Eklund ja Enckell. Toiseksi erottuu 'filosofinen' aforistiikka, joka on lähtökohdaltaan yleisluontoisempaa arvojen ja totuuksien punnitsemista ja käsitteiden selvittelyä; tälle linjalle asettuvat lähinnä Koskenniemi, Ahlman ja Melartin. Marjanen, Hellaakoski ja Tyyri kuulunevat yhtä suurelta osalta kumpaankin ryhmään. Kolmanneksi on olemassa taistelevaa aforistiikkaa, jonka edustajat – lähinnä Diktonius ja Wirtanen – pyrkivät vasaroimaan katsomuksiaan lukijainsa mieliin. Perinteellinen aforismin funktio on silkkaan satiiriseen piikittelyyn tyytyvä ihmisten ja yhteiskunnan kritiikki. Sitä tapaa parhaillakin suomalaisilla aforistikoilla, mutta ei ensisijaisena kenelläkään heistä.
 

Yleissävyltään suomalainen – varsinkin suomenkielinen – aforismikirjallisuus on vakavaa; kevyt älyn leikittely on harvinaista. Parhaisiin tuloksiin se pääsee pohtiessaan ihmiselämän ns. suuria kysymyksiä. Taiteesta on kirjoitettu paljon ja syvällistäkin. Ihmissuhteet, rakkaus, ystävyys, viha, yksinäisyys sekä inhimilliset heikkoudet ja sosiaalisen elämän naurettavuudet ovat olleet suosittuja aiheita, mutta tämä aihepiiri tuntuu siinä määrin kuluneelta, että siitä kirjoitetuissa mietelmissä tavallista useammin on ennen sanotun maku. Psykologisten aforismien parhaimmisto näyttää perustuvan introspektioon: itse-erittelijät, jotka ovat uskaltautuneet tavanomaisuuksien ohi, ovat välähdyttäneet näkyviin uusia sielunmaisemia.
 

Aforismi edellyttänee vakiintunutta kulttuuripohjaa sekä kirjakielen notkeutta ja viljeltyneisyyttä. Tämä selittää, miksi laji on Suomessa syntynyt suhteellisen myöhään ja miksi sen varhaisimmat edustajat ovat meillä ruotsinkielisiä. Aforismin ensimmäinen, yllättävä kukoistuskausi sekä suomen- että ruotsinkielisellä taholla on 1920-luku. 1930-luvun ja sotavuosien köyhyyden mentyä vuosikymmen 1945–55 on jälleen mietelmäkirjallisuuden nousukautta.
 

Suomen aforismitaiteen huippukohdat ovat siis osuneet maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Uusi valtiollinen tilanne, johon liittynyt enemmän tai vähemmän selvästi koettu henkisen elämän murros, on houkutellut kirjailijoita tilintekoon tässä persoonallisessa, älyllisessä muodossa. 1920-luvulla on kaiketi ollut vaikuttamassa myös tuon vuosikymmenen yleinen henkinen uteliaisuus ja kokeilunhalu: aforistikot valloittivat Suomen kirjallisuudelle uuden alueen. Ajankohdan poliittinen tausta taas kuvastuu paljon selvemmin 1940- ja 1950-luvun aforismeissa, varsinkin Koskenniemellä, Marjasella, Kurjensaarella, Pennasella.
 

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sisällöltään ja muodoltaan rohkeampaa, liikkuvampaa, monivivahteisempaa kuin suomenkielinen. Diktoniuksen ekspressionistiset purkaukset, Björlingin persoonalliset kokeilut, R. R. Eklundin ja Rabbe Enckellin intensiivinen ihmissielun ja taiteen analyysi ovat uudistaneet skandinaavista aforistiikkaa. Ilmeisesti nämä miehet ovatkin antaneet esikuvia viime vuosikymmenien ruotsinmaalaisille aforismikirjailijoille.
 

Suomen- ja ruotsinkieliset aforistikkomme puolestaan ovat saaneet virikkeitä sekä Ruotsista että Saksasta; myös Ranskan vanha perinne on vaikuttanut. Suomalaisen aforistiikan tärkein taustahahmo on ollut Nietzsche. Hänen vaikutustaan on havaittu – Kierkegaardin ynnä muiden ohella – Siljon ja Koskenniemen ajatelmissa, ja miltei kaikki suomenruotsalaiset aforistikkomme mainitsevat saksalaismestarin ihailevasti. Hänen vaikutustaan aforistiikkaamme on kaiketi työläs erottaa Ruotsin suuren "nietzscheläisen" aforismi- ja esseekirjailijan Vilhelm Ekelundin osuudesta. Ekelund on hänkin juuri mainittujen kirjailijoiden suosituimpia esikuvia. Molemmilta on täällä opittu lähinnä rohkean yksilöllisyyden eetosta. Tärkeintä on, että he ovat kiinnittäneet kirjailijaimme huomion aforismin mahdollisuuksiin taidemuotona. Myös Nietzschen jälkeiset saksankieliset aforistikot (Mombert, Kraus, Weiss, Morgenstern) ovat meillä olleet tunnettuja. Mutta Suomessa on jo ehtinyt kehkeytyä kotimainenkin traditio: Koskenniemen, Siljon ja Marjasen kouliva vaikutus jälkipolveen näyttää ilmeiseltä.
 

Eino Kailan filosofia on muokannut monen aforistikkomme maailmankatsomusta. Hänen ajatuksensa kaiken olevaisen ykseydestä, "maailmanhengestä", sielunelämän biologisesta pohjasta, alitajunnan merkityksestä heijastuvat selvimmin Hellaakosken, Marjasen ja Koskenniemen aforismeissa. Toisen maailmansodan jälkeinen ranskalainen eksistentialismi taas tuntuu herättäneen vastakaikua niin erilaisissa kirjailijoissa kuin Jouko Tyyrissä ja V. A. Koskenniemessä, jotka molemmat Sartren tapaan tähdentävät valinnan tärkeyttä epätiedon maailmassa.
 

Kaikkiaan Suomessa on tähän mennessä esiintynyt kolmisenkymmentä aforistikkoa, mutta kenenkään tuotanto ei ole ollut kovin runsas. Harvoissa tapauksissa aforismikokoelmat ovat tekijänsä pääteoksia. Monesti niillä on mielenkiintoa kirjailijan muun tuotannon kommentaareina, etenkin esteettisinä kannanmäärittelyinä. Mutta niillä on myös itsenäinen taiteellinen arvonsa, eivätkä jonkun Koskenniemen, Jotunin, Diktoniuksen tai Enckellin aforismit ansaitse jäädä heidän suurempien teostensa varjoon.
 

Sekä suomen- että ruotsinkielinen aforismikirjallisuutemme oli jo alkuvaiheessa hyvinkin valmista ja kypsää. Siinä on vaikea havaita varsinaista kehitystä. 1950-luvun lyriikka on olennaisesti toisenlaista kuin 1920-luvun, mutta 1950-luvun aforismit eivät olennaisesti näytä eroavan 1920-luvun aforismeista. Toisin sanoen: aforismin alalla ei ole tapahtunut ainakaan yhtä ilmeistä uudistumista kuin lyriikassa ja kertomakirjallisuudessa.
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Tämä on Maija Lehtosen artikkelin viimeinen osa.
 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1

 

 

 

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.

 

 

Suomalaisista aforistikoista useimmat ovat luonnehtineet aforismia aforismeissaan, jotkut (Koskenniemi, Marjanen, Tyyri) myös kirjoitelmissa. Tunnetuin on kaiketi Siljon määritelmä: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sanalasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun." Kaarlo Marjanen kiinnittää erityistä huomiota aforismin keskivaiheilla tapahtuvaan yllättävään "käännähdykseen". Koskenniemi huomauttaa kuvakielen tärkeästä osuudesta ja aforismeissa usein esiintyvästä määritelmämuodosta. Elmer Diktoniuksen mielestä aforismi on "pistetaidetta". Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että aforismin on oltava lyhyt ja iskevä. On vaikea sanoa, missä määrin tämä suomalainen 'aforismin teoria' on vaikuttanut lajin kehitykseen meillä. Ainakin lyhyyden vaatimus on omaksuttu: Suomessa on viljelty nimenomaan "ranskalaista" suppeaa aforismia. Pitempiä "fragmentteja" on runsaanlaisesti vain Eklundilla ja Enckellillä, jonkin verran Jotunilla, Marjasella ja Hormialla. Suppeudessa piilee ilmeinen kaavamaisuuden varaa; kaikki eivät ole sitä onnistuneet välttämään.
 

Äsken lainatuissa aforismin karakteristiikoissa on viitattu eräisiin lausetyyppeihin ja tyylikuvioihin, jotka kansainvälinen tutkimus on todennut suorastaan lajin olemukseen kuuluviksi. Aforistikon ajatus tuntuu ikään kuin luonnostaan hakeutuvan näihin kuvioihin, jotka tietysti puolestaan voivat kuljettaa ajatusta talutusnuorassaan. Kuvakieli on aforistikon samoin kuin lyyrikon tärkeimpiä ilmaisukeinoja. Edellä on siitä esitetty näytteitä varsinkin Koskenniemen, Diktoniuksen, Enckellin ja Marjasen yhteydessä. Metafora tai vertaus saattaa leimahduksena valaista laajan näkymän, tehdä pitkät selitykset tarpeettomiksi. Toisaalta on erinomaisia aforistikkoja – Siljo, Jotuni, Tyyri – jotka eivät sanottavasti käytä kuvakieltä. "Solmu" ja "käännähdys" taas tarkoittavat paradoksia, jollaisilla aforismi mielellään säpsähdyttää lukijaa. Marjanen on meillä paradoksin mestari, muillakin sitä kyllä tapaa, mutta suomalaiselle aforismille se ei ole erityisen luonteenomainen.
 

Määritelmä ("A on B") on suomalaisen aforistiikan tavanomaisimpia muotoja. Eniten sitä viljelevät Marjanen ja Koskenniemi. Yksinään tämä on iskevä, kategorinen muoto, mutta se voi myös esiintyä pitemmän aforismin alussa tai lopussa. Määritelmä voidaan puristaa verbittömäksi lauseeksi; usein se sisältää kuvan:

Schopenhauer: filosofian musta aurinko. (Koskenniemi)

Tekniikka on taitelijan sielun magneetti (Marjanen)

Itsensä myöntäminen on itsensä voittamista. (Tyyri)

Viimeisessä esimerkissä esiintyvää kahden infinitiivin rinnastamista tapaa kosolti ruotsinkielisissä aforismeissa:

Att älska är ibland att vara omedveten om sin olycka.

(Rakastaminen on joskus tiedottomuutta omasta onnettomuudesta) (Enckell)

Kaikki aforistikot suosivat niin ikään antiteesia. Varsinkin Koskenniemi ja Diktonius rakentavat aforisminsa olennaisesti kontrastivaikutelmille.

Sanan toisto antaa aforismille retorista painokkuutta tai kärkevyyttä:

 

Viisaan tie on nöyrän tie. (Jotuni)

Egentligen tycker vi att det vore det verkliga felet med oss och den verkliga bristen, om våra fel och brister saknades.

(Itse asiassa olemme sitä mieltä, että todellinen virheemme ja todellinen puutteemme olisi virheidemme ja puutteidemme puuttuminen.) (Eklund)

 

Usein asetetaan rinnakkain kaksi samasta vartalosta johdettu erimerkityksistä sanaa. Tällainen toisto tukee tehokkaasti esimerkiksi paradoksaalia antiteesia:

Hyödyttömät ajatukset voivat lopulta kasvattaa hyödyllisimmät ajatukset. (Jotuni)

Ei mikään niin äkkipäätä käy vanhanaikaiseksi kuin uudenaikainen. (Marjanen)

Aforismi yleistää rohkeasti yksityisiä kokemuksia, siksi ne tavallisimmin esitetään me-muodossa, varsinkin milloin on puhe "meidän" ihmisten moninaisista raadollisuuksista: satiirin kärki hieman pehmenee, kun kirjailija näin asettuu lukijan rinnalle maalitauluksi. Poikkeamat tästä yleisestä käytännöstä herättävät huomiota. Itsetehostus tai itse-erittely vaatii tietenkin minä-muotoa: sitä esiintyy (joskus me-muodon rinnalla) Diktoniuksella, Eklundilla, Enckellillä, Björlingillä, Siljolla, Jotunilla, Tyyrillä. Mutta usein käytetään "minän" sijasta sinä-pronominia, joka tarkoittaa väliin kirjoittajaa itseään, väliin lukijaa – tai kenties molempia. Tälle "sinälle" annetaan mielellään moraalisia tai muita kehotuksia imperatiivimuodossa: "Leppymätön – se olkoon nimesi!" (Siljo) Ruotsinkielisellä aforistikolla on tilaisuus kätkeytyä persoonattoman man-pronominin suojaan (Eklund, Enckell), suomenkieliset käyttävät harvoin passiivia. Harvinaisia ovat myös hän- ja te-muodot.
 

Sanaleikkiin ovat aforistikkomme harvoin heittäytyneet. Joitakin esimerkkejä toki löytyy: "Elämä on usein niin – elinkautista!" (Siljo) – "Ei vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy eläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät" (Hellaakoski). Tyyri rohkenee Jacques Prévertin tavoin yhdistellä yhdyssanojen osia uudella tavalla: "Rintamerkit ja arvosyöpä".
 

Aforismi on monesti luonteeltaan poleeminen. Toisinaan siteerataan lause, jota vastaan väitetään, toisinaan pannaan vanha tuttu lauselma päälaelleen: "Pessimistin vaalilause: liian totta voidakseen olla hyvää" (Tyyri) – "Autuaita ovat väärintekijät, sillä ilman heitä ei olisi Lunastajaa" (Hormia). Vastaväitteen kohteena saattaa olla sanalasku; niinpä Jotuni kääntää lauseen "Rehellisyys maan perii" muotoon "Maa perii rehellisen".
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2

 

 

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 2 – WIRTANEN, EKLUND, ENCKELL, MALMSTRÖM

 

 

Atos Wirtasen valitun aforistiikan nide Aforistik i urval (1965) ja R. R. Eklundin
aforismeista ja fragmenteista koostuva Loggbok på landbacken (1945). 

 

Artikkelisarjan alkuun

 

Quosegossa 1929 julkaistuja ajatelmia sisältyy Atos Wirtasen aforismiteokseen Den skapande handen (Luova käsi, 1931), joka on 30-luvun ainoa huomattava esikoiskokoelma. Wirtanen tunnetaan vasemmistopoliitikkona ja poliittisena kirjailijana. Hänen aforisminsa, joita esikoisteoksen lisäksi on kolme kokoelmaa: Kaos och kristall (Kaaos ja kristalli, 1935), Stoft och öde (Aine ja kohtalo, 1941) ja Framtida (Tulevaa, 1951), esittivät tämän toiminnan filosofiset perusteet. Wirtanen ilmoittaakin määrätietoisesti olevansa filosofi ja katsoo filosofin tehtäväksi toimia uuden yhteiskunnan arkkitehtina. Suomalaisista aforistikoista hän on Nietzschen intomielisin opetuslapsi, vaikka viimeisessä kokoelmassaan kritikoikin Nietzscheä Marxin opin valossa. Wirtasen aforismeissa on älykästä sivaltelua (”Att vara självuppfylld innebär i regel att vara tom” – Itseään täynnä oleminen merkitsee yleensä tyhjänä olemista), mutta myös kuivan perinpohjaista pohdiskelua ja ryöppyävää profeetallista julistusta.

 

Hyvin toisenlainen kirjailijatyppi oli modernistien piiristä irroittautunut Ragnar Rudolf Eklund. Hän on julkaissut runojen ja omaelämäkerrallisten romaanien lisäksi kolme aforismiteosta: Grått och gyllne (Harmaata ja kultaa, 1926), Rymd och människa (Avaruus ja ihminen, 1938) ja Loggbok på landbacken (Maamyyrän lokikirja, 1945), jotka lienevät hänen pääteoksensa. Eklundin aforismit ovat paljolti yksinäisen, sisäänpäin kääntyneen ihmisen itsetarkkailua, vaikka hän omien sanojensa mukaan ei arkuudessaan voinut täysin paljastaa itseään paperillakaan. Hänen itsekritiikkinsä oli voimakas; hän oli kaukana Diktoniuksen, Wirtasen ja Björlingin huohottavasta julistajanasenteesta. Eklundin tyylipyrkimyksetkin ovat peräti toisenlaiset kuin näiden; hänen aforisminsa on hiottu hillittyyn, klassiseen muotoon, mutta hionta ei ole hävittänyt niiden terävyyttä. Eklundin ajatelmat eivät tunnu syntyneen nopean intuition, vaan pikemminkin pitkän tietoisen kehittelyn tuloksina.

 

Grått och gyllne oli jo hyvin valmista aforismitaidetta, eikä Eklundissa sen jälkeen tapahtunut sanottavaa kehitystä. Esikoiskokoelman alaotsakkeena on ”Fragmentariska betraktelser” (Katkelmallisia tutkiskeluja), ja Eklund käyttääkin runsaasti pitkähköä ”fragmenttimuotoa”. Hänen aforismiteoksissaan on myös pohjalaisen kotiseudun kuvauksia, joista aforistisuus on liuennut olemattomiin. Viimeisessä on lisäksi pikapiirroksia erilaisista ihmistyypeistä – ”muotokuvia”, jollaiset Ranskan klassisessa kirjallisuudessa olivat läheisessä yhteydessä aforismiin. Mutta Eklundilla on myös mainioita lyhyitä mietelmiä: ”Målet är hela vägen hoprullad” (Päämäärä on koko tie kokoonkäärittynä). Pitempikin sanonta on tiukkaa, keskittynyttä. Eklund näkee lakonisen tyylin olevan yhteydessä pessimistiseen maailmankatsomukseen:

 

Det finns en lakonism, en språkets karghet som framtvingas av insikten om våra företags fåfänglighet. Den bildrika blomstrande framställningen kräver illusionernas fetjord.

 

(Ryhtymystemme turhuuden oivaltaminen pakottaa eräänlaiseen lakonisuuteen, kielen karuuteen. Kuvallinen kukoistava esitys vaatii illuusioiden muhevaa multaa. Rymd och människa)

 

Kielestä, sanoista ja sanojen vastaanottamisesta Eklundilla on hienoja, omaperäisiä havaintoja. Taiteen kysymykset ovatkin hänen pääteemojaan. Monien aforismien lähtökohtana on luettu kirjallisuus. Nietzschen, Schopenhauerin ja Vilhelm Ekelundin lisäksi hän ihailee sellaisten toiminnan miesten kuin Kustaa Vaasan, C. A. Ehrensvärdin ja Napoleonin tyyliä. Itse hän kärsii, kirjailijanakin, lamauttavasta itsetarkkailuvietistään. Tyylin liiallista älyllisyyttä hän pyrkii välttämään käyttämällä konkreettisia kuvia:

 

 

Min tanke är en skumpande bondkärra på slätten: den rullar och rullar och tyckes aldrig komma fram.

 

(Ajatukseni on kuin keikkuvat talonpoikaisrattaat lakeudella: ne vierivät ja vierivät eivätkä tunnu koskaan pääsevän perille. Grått och gyllne.)

 

 

 

 

Eklundin hengenheimolaiselta vaikuttaa Rabbe Enckell, joka ryhtyi julkaisemaan aforismeja vasta varsin myöhään, lyriikkansa suuren nousuvaiheen aikana. Parissa hänen runoteoksessaan on aforismiosasto samoin kuin 1961 ilmestyneessä esseekokoelmassa Essay om livets framfart (Essee elämän melskeestä). Varsinainen aforismiteos on Traktat (Traktaatti, 1953), johon kyllä sisältyy myös laajahko essee. Kirjailija mainitsee toisinaan ihailevasti Montaignen, jonka esseet ovat ehkä olleet hänen esikuvanaan. R. R. Eklundin tavoin Enckell on kirjoittanut suppeiden, usein paradoksaalien lauselmien ohella runsaasti pitkähköjä mietelmiä; ne alkavat usein lyhyellä lauseella, joka ilmoittaa käsiteltävän teeman. Joskus aforismit seuraavat toisiaan sarjoina tai aforismi voi olla jatkoa tai vastausta edelliseen, ikään kuin kirjailija keskustelisi itsensä kanssa.

 

Enckellin proosateokset ovat yleensä omaelämäkerrallisia. Hänen aforismeillaankin on henkilökohtainen leima; toisinaan ne viittaavat johonkin yksityiseen kokemukseen, muutamat ovat kuin päiväkirjan lehtiä. Silti monet aforismit kertovat itsensä paljastamisen vaikeudesta. Enckell haluaa suojella varsinkin elämän syvimpiä kokemuksia – seksuaaleja ja uskonnollisia – tunkeilevan suorasukaiselta lähestymiseltä.

 

Enckellin aforismeista piirtyy näkyviin herkkä, alituisesti varuillaan oleva ihminen, joka kamppailee ahdistustaan vastaan ja tekee tiliä tuntonsa tuomioistuimen edessä. Tähdellistä hänelle on yksilöllisyyden arvon puolustaminen ulkomaailman painetta ja kaavoittumisilmiöitä vastaan. Yksilöllisyyden nimissä Enckell ivaa ärtyneesti ”demokratiaa” ja ”konfektioihmistä”. Taiteessa hän ei liioin halua alistua ”päivän tehtäviin”, vaan kulkee omaa tietään ja etsii antiikin myyteistä ajattomia, yleispäteviä arvoja.

 

Eklundin tavoin Enckell kaihtaa yhtä suuresti itsetehostusta kuin tavanomaisuutta. Hänen sanontansa on täsmällistä, vain joissakin ironisissa kohdissa kiihkeäksi yltyvää. Vasaroiva toisto antaa ajatukselle painoa: ”Det finns inget annat mod än modet att fylla sig med mod.” (”Ei ole muuta rohkeutta kuin rohkeus täyttää itsensä rohkeudella”). Runsaat kielikuvat ovat modernisti yllättäviä. Samassa aforismissa eri kuvat voivat kietoutua toisiinsa; usein taas koko aforismi rakentuu yksityiskohdittain kehitellylle vertaukselle, kuten seuraava Enckellille tyypillinen ajatelma:

 

 

Vi skjuter vårt psyke framför oss som ett illa balanserat torn av paket på en primitiv enhjuling mitt i folkträngseln. Hela vår energi går åt att skydda tornet för andras ovarsamma armbågar, klumpiga sidosteg och nonchalanta bakar. En stöt in på det känsliga stället kommer tornet att vackla och åtskilligt glider av, bland dem ting som ingen skyldig kan ana eller veta. Toppen av tornet består ju av det ömtåligaste (liksom påsen med ägg placerats överst i kassen).

 

Me työnnämme sieluamme edellämme kuin vaappuvaa pakettitornia primitiivisissä yksipyöräisissä kärryissä keskellä väentungosta. Tarvitsemme kaiken tarmomme tornin suojelemiseen toisten varomattomilta kyynärpäiltä, kömpelöiltä sivuaskelilta ja välinpitämättömiltä takapuolilta. Arkaan paikkaan osunut töytäisy saa tornin huojumaan ja yhtä ja toista liukuu maahan, sellaistakin mitä kukaan syyllinen ei voi aavistaa tai tietää. Tornin huipussahan on kaikkein herkkätuntoisimpamme (samoin kuin munapussi on sijoitettu ylimmäksi kassiin). (Traktat)

 

 

Enckellin tavoin on 1920-luvulla uransa aloittanut runoilija Nicken Malmström vasta 1950-luvulla julkaissut aforismikokoelman (Fägelvägen, Linnuntie, 1953). Malmströmin sanontaa rasittaa usein modernistinen maneeri. Maailmankatsomukseltaan hän on pettynyt idealisti, joka etsii tietään uuteen, mystiseen uskoon ja pyrkii voittamaan yksinäisyyden kärsimyksen.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMALAINEN AFORISMI 40-LUVULTA 60-LUVULLE, OSA 1 – MARJANEN, HELLAAKOSKI, HAVAS, KARES, NIVARI

 

 

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING

 

Ylhäältä oikealle: Södergranin aforismikokoelma Brokiga iakttagelser (1919),

kootut runot ja aforismit (1990), Aforismer (2010; kirjasta on vahingossa jäänyt

yksi aforismi pois ja yksi on ladottu väärin; teos sisältää myös Södergranin

aforistiikkaa käsittelevän esseen), Kaikkiin neljään tuuleen (2013; sisältää kaikki

aforismit alkuperäiskielellä ja suomeksi Hilja Mörsärin kääntäminä sekä muun

muassa kirjailijaa esittelevän esseen), kootut runot ja aforismit (2014).

 

Artikkelisarjan alkuun

 

Samana vuonna 1919, jolloin Siljon runo- ja aforismikirja Selvään veteen ilmestyi, Edith Södergran julkaisi pienen aforisminiteen Brokiga iakttagelser (Kirjavia huomioita). Nämä aforismit ovat syntyneet kirjailijan kehityksen murrosvaiheessa. Tyyliltään ne eivät muistuta enempää Södergranin ihailemaa Nietzscheä kuin hänen omaa runouttaankaan; ne ovat lakonisia ja objektiiviseen viileyteen pyrkiviä, vailla södergranilaista väkevyyttä.

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sikäli homogeenistä, että se on enimmälti Södergranin merkeissä syntyneen modernistisen runoilijaryhmän kirjoittamaa. Nämä aforistikot ovat kuitenkin kaikki vahvasti yksilöllisiä. Värikkäin heistä on epäilemättä Elmer Diktonius. Hänen esikoisteoksensa Min dikt (Minun runoni, 1921) käsittää sekä runoja että aforismeja, kolmas, Brödet och elden (Leipä ja tuli, 1923) pelkästään aforismeja. Ne ovat 25–27-vuotiaan runoilijan puheenvuoroja; myöhemmin hän luopui tästä kirjallisuuden lajista. Min dikt -kokoelman ajatelmat ovat tuoreempia, Brödet och elden on jossakin määrin edellisen teoksen toistoa, vaikka eräät asenteet tulevat siinä selkeämmin näkyviin.

 

Elmer Diktoniuksen Min dikt -teoksen
alkuperäispainoksen kansi (1921).

 

Diktonius on aforismeissaan sama uhitteleva ekspressionisti kuin lyriikassaankin. Hänen kirjallinen neuvonantajansa O. W. Kuusinen vertasi aforismeja taisteluaseisiin, ja hän itse käsitti ajatelmiensa tehtäväksi vaikuttaa ihmisiin: "Elleivät sanani saata joitakuita barrikadeille, sylkäisen niitä" (Brödet och elden). Diktonius pyrki yhdistämään taiteellisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen. Hän pilkkaa ja herjaa kangistunutta kulttuuria, ymmärtämätöntä taidekritiikkiä, hedelmättömiä esteetikkoja. Hänen oma eettissävyinen estetikkansa ei ehkä kuitenkaan ollut niin vallankumouksellista kuin näytti: vertaillessaan Diktoniuksen ja Runebergin aforismeja Rabbe Enckell on havainnut niissä ihmeellistä yhtäpitävyyttä. Taiteen arvo on Diktoniukselle "elämänarvo", taide on syvintä todellisuutta ja tyydyttää ihmisen nälkää. "Nälkä" on aforismien tärkeitä sanoja; runoilijan rakkaus proletariaattiin on sekin rakkautta nälkään, "vahvimman kovuuden käyttövoimaan".

Diktoniuksen kapina on myös väkevän persoonallisuuden pyrkimystä itsensä toteuttamiseen. Enemmän kuin kukaan toinen aforistikkomme hän tuo omaa minäänsä esille ajatelmissaan. Hän ilmaisee mielellään suorasanaisesti reaktionsa käsiteltävään asiaan ("minä rakastan" – "minä vihaan"). Monet mietelmät uhoavat ylimielistä itseluottamusta: "Man måste antingen tro på gud eller på sig själv. Jag tror på mig själv" (Täytyy uskoa joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni.). Toisinaan Diktonius hahmottelee omaakuvaansa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle vihjeen: "Jag är fyrkantig" – minä olen neliskulmainen. Saman attribuutin saa uusi taide, vanhan "pyöreän" taiteen vastakohtana.

Diktonius suosii tiukkaa muotoa ja käyttää suhteellisen paljon elliptisiä, verbittömiä lauseita. Hänen taistelevan, dualistisen näkemyksensä mukaista on antiteesin runsaus. Aforismit rakentuvat usein kahdesta väitteen ja vastaväitteen sisältävästä lauseesta; "mutta"-sana tehostaa antiteesia:

 

Konsten är i och för sig blott konst: ord, linjer, färger eller toner. Men det som den väcker till liv inom oss, utgör dess värde.

(Taide on sinänsä vain taidetta: sanoja, viivoja, värejä tai säveliä. Mutta sen arvo on siinä, mitä se meissä herättää eloon. Min dikt)

 

Diktonius paiskelee värejä ihailemansa Van Goghin tapaan, ja hänen sanontansa on usein hyperbolista. Näin on laita myös kuvakielen, jolla on keskeinen asema Diktoniuksen – samoin kuin Koskenniemenkin – aforistiikassa. Pyrkimystä elämän- ja maanläheisyyteen, henkisen ja fyysisen yhdistämiseen ilmentävät monet seksuaalielämästä sekä yleensä ihmisruumiista ja sen toiminnoista saadut metaforat, jotka toisinaan värittyvät positiivisesti, toisinaan negatiivisesti. Luomistyön symboliikassa on nälän ohella siittämisen ja synnyttämisen mielikuva etualalla: "Konstnären och livet avla konsten" (Taiteilija ja elämä siittävät taiteen). Vastenmieliset ilmiöt tai henkilöt ovat "huoruutta", "porttoja", "onanisteja". Kulttuuria Diktonius vertaa jalkahikeen ja käärinliinoihin. Abstraktisia käsitteitä hän konkretisoi verbi- ja substantiivikuvin: "Men kanske jag knöt min näve kring det ruttnas strupe" (Mutta ehkä kuristin nyrkilläni mädännäisyyttä kurkusta). Diktonius luonnehtii ekspressionismia "verbitaiteeksi", ja hänen omakin kielenkäyttönsä rakentuu huomattavassa määrin verbeille.

Luonnon vertaukset ovat vähemmän tärkeitä. 'Kauneimpia' kuvia ovat siivet ja lento; niiden vastakohtana on multa tai maankamaralla liikkuvat jalat. Olof Enckell on todennut tämän "dynaamisen ekspansiontarpeen" ja "vegetatiivisen mullanrakkauden" vuorovaikutuksen Diktoniuksen koko tuotannossa.

 

 

Hans Ruinin aforismeista ja fragmenteista koostuva Makt och vanmakt ilmestyi 1940
ja Gunnar Björlingin aforistisen tuotannon valikoima Så fjärran skäller 1952.

Diktoniusko mahtoi tehdä aforismin muotiasiaksi Suomen ruotsinkielisten kirjailijain keskuudessa? Jossain määrin hän ainakin näyttää olleen toisten esikuvana. Paitsi modernistien aikakauslehdissä, Ultrassa ja varsinkin Quosegossa, aforismeja julkaistiin 1920-luvulla varsin runsaasti myös vanhoillisemmassa Nya Arguksessa, jonka aforistikoista tärkein oli selkeää, harmonista tyyliä viljelevä idealisti Hans Ruin.

Ultran ja Quosegon avustajia oli Gunnar Björling. Hänen 1920-luvulla alkaneessa runsaassa tuotannossaan proosarunon ja aforismin raja pysyy aina häilyvänä. Runokokoelmiensa aforistiset ainekset hän on itse koonnut valikoimaksi Så fjärran skäller (Niin kaukana haukkuu, 1952). Björling on runokielen uudistaja ja jonkinlaisen aukiolemisen, "rajattoman todellisuuden" filosofi. Suuri osa kokoelman Så fjärran skäller proosapalasista on lyyrisluonteisia välähdyksiä, mielleyhtymiä, huudahduksia. Toisissa taas singahtaa aito aforistinen nuoli. Niiden tyyli on hieman varovaisempaa kuin Björlingin runojen, ja 1930 -luvun puolivälistä ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa 'normaaleja' aforismeja. Tuolloin Björling myös ryhtyi kirjoittamaan pitkähköjä "fragmentteja", joissa ajatusta kehitellään loogisesti aukenevissa periodeissa. Enimmät näistä ovat Björlingin runouden kommentteja ja elämänkatsomuksen kiteytymiä. Paradoksaalina pyrkimyksenä on rajattomuuden ja suljetun kokonaishahmon yhdistäminen. Björlingin lyhyissä mietelmissä ovat aiheina taiteen ohella elämä, ihmissuhteet ja itse-erittely. Runoilijan minä on koko ajan esillä. Björling käyttää mielellään määritelmämuotoa: "Våra ovänligheter är den lyckliges lyxartikel" (Epäystävälliset eleemme ovat onnellisen ylellisyysesine). Hänen rohkeat kuvansa ilmaisevat toisinaan fyysistä vastenmielisyyttä, toisinaan taas ovat hyvinkin runollisia; yleensä niillä on unenomainen leima.

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 2 – WIRTANEN, EKLUND, ENCKELL, MALMSTRÖM