SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 1

Kansitaiteesta on aforistiikan yhteydessä puhuttu valitettavan vähän. Niinpä Pro aforismi päätti nostaa esille suomalaisten aforismikirjojen kannet ja aforismiteosten graafisen suunnittelun. Esiraati teki alkukarsinnan rajaten esiteltävien kirjojen määrän 25:een. Mukaan pyrittiin saamaan monipuolinen valikoima visuaalisesti kiinnostavia kansia. Mukaan kelpuutettiin ainoastaan varsinaisia aforismikokoelmia, ei esimerkiksi teoksia, jossa aforismeja on vain pieni osa kirjan sisällöstä. Nyt valitun 25 kannen ulkopuolelle jäi monia esittelemisen arvoisia kansia, joihin toivottavasti voimme palata myöhemmin.

Kolmihenkinen, varsinainen raati koostui henkilöistä, joilla on kokemusta sekä kuvataiteista että aforistiikasta. Iiris Hälli on kuvataiteilija ja aforisti, Eva Kyyhkynen kuvataideopettaja ja aforisti. Timo Salo on aforisti, joka on tehnyt kirjankansia ja muuta graafista suunnittelua. He arvioivat kannet sekä sanallisesti että pistein asteikolla nollasta viiteen. Myös kansien tekijät saavat puheenvuoron siltä osin kuin heitä on tavoitettu. Juttu julkaistaan käytännön syistä kolmessa osassa vanhimmista kansista aloittaen. Viimeisessä, kolmannessa osassa paljastetaan, mikä kansi valittiin suomalaisen aforistiikan parhaaksi.

 

Juttusarjan     osa 2 (part 2)     osa 3  (part 3)

 

 

 

Maria Jotuni: Avonainen lipas (1929; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Koristeellinen teksti muodostaa kauniin kehyksen, lippaan. Kohopainatus on mukava yksityiskohta ja pergamentinoloinen kansipaperi tuntuu miellyttävältä.” 4,5

EK: ”Aikansa tuote, klassista osastoa. Reunuksen teksti rajaa kannen hienosti, keskittää kannen aiheen.” 5

TS: ”Kirjan nimi kivasti kehyksissä, toteutettu hienosti. Tämän keinon voisi jopa tuoda takaisin nykykansien suunnitteluun. Hillitty seepia kaunis kannessa, mutta kansi kokonaisuutena hiukan raskas monine elementteineen.” 4

 

 

 

 

Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (1947; kannen tekijää ei mainittu*)

IH: ”Kuva toistaa kirjan nimen. Tyyli ja kirjasinlaji selkeää 40-50-lukua. Oman aikansa grafiikan edustajana tyypillinen ja komeakin kansi.” 4

EK: ”Klassinen, selkeä, cocteaumaista graafisuutta. Väritys toimii hyvin. Teemassa sanansaattajuutta ja osuvuutta. Kirjasimet puhtaita, niissä ripaus jugendia. Komea kansi, voisin vaikka pitää pöydälläni.” 5

TS: ”Jylhän klassinen kansi, arvokkuuteen pyrkivä. Kuva ei ole piirroksena kovin korkeatasoinen, silti värit ja rytmi toimivat. Kannen hiukan naivistisestakin ihmishahmosta voi löytää myös leikkisyyttä. Itsetietoinen, kompromissiton.” 4

* Ville Hännisen ystävällisen huomion mukaan kannessa olisi Einari Wehmaksen signeeraus. (päivitetty 18.9.2015)

 

 

 

 

Albert Lange Fliflet: Tuli niemen tutkaimessa (1950; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Ilmava ja selkeä. Tekstien asettelu ja koot suhteessa toisiinsa hyvät. Kuva jää arvoitukseksi, ainakin tämän päivän ihmiselle.” 3

EK: ”Sanan jakaminen kirjan nimessä oudoksuttaa. Muilta osin klassinen, selkeä ja kosiskelematon. Kuva on hieno, siihen on saatu paljon asiaa ja tapahtumaa, mutta myös arvoituksellisuutta.” 4

TS: ”Sodanjälkeisen ajan tyypillinen kansi, jota ilmentää muun muassa pieni vinjetti. Uusklassista tyyliä ilmentävä, hivenen mielikuvitukseton peruskansi.” 2,5

 

 

 

 

Jouko Tyyri: Takiaisia (1950; kansikuva: Maija Karma)

IH: ”Kirjan nimeen viittaavat kannen takiaiset ovat liian osoittelevia. Kirjasinvalinnat mielenkiinnottomia.” 2,5

EK: ”Kansi on kaunis, kirjan nimen fontti on kiinnostava, siinä on jotain aforistisen piristävää. Värivalinnat erikoisia, mutta kauniita. Näkyykö kuvassa myös siljolainen tiukka solmu? Vaalea kehys rajaa kannen hyväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.” 4

TS: ”Sodanjälkeinen, konservatiivinen, lyyrinen muodoltaan. Viehättävällä tavalla oman aikansa näköinen, tyyliteltyjen takiaisten kuva on onnistunut. Kirjan nimi ilmentää poleemisuutta, mutta kuva ei. Tietyllä tavalla miellyttävä. Kirjan muoto mukavan epäsovinnainen, hiukan leveä suhteessa korkeuteen.” 4,5

 

 

 

 

Viljo Römpötti: Toteamia (1953; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Oman aikansa graafisen suunnittelun parhaimmistoa. Tyylikkäät värit. Kaksi kuvamaailmaa - geometrisuus ja valkoinen "pilvi" - muodostavat hyvän kontrastin. Voisin kuvitella, että kirja on aikoinaan erottunut myyntipöydällä.” 4

EK: ”Tässä on meininkiä. Kovan ja pehmeän, vinouden ja pyöreyden yhdistäminen toimii. Värivalinta on kaunis. Fontti tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Valkoinen "musteläiskä" on hyvä vastakohta muulle. Kokonaisvaikutelma kuitenkin sekava, vähän liikaa kaikkea.” 2,5

TS: ”"Linoleumilattia". Estetiikka ilmentää arkisuutta ja maanläheisyyttä, ehkä viitataan käyttökirjallisuuteen. Hiukan kunnianhimoton, silti omalla tavallaan kaunis ja johdonmukainen. Käsinkirjoitettu teksti on viehättävä.” 4

 

 

 

 

Aaro Hellaakoski: Lumipalloja (1955; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kansipaperin lumimainen, rypyliäinen pinta on miellyttävä, samoin kirjan pieni koko. Tekstit ovat visuaalisesti miellyttävät. Kannen ilmavuus viittaa vastakohdan kautta sisällön painavuuteen. Selkeä ja konstailematon kansi.” 4,5

EK: ”Tuo mieleen ranskalaiset kirjankannet. Yksinkertaisen viehättävä. Vahva kansi olematta tungetteleva.” 4,5

TS: ”Yksinkertainen, sarjamainen, vihkomainen. Pelkistetyn kaunis. Tunnetun kirjailijan kokoelmaksi kansi on vaatimaton.” 3

 

 

 

 

Oiva Paloheimo: Oivalluksia (1959; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Hyvät värit, mustavalkoisen valokuvan suhde taustaan on hyvä. Kuvan olo osittain tekstin päällä luo pienen syvyysvaikutelman. Näistä huolimatta kansi jää hivenen vaisuksi.” 2,5

EK: ”Kirjailijan kuva kannessa on liian dominoiva. Kuvan leikkaus kanteen on keinotekoinen. Levoton fontti, myös kaksi kokonaisuutena levoton ja tasapainoton.” 1

TS: ”Leppoisa ja hauska kansi. Viisikymmentälukulainen typografia, kirjaimet paperista leikatun tapaisia. Terrakotanvärinen tausta. Kannessa aavistus tunkkaisuutta, joka usein tulee mustavalkokuvan ja painoväripinnan yhdistämisestä.” 3

 

 

 

 

Origo: Murehtijan päiväkirja (1961; kannen kuva: Pena (= Pentti Myllymäki))

IH: ”Humoristinen ja kiva kansi. Selkeä kokonaisuus. Lämmin ruskeanoranssi kirjan nimi istuu hyvin valkoiseen pohjaan.” 3

EK: ”Ei viehätä visuaalisesti, mutta on humoristinen ja uteliaisuutta herättävä. Fontti on aika rankka.” 2,5

TS: ”Kuvituksen ja tekstin suhde on selkeä. Aikansa tyypillistä käyttögrafiikkaa. Vaalea oranssi on miellyttävä väri. Jo tuolloin jaettiin sanoja eri riveille ilman tavuviivoja!” 3

Lue juttusarjan seuraava osa (next part)

 

ALEKSI AHTOLA – OIKEAOPPISEN HARHAT

Aleksi Ahtola (s. 1979 Nurmijärvi) on Helsingissä asuva filosofian maisteri pääaineenaan Suomen ja Skandinavian historia. Hän valmistelee parhaillaan väitöskirjaa historian alalta. Ahtolan historia-aiheisia kirjoituksia on ilmestynyt muun muassa julkaisuissa Historiallinen Aikakauskirja, Hiidenkivi ja Historisk tidskrift för Finland.

Ahtola on toiminut vapaana toimittajana ja kulttuurilehti Kerberoksen toimitussihteerinä. Hänen aforismejaan on julkaistu Kerberoksessa ja teoksessa Kiilan albumi 2005: Uhmaa ja unelmia sekä antologiassa Tiheiden ajatusten kirja – uuden aforismin parhaat (2011). Saksan kielellä Ahtolan aforismeja on julkaistu teoksessa Worte sind Taten (2010). Ahtola avustaa säännöllisesti Yliopisto-lehteä, johon hän kirjoittaa arvosteluja.

 

Oikeaoppisen harhat

 

Oikeaoppinen osaa vastata ja opettaa, muttei koskaan kysyä.

Hän naulaa dogminsa päähän niin tiheään, ettei yksikään ajatus pääse livahtamaan läpi.

Oikeaoppisella on dogmeja tiheämmässä kuin hiuksia, ne ovat kireämpiä kuin verisuonet.

Oikea oppi on korttitalo. Siksi ei yhtäkään korttia saa poistaa.

Lapsi ei koskaan ole oikeaoppinen. Siihen opitaan, oikeasti.

Oikeaoppinen tekee kotimaastaan erämaan. Hän näkee vain harhoja.

Oikeaoppiset nauravat toisilleen. Kukaan ei ole huvittavampi kuin toinen oikeaoppinen.

Toisenlaisten oikeaoppisten oppi on heille klassista kerettiläisyyttä.

He käyvät sotaansa 1700-luvun armeijoiden tavoin. Jäykin, lineaarisin taktisin siirroin.

Pahin onkin vastustaja, joka tunnustaa tosiasiat itselleen ja käyttää maastoa hyväkseen.

Kissa koiraa vastassa. Arvattavuus, arvaamattomuutta. Ei oikeaoppisella ole helppoa.

Eikä oikeaoppinen itse tajua olevansa oikeaoppinen. Hän ei tajua mitään.

Tärkeämpää on dogmin olemassaolo kuin sen sisältö.

Lapsi, hullu, narri ja noita ovat jokaisen yhteiskunnan arvokkaimmat jäsenet.

Jos oikeaoppinen tapaa heidät, ei siihen auta pelkkä valkosipuli.

Kaikkina, samanlaisina aikoina on vaikeaa olla erilainen.

Jokaiseen aikaan mahtuu tiivistäen vain kaksi lausetta:

Älä anna noitavaimon elää. Älä anna noitavainon elää.

 
 

Rahan inflaatio on mahdoton

On tärkeää puhua arvoista. Tärkeää on ripustaa seinälle kyltti kertomaan, mitä arvoja on.

Seinälle ei ripusteta kylttiä, jossa tärkeimmäksi arvoksi mainitaan raha, koska se on itsestään selvää.

Jatkuva puhe arvoista on taloudellisestikin kannattavaa. Se on arvokeskustelua.

Inflaatio on mahdoton ajatus. Rahan arvo ei laske koskaan.

Siksi sanotaan, että inflaatio on voitettu. Raha on voittanut.

Entinen kapinallinen sanoo olevansa tasapainoinen. Läski riippuu sekä oikealla että vasemmalla. Hänellä on suuri painoarvo, suuri ylipaino.

Opportunisti marssii ajan hengen kanssa tasatahtiin: vasen, oikea, vasen, oikea.

Suosiota saa puhumalla yhdentekevistä asioista. Menestystä kirjoittamalla niistä.

Roskaa ja keltaisia lehtiä myydään kioskeissa, koska ne käyvät kaupaksi.

Risut, männynkävyt ja neulaset ovat sopivia myyntiartikkeleita. Toimittajalle kaikki artikkelit ovat myyntiartikkeleita.

Tyhjäntoimittaja saa parasta palkkaa. Työn ja palkan suhde on loistava.

Ne pelkäävät, että niitä pidetään omaperäisinä. Niillä olisi oma perse, jota potkittaisiin. Sitä ne eivät kestäisi.

Kuka haluaa todellisuutensa raakana on todella kovaksikeitetty.

Paperityöläisen palkka on suhteettoman korkea sielläkin, missä metsäteollisuutta ei ole.

Johtajat vedetään esiin yllättäen kuin taikuri vetäisi sian hatusta.

Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta.

Palkattu oppositio on sama asia kuin maksettu rakkaus. Sitä ei oikeasti ole.

Mahdollisuus olla sanomatta on sananvapauden laji. Tähän kannustetaan.

Järjestäytynyttä keskinkertaisuutta vastaan on mahdoton hyökätä. Jokainen palikka on korvattavissa.

 

 

Aleksi Ahtola, milloin ja miten tutustuit aforismiin?

Tutustuin aforismiin lukiolaispoikana. Olin jotenkin herkässä iässä ja yritin runoilla ja kirjoittaa aforismeja. Ensimmäiset yritelmäni olivat kai 16 vuoden iässä.

 

Mitä muuta kirjoitat tai olet kirjoittanut?

Kirjoitan parhaillaan väitöskirjaa ja lisäksi minulla on 15 vuoden ura freelance-kulttuuritoimittajana. Joku yli satasivuinen pieni historiasepustus välissä erään toisen kanssa. Kirjoitan myös kaunoa pöytälaatikkoon: runoa, dekkaria, vakavaa romaania, historiallista romaania, satiiria.

 

Millainen laji aforismi on ilmaisumuotona?

Hyvin vaativa. Ajatuksen latteus tai epäkypsyys paljastuu nopeasti minimaalisen muodon takia. Lisäksi koen ongelmaksi, että puran yleensä kielteisimmät ajatukseni aforismeiksi, joten minusta saa aforismieni perusteella aika negatiivisen kuvan. En oikeasti ole katkera, minähän olen suomalaiseksi mieheksi kai aika romanttinen ja ystävällinen. Olen myös humoristi ja naureskelen usein kaikenlaiselle.

Toisaalta aforismissa on tiettyjä etuja enemmän kuin muissa kirjallisuuden lajeissa; juuri kukaan ei ansaitse aforismeilla rahaa, joten voi kirjoittaa vapaasti. Mitään apurahalautakuntia tai sisäpiirejä ei ainakaan rahan toivossa kannata miellyttää.

 

 

 

 

 

Ketkä ovat aforistisia vaikuttajiasi?

No, suuri kirjallinen esikuvani on aina ollut Paavo Haavikko. Nuorempana olivat tärkeitä myös Erno Paasilinna ja Stanisłav Jerzy Lec.

 

Sinulla oli tilaisuus haastatella Haavikkoa marraskuussa 2001? Millainen vaikutelma hänestä jäi ja mikä oli haastattelun tärkein anti sinulle? (Haastattelu julkaistiin Kerberos-lehdessä 4/2001)

Kuten Timo Hännikäinen sanoi, se oli kuin leijonan luolaan olisi astunut. Ovet avautuivat kuin itsestään ja kustannustoimittajat ohjasivat meidät jotenkin jännittyneinä Art Housen suurimpaan huoneeseen Bulevardilla. Haavikko istui pöydässä arvokkaana leivoskorin edessä ja kaatoi kömpelösti kahvia. Hyvin varovaisesti sanoimme, että meillä olisi kysymyksiä. Haavikko tylysti totesi, että ne kysymykset ovat kuitenkin tyhmiä ja että hän on valmistanut esitelmän. Esitelmä oli uskomaton teilaus, jossa Haavikko haukkui Suomen johtajat Snellmanista Rytiin. Tunnelma vapautui vähitellen, kun nauroimme esitelmän oikeille kohdille. Haavikko tilaili meille sitten omia kirjojaan lahjoiksi kustannustoimittajilta, sanoisinko aristokraattisin elkein – vähäeleisesti, mutta käskevästi. Yksi kirjoista oli Kahden vuoden päiväkirja, johon palaan aika usein niin sanottuina huonoina hetkinä. Sekin on loistava kirja, huomattavasti aikaansa edellä monella tapaa.

 

Mitä voit kertoa aforismisarjojesi Oikeaoppisen harhat ja Rahan inflaatio on mahdoton syntyhistoriasta? Mitä muuta voit sanoa niistä taustaksi lukijalle?

Puran niissä omia ahdistuksiani. Taustalla on 2000-luvun alulle luonteenomainen ihmisten laumasieluisuus, johon olin hyvin kyllästynyt. Opiskellessani siihen aikaan tunsin erilaisia, hyvin suvaitsemattomia, näennäisesti laajasti ajattelevia ihmisiä, jotka ärsyttivät sanomattomasti oikeaoppisine päsmäröinteineen. Lehdistö kehnoine toimittajineen ja kaikenlaiset huijarimaiset sarjahurmaajat elämäntapaoppeineen ottivat aivoon. Monista aforismeista voi kiittää ärsyttäviä ihmisiä, tavallaan antimuusia. Rakkausruno tarvitsee usein jonkun kohteen ja herätetyn tunteen, tällainen kriittinen aforismi päinvastoin. Ihminen on laumaeläin ja vaikka minulla on toisaalta suuri ihmisrakkaus, niin täytyy sanoa, että kyllä useina hetkinä ajattelen, miten ihminen on todella alhainen olento.

 

Onko sarjallinen aforistiikka sinulle ominainen aforistiikan laji?

Ainakin pyrin siihen. Ajatukseni usein tulevat ketjussa, temaattisesti.

 

Milloin voimme odottaa sinulta aforismikokoelmaa?

Käsikirjoitukseni on pitkällä, mutta on vaikea saada itseä tyydyttävää kokoelmaa valmiiksi. Ja sitten pitäisi vielä löytää sopiva ja ennen kaikkea suostuvainen kustantaja.

 

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Miten sen sanoisi. Mietin jotenkin aina sitä, mille hurrataan, miksi joku ihmisjoukko villiintyy johonkin kiihkoon. Näen helposti asian toisenkin puolen. Tunnen usein suurta ulkopuolisuutta asioille, jotka monet muut kokevat tärkeiksi. Olen hyvin mediakriittinen. Mietin aina ihmisten motiiveja olla jotain mieltä. Minulla on määrittelemätön perustunne, että olen ulkopuolinen. En Albert Camus’n Sivullisen tavoin tunteeton - vaan omassa elämässäni oikein tunteellinen - mutta minun on vaikea, ainakin useimmiten, innostua mistään joukkohengestä, joka saa helposti sietämättömiä piirteitä ja ylilyöntejä.

Jos nyt jotain konkreettisemmin sanoisi, niin media on monopolisoitunut ja keskustelu polarisoitunut. Ollaan aika kaukana mistään ihanteellisesta julkisuuden tai kansalaisyhteiskunnan tilasta. Hyvin epädemokraattinen tapa keskustella – minkään tahon poliittisesta väkivallasta puhumatkaan – ei varmasti rakenna Suomea myönteisempään suuntaan. Ehkä nämä uudet sosiaalisen median välineet alun ongelmista huolimatta onnistuvat tulevaisuudessa muokkaamaan julkisuutta sivistyneemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi ja sitä kautta myös demokratiaa toimivammaksi.

Alaviitteenä voisi sanoa, että koen oireellisena myös kulttuurivastaisuuden, jolla melkein kerskaillaan useimmissa poliittisissa liikkeissä. Tämä "kritiikki" kohdistuu varsinkin ns. perinteiseen korkeakulttuuriin ja kertoo jotain olennaista tästä ajasta.

Ihmiskunnalla on valtavat ongelmat; kasvihuoneilmiö, väestönkasvu, saastuminen. Oikeastaan oman pienen maamme tulevaisuus on riippuvainen tästä valtavasta ongelmavyyhdistä.

 

Aleksi Ahtolan aforismisarjat Oikeaoppisen harhat ja Rahan inflaatio on mahdoton on julkaistu aiemmin teoksessa Kiilan albumi 2005: Uhmaa ja unelmia. Painettuun versioon oli tuolloin livahtanut taittovaiheessa kaksi virhettä, jotka nyt on korjattu (Oikeaoppisen harhat: neljänteen aforismiin lisätty sana ”ei”; Rahan inflaatio on mahdoton: Kuka haluaa… -aforismin lopussa ollut kaksoispiste on korvattu pisteellä).

AJATUKSIA KOULUVUODEN ALKUUN

Latina tunnetaan lentävien lauseiden kielenä. Latinankielisiä lentäviä lauseita eri ajoilta on tuhansia ja vaikka vanhimmat niistä ovat reilusti yli 2 000 vuotta vanhoja, monia tunnettuja lausahduksia käytetään sekä latinaksi että käännöksinä edelleenkin. Suuri osa lentävistä lauseista on peräisin Rooman valtakunnan ajan kirjailijoilta, poliitikoilta ja filosofeilta, mutta monien lauseiden alkuperää ei tunneta tarkemmin. Antiikin ajan jälkeen keskiajalla, jolloin latina oli kirkon, opintojen ja tieteen kieli, kehittyi suuri määrä uusia lentäviä lauseita. Siivekkäitä sanontoja on syntynyt runsaasti uudellakin ajalla.

Mietelauseita ja muita sitaatteja on käytetty kouluopetuksessa kautta aikojen. Tämä käytäntö elää ja kukoistaa myös nykyisillä latinan oppitunneilla. Sen lisäksi, että lentäviin lauseisiin kiteytyy vanhaa viisautta ja opettavaisia ajatuksia, niiden avulla on kätevää ja usein myös hauskaa tutustua kieliopin muotoihin ja rakenteisiin. Lentäviä lauseita onkin koottu valmiiksi oppikirjoihin ja sanakirjoihin.

Alla on kouluvuoden alun kunniaksi valikoima eri lähteistä poimittuja latinankielisiä lausahduksia, joiden sisältöä voi soveltaa nykyajan koulumaailmaan ja muihin opintoihin, vaikka ne alun perin olisivatkin liittyneet johonkin aivan muuhun.

 

Carpe diem! Tartu hetkeen! Tämä runoilija Horatiukselta peräisin oleva kuuluisa kehotus tarkoittaa kirjaimellisesti: Poimi päivä! Kehotus on edelleen pätevä, sillä opiskelijankin pitäisi muistaa elää hetki kerrallaan ja nauttia jokaisesta päivästä.

Fortes fortuna audiuvat. Onnetar suosii rohkeita. Näin kirjoitti näytelmäkirjailija Terentius, jonka teoksia ovat eri aikojen koululaiset lukeneet oppimateriaalinaan. Lause kannustaa kokeilemaan asioita, jotka ovat uusia ja jännittäviä ja joita ei ehkä muuten uskaltaisi kokeilla. Aina kannattaa ainakin yrittää!

Deliberando saepe perit occasio. Harkitessa tilaisuus menee usein ohi. Tilaisuuteen kannattaa siis tarttua heti, koska myöhemmin se ei välttämättä ole enää mahdollista. Yleensä tekemättä jättäminen kaduttaa enemmän kuin tekeminen (pätee moniin koulutöihin).

Audendo virtus crescit, tardando timor. Uskaltaminen kasvattaa voimaa, viivytteleminen pelkoa. Tämä, kuten edellinen mietelause, on peräisin Publilius Syrukselta. Mitä kauemmin jahkailee, sitä enemmän viivyttelee asiassa kuin asiassa. Kotitehtäviä, kurssitöitä ja kokeisiin lukemista ei usein ehdi tai jaksa aloittaa ajoissa. Deadlinen lähestyessä pelkkä kalenterin katsominen pelottaa.

Verba volant, scripta manent. Sanat lentävät, kirjoitetut kirjaimet pysyvät. Tämä lause sisältää olennaisen opiskeluun liittyvän viisauden: kannattaa kirjoittaa muistiinpanoja!

Decies repetita placebit. Kymmenen kertaa toistettu on hyödyksi. Toisin sanoen kertaus on opintojen äiti. Tai kuten latinaksi sanotaan, repetitio est mater studiorum.

Errare humanum est et confiteri errorem prudentis. Erehtyminen on inhimillistä ja virheen myöntäminen on viisasta. Ajatus on peräisin kirkkoisä Hieronymukselta, joka tunnetaan Raamatun latinantajana. Mietelause tuo esiin sen, että ihmiset eivät ole täydellisiä eikä keneltäkään voi odottaa aina virheetöntä suoritusta.

Per aspera ad astra. Vaikeuksien kautta tähtiin. Jos joskus tuntuu vaikealta, voi lohduttautua ajattelemalla, että vaikeuksien jälkeen on tiedossa parempi ja kirkkaampi tulevaisuus.

Possum, quia posse videor. Pystyn, koska uskon pystyväni. Kun ajattelee positiivisesti ja uskoo pystyvänsä, pystyy helpommin saavuttamaan haluamansa.

Faber est suae quisque fortunae. Jokainen on oman onnensa seppä. Tämä kuuluisa ajatus on vanhimpia latinankielisiä lentäviä lauseita, sillä sen käyttäjäksi mainitaan Appius Claudius Caecus. Kuten kaikessa elämässä, myös opiskelussa pätee sääntö: mitä kovemmin teet töitä, sitä paremmat ovat tulokset.

Potius sero quam numquam. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä edelleen käyttökelpoinen lausahdus on peräisin historioitsija Liviukselta.

Homo sibi iudex durissimus. Ihminen on itselleen ankarin tuomari. Monet ovat liian tyytymättömiä itseensä, vaikka pitäisi muistaa olla armolllinen, niin itselle kuin muille.

Draco dormiens nunquam titillandus. Älä koskaan kutita nukkuvaa lohikäärmettä. Tämä lentävä lause on tunnettu Tylypahkan mottona. Koskaan ei kannata häiritä toisen rauhaa, varsinkaan torkahtaneen opettajan. :)

Quidquid Latine dictum sit, altum videtur. Kaikki mikä on kirjoitettu latinaksi, näyttää hienolta. Kannattaa opiskella latinaa.

 

Lentävien lauseiden valinnat ja kommentit: Järvenpään lukion 2. vuosikurssin latinistit

Johdantoteksti: Suvi Randén

Valokuvassa Suomi–latina–suomi-sanakirja (tekijä Reijo Pitkäranta) sekä kaksi Clavis Latina -sarjan oppikirjaa (tekijät Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén).

 

V. A. KOSKENNIEMI KÄVI TÄÄLLÄ!

Runoilija, esseisti ja kirjallisuudentutkija V. A. Koskenniemi oli suomalaisen kulttuurielämän, aforistiikankin voimahahmo. Ensimmäinen suomenkielinen aforismikokoelma oli Koskenniemen Matkasauva (1926). Myös samana vuonna ilmestynyt teos Vuoden päivät sisälsi Koskenniemen ajatelmia. Niitä ennen hän oli 1910-luvulla julkaissut ajatelmiaan aikakauslehdessä Aika. Myöhemmin häneltä ilmestyi aforismikokoelmat Elokuisia ajatuksia (1954) ja Ihmisosa (1958). Valitut mietelmät julkaistiin 1959. Käytännössä teos on lähes "kootut aforismit", ja Koskenniemi on teosta varten muokannut (parannellut) useita ajatelmiaan.

V. A. Koskenniemen toimittama, useisiin painoksiin yltänyt maailman mieteantologia Vaeltava viisaus julkaistiin 1952. Teoksen esipuheessa Koskenniemi mainitsee tavoitteekseen ”koota suomalaiseen kieliasuun siirrettynä edustava valikoima maailmankirjallisuuden hajallaan olevasta mietelauselma-ainehistosta”.

1950-luvun alussa aforismi kukoisti suomalaisessa kirjallisuudessa siinä määrin, että jotkut alkoivat pitää aforismi-innostusta kulkutautina. Vuonna 1953 kriitikko Eino S. Repo katsoi aforismien edustavan kyseenalaista taidemuotoa, koska niiden laatimiseen ei välttämättä tarvita luovaa kykyä, sutkauttelutaito riittää. Lajia puolustamaan asettuivat muun muassa Jouko Tyyri ja Kaarlo Marjanen. Aforismin suosiota oli jo edellisvuonna Koskenniemi kommentoinut nihkeään sävyyn: ”aforismista on meidän päivinämme tullut tai on ainakin tulossa muotisana ja aforistiikasta ahkerasti viljelty kirjallisuuden laji. Tuskinpa voi avata kirjallisia aikakauslehtiämme tapaamatta niistä jonkun kynäilijän, usein vielä varsin vihreän, ’aforismeja’.”

Mutta väheksynnän kohteeksi joutui pian myös Koskenniemen oma aforistiikka. Pakinoitsijanimimerkki Nenän eli Pentti Saarikosken parodiset aforismit julkaistiin Ylioppilaslehdessä 29.1.1960 ja syksyllä 1960 teoksessa Nenän pakinoita. Pilkan kohteina olivat muun muassa aforistiikan mahtipontisuus ja vuolassanaisuus, kuluneet vertauskuvat ja tilkeilmaisut, kirjailijoista ennen kaikkea Koskenniemi. Nenän aforismit olivat Pekka Tarkan mukaan murhaava isku Koskenniemen aforistiikalle ja aforistiikalle laajemminkin. Suurin osa 1960-lukua olikin aikaa, jolloin yleisesti uskottiin aforismin menettäneen elinvoimansa.

"Aforismin syntymän salaisuus on pikemminkin taiteellisessa intuitiossa kuin systemaattisesti työskentelevässä logiikassa.", luonnehti Koskenniemi. Esikoisaforismikokoelma Matkasauva syntyi osaksi hänen pitkillä kävelyretkillään Ruissalossa kesällä 1926. Kansanrunouden tutkija Matti Kuusi on osoittanut monien Koskenniemen aforismien olevan vain muokattuja toisintoja sananlaskuista.

Ajatelmien ohella Koskenniemi harrasti myös aforismin lähilajia epigrammia. Koskenniemen itsensä mukaan sukulaisuus on niin läheinen, ”ettei mikään estäisi nimittämästä aforismia proosamuotoiseksi epigrammiksi.” Epigrammeja laadittiin jo muinaisessa Egyptissä ja antiikin Kreikassa. Yleensä ne olivat kaksi- tai nelirivisiä pikkurunoja, joita kirjoitettiin muun muassa rakennusten päätyihin ja hautakiviin. Koskenniemi sisällytti epigrammejaan muun muassa Matkasauvaan. Myöhemmin hänen epigramminsa koottiin kirjaseen Minä ja maailma (1960).

Tämän jutun kuvat ovat Päivälehden museosta Helsingistä, jossa järjestettiin vuonna 2010 Koskenniemen elämäntyötä esittelevä näyttely. Näyttelyn osana olivat museon kolmeen vessaan tehdyt seinäkirjoitukset, joissa käytettiin Koskenniemen aforismeja. Vessakirjoitukset olivat esillä ainakin vielä helmikuussa 2015, jolloin oheiset valokuvat on otettu.

SAMI FEIRING

 

 

 

 

Viides aforismi kuuluu Koskenniemen kirjoittamassa muodossa "Huumori desinfisioi."

JOHANNA VENHO – RUNOILIJA JA AFORISTI

 

 

Kirjailija Johanna Venho (s. 1971) debytoi runokokoelmalla Postia Saturnukseen vuonna 1998. Muut Venhon runoteokset ovat Ilman karttaa (2000), Yhtä juhlaa (2006), Puolukkavarvas (lapsille, 2006) ja Tässä on valo (2009). Runojen ohella hän on julkaissut lastenkirjoja ja romaaneja. Vuoden 2015 alusta Venhon aforismeja on julkaistu Turun Sanomien aforismipalstalla.

Johanna Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja on filosofian maisteri. Hän on työskennellyt muun muassa vapaana toimittajana ja suomentajana sekä toiminut taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö Forum Artisin pääsihteerinä ja perustanut runouslehti Janon (www.janolehti.fi) Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Kirjoittamisen ohella hän ohjaa kirjoittajakursseja. Venhon saamiin palkintoihin kuuluvat muun muassa Kritiikin kannukset (2001), Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) ja Einari Vuorela -palkinto (2008). Blogiaan Venho pitää osoitteessa www.ruusuikkuna.blogspot.fi .

***

 

Johanna Venho, sinun aforismejasi on tämä vuoden alusta julkaistu Turun Sanomissa vuoroviikoin Markku Envallin lauseiden kanssa. Miten päädyit Turun Sanomien aforistikoksi?

Olin iloisesti hämmästynyt, kun minua pyydettiin vuoden aforistiksi. Olen kirjoittanut aforismeja lähinnä omaksi ilokseni, kokeiluina, sitäkin muotoa tutkien. Varmaan yhtä kauan kuin runojakin, eli kauan, mutta jollain tapaa välisoittoina tai sormiharjoituksina, sytykkeinä muulle. Toisaalta pyyntö tuntui kohtalon sormelta ja tarkoitukselliselta, koska haluan avata uusia ovia kirjoittamisessa. Minun ja Markku Envallin afoäänet täydentävät erilaisuudessaan toisiaan.

 

Sinut tunnetaan ensisijaisesti runoilijana. Kuinka pitkään olet kirjoittanut aforismeja?

Aforismien kirjoittajana olen varmasti runoilija-aforista, runoni (ja nyttemmin myös proosa) on aina pyrkinyt sisältämään myös ajatuskiteytymiä. “Onni ei ole kevyt reppu.” “Outo osa:/ tiivistää näkemäänsä / muutamaan sanaan, ja pelätä/ onnistuvansa.” Nämä säkeet ovat Ilman karttaa -kokoelmasta. Proosaa lukiessa etsin ja alleviivaan usein tekstistä mottolauseita. Hyvä romaanikin voi olla täynnä sisäänkirjoitettua aforistista ilmaisua. Näen kirjoittamistyön jatkumona, jossa lajirajojen ajattelu ei ole minun tehtäväni. Tehtäväni on kirjoittaa, sitä muotoa joka esiin pyrkii.

 

Miten aforismisi syntyvät?

Kahdella tavalla: joko ankaran miettimisen ja sanojen valitsemisen, järjestämisen ja pohtimisen tuloksena tai äkillisenä oivalluksena, jäävuoren huippuna tiedostamattomassa tapahtuneen jälkeen.

 

Onko runoudella ja aforistiikalla jokin perustavanlaatuinen ero? Jos, niin mikä?

Minulle, nyt, perustavin ero on se, että aforismilla pyrin sanomaan jotakin maailmasta, ihmisestä, elämästä. Runossa voi olla äänteellisesti nautittava, soiva säe, kuva, hetken valotus, tunnelma. Pelkät ravitsevat sanat riittävät kantamaan runoa, rytmi ja laulullisuus on usein runoissani olennaista. Aforismissa etsin ohjenuoria itselleni.

 

Jos ajattelemme Turun Sanomissa tähän asti julkaistuja aforismejasi, voiko niitä yhtä hyvin kutsua (lyhyiksi) runoiksi?

Tätä en osaa sanoa, en pyri määrittelemään tiukkoja raja-aitoja kirjoittamisen lajeille. En itse sanoisi niitä lyhyiksi runoiksi, koska runossa käytän erilaista kieltä, haen toisenlaista rytmiä kuin näissä aforismeissa. Lyhyt muoto on kieltämättä ollut minulle vaikea, ja mieli tekee usein kirjoittaa sarjallisia aforismeja. Ehkä myös siksi, että pidän asian katselemisesta eri puolilta, ajatuksen kääntelemisestä. En koe väittämistä itselleni luonteenomaiseksi. Haluan tutkia myös sitä, miten lyhyeen muotoon saa mahtumaan monimielisyyttä.

 

Miksi lahjakas runoilija haaskaa aikaansa aforismien kirjoittamiseen? Mitä sellaista aforismilla muka voisi ilmaista, johon runo ei sovellu?

Kirjoittamisen eri lajit myös ruokkivat toisiaan. En ole kirjailija, joka voisi tehdä pelkästään lastenkirjoja tai runoja. Olen aina ollut kiinnostunut monista elämänalueista ja minulle on luontevaa kirjoittaa erilaisia tekstejä, ottaa erilaisia asentoja. En ajattele, että aforismeilla voisi ilmaista mitään sellaista, mihin runo ei sovellu. Runoihin voi hyvin sijoittaa aforistisia kiteytyksiä. Mutta on houkuttavaa kokeilla, löytääkö niin painavia ja puhuvia lauseita, että ne kantavat yksin. Haluan harjaantua siinä. Aforismi on tiheydessään ja lyhyydessään äärimmäisen vaativa laji. Voiko aforismi olla keveä? Voi, mutta silloinkin se on viisas. Eikä viisautta voi tekemällä tehdä.

 

Missä määrin tunnet aforistiikkaa kirjallisuudenlajina? Millaiseen tai keiden aforistiikkaan olet mieltynyt?

Koen läheisyyttä sellaisten runoilijoiden kanssa, jotka ovat myös kirjoittaneet aforismeja: Mirkka Rekola, Anne Hänninen, Tiina Lehikoinen, Marko Laihinen – minua kiinnostaa runon ja aforismin rajankäynti ja lyyrinen afo. Johannes Ojansuun kirja Katoavaisuuden aineisto vaikutti vahvasti. Aiempia ja aikaa kestäneitä: Virginia Woolfin tuotannosta olen kerännyt paljon minulle merkityksellisiä lauseita, vaikka tiedän, että niitä ei ehkä voi kutsua aforismeiksi. Olen jo nuorena mieltynyt Samuli Parosen ja Diktoniuksen aforismeihin, samoin Markku Envallin Samurai nukkuu oli ylioppilasvuonnani minulle tärkeä kirja, ostin sen pienestä korttelikirjakaupasta itselleni. Jokin Envallin afojen terässä ruokkii omaa ajatteluani. Pidän aina siitä, että voin väitellä kirjaa vastaan ajatuksissa, siitä, että jokin kirjassa hiertää eikä ole myötäsukainen. Oli ihmeellistä päästä kirjoittamaan aforismeja Turun sanomiin vuoroin Envallin kanssa, jokin ympyrä sulkeutui, kun tuo pyyntö tuli. Ympyrän pitää sulkeutua, että pyörä voi pyöriä.

 

Aforismi tai sananlasku, joka on ollut sinulle merkityksellinen?

Runsaudesta on vaikea valita. Otan ensiksi mieleen tulevat. Markku Envallin ajatus “Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee” palaa mieleeni jatkuvasti.

Tiedän, että laulun säkeitä ei saa sanoa aforismeiksi, mutta käsittelen niitä mielessä samaan tapaan: Patti Smithin Because the night -biisin säe “love is an angel disguised as lust” on minulle painokas. Ja sitten on Toivo Rautavaaran laulun lakoninen säe, jonka voisin ottaa lohduttavaksi motoksi. Siinä olennaista on, että laulu lauletaan mollissa, ja se muodostaa ristiriidan sanojen kanssa. “Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää, hauska maita, mantereita kuljeskella.”

 

Mitä on odotettavissa Turun Sanomien pestin jälkeen? Sijoitatko tulevat aforistiset oivalluksesi runoihisi vai oletko ajatellut julkaista jonkin aforistisen kokonaisuuden?

Olen ajatellut koota aforismeista kokoelman. Alustavasti puhuinkin jo siitä Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajan, runoilija Marko Laihisen kanssa. Aika näyttää, koska minulla on valmiina riittävästi hyviä lauseita. Päämäärä pakottaa ajattelemaan. Niin ystäväni kirjailija Jaana Seppänen sanoi, kun pohdin, voinko ottaa vastaan Turun Sanomien pestin: terveellinen homma, koska pakottaa ajattelemaan. Olen koko tämän pestin ajan kirjoittanut ensi syksynä ilmestyvää romaania Kaukana jossain onnenmaa, sekä lastenrunoja, jotka myös ilmestyvät syksyllä. Mutta olen välillä ihan varta vasten lähtenyt aforisminmetsästyskävelylle: ruumiin liikuttelu ja vaihtuvat maisemat ja valinnat joita summanmutikassa kävelijä joutuu joka kadunkulmassa tekemään, ruokkivat ajattelua. Myös lukeminen ruokkii sitä. Minua houkuttaisi kirjoittaa afoja myös ”vastaukseksi” luettuun: niin, että ensin olisi esillä ”keskustelukumppanin” ajatus, sitten sen pohjalta syntynyt oma miete. En ole tyytyväinen siihen, mitä olen aforismin saralla saanut aikaan, joten hierre on hyvä.

 

Millaiset asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Se, että yhteiskunnassa ja työmaailmassa asiat nähdään ongelma- ja ratkaisukeskeisesti, suoraviivaisesti ja yksinkertaistaen, eikä dilemmoina, jossa erilaiset totuudet ovat elossa ja olemassa yhtä aikaa ja jotka vaatisivat keskustelua ja erilaisten näkökulmien hyväksymistä. (Keskustelen tästä aiheesta mieluusti.)

Ihmisten erilaisuus on huikeaa: meillä on erilaisia, risteäviä maailmoja. Miten löydetään keskusteluyhteys niiden välille? Konkreettisemmin: olen viime aikoina miettinyt paljon taidepolitiikkaa ja sitä, miten taiteen ja politiikan maailmat voivat kohdata ja ymmärtää toisiaan.

Ajattelen paljon myös sitä, millä tavoin ihmiset kohtaavat toisensa, miten osaamme olla hyviä toisillemme, millaisia sisäisiä esteitä meillä on. Minua kiinnostavat lukot ja estot, ihmisten käytös, tökeryyskin, ja se, millaisia vaikuttimia sen takana on. Olen kiinnostunut maailmallisesta roinasta ja väreistä, konkreettisesti ja symbolisemmin. Mietin, mitä roina ja rönsy kertoo ihmisestä.

Ajattelen päivittäin lapsia ja lasten kasvamista, sitä, miten kohtelemme lapsia.

Minulla oli nuorena voimakas ekoaktivismikausi: asuin Jyväskylässä ja opiskelin ekologiaa ja ympäristönhoitoa, asuin yhteisössä. Olin aika ankara ja mustavalkoinen noihin aikoihin. Ympäristöasiat huolestuttavat ja painavat edelleen, tunnen avuttomuutta: kuinka paljon yksittäinen ihminen voi valinnoillaan vaikuttaa?

Syksyllä ilmestyvässä romaanissa käsittelen muun muassa sitä, miten ihminen voi rakastaa vahvasti ja säilyttää silti itsensä, oman minänsä rajat. Tämä oman itsen ja yhteisyyden välinen raja on kestoaiheeni.

Mikä on kirjoittamisessa palkitsevinta?

Suomen kielen rikkaudesta nauttiminen, sen rakastaminen.

***

Johanna Venhon aforismeja ja runoja

 

Järjestys on tärkeintä. Löydä omasi. Jäniksen jäljet lumihangessa, moneen suuntaan sirottuvat, purkautuva helmet.

Talvella lumi käy näyttämässä meille, mitä kaikkea se voi peittää.

Särösi, halkeamasi. Niihin saan kiilani kiinni, kiipeän, näen maiseman johon voin asettua.

Vasta kun päästän irti, tajuan miten paljon se painoi. Painoko minut piti maassa kiinni?

Pieni poika bussissa: jostain kaukaa kirkas ääni. Aina kun kaivataan, kaivataan lasta.

Kevät. Jos nuo sirkkalehdet jaksoivat työntyä siemenen kovan kuoren läpi, jaksan minäkin.

Kevään paljaat koivunoksat kirjoittavat siniselle taivaalle kaipauksesta.

Kaiket illat televisiossa lauletaan, koska asiat ovat liian mutkikkaita puhuttaviksi.

Kun tehtävä on suoritettu, tanssit sitä paremmin mitä isommat kengät jaloistasi riisuit.

Luuli kuolevansa. Sai lahjaksi monta puhdasta, uudelleen kirjoitettavaa vuotta.

Ajatusta ei saa lukita, mutta se pitää sitoa kiinni maailmaan.

Oman häntänsä nostaja paljastaa, että on ihmiselle susi.

Paremmin tietäminen & oikeassa oleminen: pahan alku ja juuri.

Joka parhaiten tietää, se vähiten sietää.

Kääntele lamppua, niin rotat eivät pääse pesiytymään nurkkiin.

 

(Neljä viimeistä aforismia ovat aiemmin julkaisemattomia, muut on julkaistu Turun Sanomissa tammi–toukokuussa 2015.)

 

***

 

Tämä on sinulle.

Puhun koko ajan sinusta, sinuun

melkein hukuin, mutta vielä

on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut

maailman muodon mukaan,

elät. Päätöksessä pysyminen

on lyhytnäköisen kunnia.

                      Joka näkee, se elää.

 

Meri muuttuu, meri muuttaa meitä.

                      Meren pitkä hiljaisuus,

                      sukupuuttoon kuoleva.

Se karstaa posket,

painaa urat silmien alle,

se on hampainen suisto ja

neula suussa, paljas suola, silmistä sisään

valuvaa vettä. Väsyttävä

muuttuminen: matkanteon hinta,

                      hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.

Hinta liikkuvista vastauksista, ja

 

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun,

                      koko ajan ylettymäisillään,

tekee vahvaksi kuin alastomuus.

(kokoelmasta Ilman karttaa, 2000)

 

***

 

“I'll be your mirror

Reflect what you are, in case you don't know”

(Velvet Underground)

 

Olet tässä ensimmäistä kertaa. Ovella,

joka näyttää kuvasi, epäsäännölliset kasvot ja harmaat silmät,

pilvenrepaleet otsalla, entä vartalo, käytetyn oloinen,

purtu, imetty ja mukiloitu, rääkätty, pesty ja voideltu,

rikki rakastettu, villaan puettu ruumis, leikkaussalin liinoista kuorittu.

Olet tässä ensimmäistä kertaa,

ovella, jossa on leveät karmit,

puhtaat peilit, näet itsesi kokonaan ja voit mennä läpi

mutta vielä ei ole aika.

Voit tarttua kahvaan. Voit kääntää avainta. Voit

valita: kun astut ovesta, kipu lakkaa.

Sen oven takana et ole ikinä ollut. Vihreää ja kosteaa,

sumua ja aurinkoa. Olet yksin

hiljaisuudessa. Nilkkoihin kietoutuu

korsia, siltapalkkien levää,

kahlaat lempeän veden poikki,

se nuolee varpaanvälit,

olet siinä

ensimmäistä kertaa

ja kaikki on ohi.

 

(Venetsia, aqua alta lokakuussa 2010,

aiemmin julkaisematon)