AKI SAIKKO – AJATELMIA

 
  

 
 
 
 

Aki Saikko on 48-vuotias espoolainen lyhytproosan kirjoittaja ja joogaohjaaja, joka on tehnyt aiemmin monenlaista it-alan työtä. Hän kirjoittaa aforismien lisäksi muun muassa novelleja ja pakinoita.

 

Ennen sielunsa sai myydä vieraiden ajatusten asuinsijaksi. Nykyisin se vuokrataan eniten tarjoavalle.

Kun pyhyys puhuttelee, on paholainen kuulolla.

 

Viis tiedosta, informaatiokohinassa voi surffata.

 

Menestyksen nälkä, salonkikelpoista ahneuttako?

 

Markkinat juopuivat rahasta, markkinoita elvytettiin rahalla. Selvää päivää ei näkynyt.

 

Pieni ihminen pääsi kerrankin taloussivujen väliin. Paperinkeräyslaatikossa oli lämmitellyt.

 

Demokratiassa totuus venyy, diktatuurissa paukkuu.

 

Vallassa ovat käsitykset. Kuka päästi ne valtaan?

 

Varjoni lankeaa aina, mutta mitä tapahtuukaan ajatusteni varjossa.

 

Olkaamme pitkämielisiä. Venytelkäämme.

 

Ajatteleeko minussa joku lupaa kysymättä, mietti filosofi.

 

Hänen ajatuksensa häikäisi – sokaisevasti.

 

Fanaatikot puolustavat raivokkaasti ajatuksiaan, niitä muilta lainattuja.

 

Sopii miettiä miksi päätelmä nojailee tosiasiaan?

 

On yksi inhimillinen piirre joka huipentuu kuolemassa: unohtaminen.

 

Sanovat hiljaiseksi, mutta on nautinnonhaluinen narsisti. Harvapuheisen jokainen sana saa erityishuomion.

Olenko oppinut virheistäni? Jok’ikisen voi toistaa.

 

Poliitikon on puhuttava pitkään. Vain sanat pitävät totuuden aisoissa.

 

Ajatukset karkailevat. Mihin mahtaisivat päätyä vapaina?

 

* * *

 

Aki Saikko, aforismeja – miksi ihmeessä?

Aforismi yllättää ja taipuu moneen. Tiiviillä muodolla voin kuvata jotain välähdyksenomaista, johon pidemmällä proosalla en lainkaan pääse käsiksi. Yleisten ajatustottumusten kyseenalaistaminen kiinnostaa ja on useimmiten jopa hauskaa, vaikka aiheet voivat olla vakavia. Myös paradoksit ovat kiehtoneet minua, sillä ne haastavat ja paljastavat sanojen ja ajatusten koomisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi jokin sovinnainen väittämä voi olla oiva aforistisen parodian kohde. Haluan haastaa ihmisiä pikemminkin kyselemään kuin vastaamaan sokeasti.

Kaipa afoni ovat satunnaisia kiteytyksiä ihmisestä ja elämästä. Pyrin tuomaan esille jotain vanhaa uudessa valossa, ehkä joskus hieman uuttakin.

 

Neljä asiaa itsestäsi?

* Olen vastahakoinen tekemään mitään, mitä en koe omakseni, kuten paitojen silitystä.

* Intohimoinen olen luonnostani, kärsivällisyyttä ja toisten huomioon ottamista opettelen jo viidettä vuosikymmentä.

* Jooga on antanut minulle joustavamman kehon ja mielen.

* Rakastan hyvän kirjallisuuden lisäksi muun muassa monenlaista musiikkia, vanhoja kuplavolkkareita ja köyhiä ritareita.

 

 

Tavoitteesi kirjoittajana?

Yleisesti proosan kirjoittamisessa minulle on tärkeintä antaa muoto sille, mikä sisimmässä kehittyy, liikoja miettimättä. Se tarkoittaa jatkuvaa sisäisten ja ulkoisten raja-aitojen rikkomista.

Aforismeihin haluaisin monia tasoja, painavuutta ja kepeyttä. Aforistina olen aloittelija. Esikuvista en oikeastaan haluaisi nostaa ketään jalustalle, mutta Stanisław Jerzy Lec, Samuli Paronen ja Erno Paasilinna herättävät kunnioitusta. Sapekkuus on hyvä aforismin raaka-aine, mutta en halua jäädä kiinni katkeriin mietteisiin. Ylivakavuus ei ole terveellistä minulle. Aika usein löydän kepeän ulottuvuuden – mikä on elämälle ominaista – ei lainkaan eskapismia.

 

Mitkä asiat pohdituttavat sinua tämän päivän Suomessa ja maailmassa?

Monet asiat. Esimerkiksi laidasta laitaan netissä kiihkoilevat ajatukset ja niiden todellinen alkujuuri. Minusta ylettömän kiihkoilun syy on monesti eräänlainen tietämättömyys, tiedostamattomuus. Piilotajuiset motiivit ohjaavat meitä ihmisiä. Minulle ajatukseni todellisuudesta eivät ole yhtä kuin todellisuus vaan sarja tulkintoja siitä. Jokaisella on omansa ja siksi me näemme maailman niin eri tavoin. Olisi olennaista pyrkiä ymmärtämään ns. vastapuolen ajattelun taustoja eikä vain takertua raivokkaasti omaan näkemykseensä ja esittää se ehdottomana totuutena. Tässä kohdin jokainen voisi kysyä itseltään mitä pelkää. Itsestä kannattaa aloittaa.

Toinen esimerkki on kilpailu- ja talousajattelun ylivalta. Keskiajalla ihmiset kokivat maailman ympärillään muodostuvan Jumalan tahdosta. Nyt me (tai ainakin päättäjämme) koemme yhtä todellisena, että maailma ympärillämme muodostuu vain taloudellisista realiteeteista. Tämä on joidenkin mielestä kehitystä. Minusta se on kaamea erehdys. Rahan tulisi olla ainoastaan vaihdon väline, ei omaehtoisesti toimiva entiteetti, jollainen se nyt on. Nykyisenlaisena se toimii hallitsemattomasti, koska siihen on liitetty harhaisia, jopa maagisia käsityksiä. Ikään kuin numerot säilöisivät ja mittaisivat jotain ikuista ja todellista.

Puhutaan vain tehokkuudesta ja tuottavuudesta. Merkityssisältö, joka noille kahdelle sanalle yleensä annetaan, on irvokas monissa asiayhteyksissä. Ajatellaan nyt vaikka vanhustenhoitoa tai varhaiskasvatusta. Vallitsevat talousteoriat ovat kyvyttömiä todellisuuden hallintaan. Minusta poliitikot niin Suomessa kuin muuallakin ovat suunnattoman avuttomia tämän ilmiön edessä ja se on jo synnyttänyt yhteiskunnallista epävakautta ja epädemokraattista kehitystä.

Uskon että kirjallisuus ja taide eri muodoissaan avartavat ihmisen käsitystä itsestään, muista ihmisistä ja elämästä. Ne luovat yhteyden tunnetta erilaisten ihmisten välille. Minusta sellainen on välttämätöntä, ei ylellisyyttä.

 

 

HELENA ANHAVA TÄNÄÄN 90 VUOTTA – LÄMPIMÄT ONNITTELUT!

Kirjailija Helena Anhavan (s. 24.10.1925 Helsinki) esikoisteos runokokoelma Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa julkaistiin vuonna 1971. Jo sitä ennen hän oli ollut mukana novelliantologiassa Seitsemän novellia vuonna 1968. Runojen ja novellien lisäksi hän on julkaissut aforismeja, lastenkirjan sekä kuunnelmia.

Anhava on suomentanut romaaneja, näytelmiä, lyriikkaa, kuunnelmia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä toimittanut oppikirjoja, antologioita ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on käännetty useille kielille. Hän on saanut muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon 1980, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 1994 ja Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon 1997 sekä vuonna 2006 kaikkien aikojen ensimmäisen Samuli Paronen -palkinnon ansioistaan aforistiikan alalla.

Anhava debytoi aforistikkona aforismikokoelmallaan Sivusta vuonna 1976. Useissa hänen runokokoelmissaan on aforismeja, erityisesti teoksessa Sanon silti (1982). Anhavan siihenastinen aforistinen tuotanto on koottu teokseen Ei kenenkään maa ("mietteitä, havaittua 1971-1999", 2000), joka sisältää myös aiemmin julkaisemattomia aforismeja, erityisesti 1990-luvulta. Vuonna 2008 hän julkaisi runo- ja aforismikokoelman Kukaan ei tiedä ja 2010 teoksen Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010. Elämänvaiheitaan Helena Anhava muistelee teoksessaan Toimita talosi (2006).

 

"Kirjoittajalta kysytään usein miten ja miksi hän valitsee teksteihinsä eri ilmaisulajeja: novellin, runon, aforismin ja miten ne valikoituvat. En katso päättäväni niistä itse, niistä päättää psyyken kulloinenkin mielentila, joka vaihtelee vähän kuin kirkonkellojen äänen värit kellonsoittajasta riippuen. Otan vastaan annettua ja viestitän sitä eteenpäin eli en minä kirjoita vaan minussa kirjoitetaan.

Kaikkina aikoina ihminen on tavalla tai toisella halunnut ilmaista itseään, jättää maailmaan jäljen. Runo ja aforismi ovat hyvin lähellä toisiaan, huutomerkeiksi runojen välissä olen aforismeja sanonut. Taisin myös verrata kirjoittamista dialogiksi elämän kanssa, mikä ei liene kovin uusi ajatus. Kun ärryt maailmaan ja sen ristiriitaisuuteen, haluat esittää vastalauseen ilman osoitetta. Yhtä hyvin voisit jutustella peipposen tai kissankellon kanssa. Kun saat mietteen täsmennetyksi, voit päästää mielesi rauhaan menemään."

(Helena Anhavan aiemmin julkaisematon teksti vuodelta 2008)

 

 

Helena Anhavan aforismeja teoksesta Sivusta (1976):

Elämä – murtautumista ulos annetusta roolista.

Mitä tekee vapaudella se jolla se on.

Tulkitsee historian sulkemalla milloin vasemman, milloin oikean silmänsä.

Sitoutumaton: entisvanhainen kylänhullu. Aina sai pelätä mitä se keksisi sanoa.

Kirjailija puhuu kirjoissaan. Ei hänen huoli ruveta marionetiksi.

Taitelijan tehtävä: kuvata niinkuin näkee, ei niinkuin tietää tahdottavan nähdä.

Kriitikon tehtävä: kysyä mihin on pyritty, miten siinä onnistuttu.

Et kelpaa jos et ole niin kuin haluan. Se on hylkäämistä.

Yhä uudelleen lapsi testaa kasvattajansa rakastamiskyvyn.

Vain harvat voivat tietää mikä useimmille on parasta.

Moni putoaa mieluummin Jumalan haaviin kuin kirkon.

Mahdottomaksi julistetun läheisyydessä on usein joku, joka ei sallisi hänen muuta olevan.

Elämä on ylivoimainen tehtävä lapselle, joka saa tuntea että rakkauskin on ansaittava.

Hirveä laji. Keskitti koko lahjakkuutensa toisten laudalta lyömiseen.

 

Teoksesta Sanon silti (1982):

Vapaus on vapautta reagoida vääryyteen.

Ei sitä voi mennä lääkäriin ja sanoa: - Poden koiran kuolemaa. Poden sitä noidannuolella ja kilpirauhasen tulehduksella.

Elämäähän me podemme, kohdusta hautaan.

Miksi hän rienaa? Onko joku niin pahoin loukannut hänen hartauttaan?

Virikkeet ja virikkeet. Lapsi tarvitsee myös henkistä yksinoloa, ohjailematonta leikkiä.

 

Teoksesta Ei kenenkään maa (2000):

Pelokkaalle älä suutu. Epäluulo on seuraus, ei syy.

Meissä on kohtia jotka eivät koskaan ehdi aikuiseksi asti.

Ei siltaa alemmuutta ja ylemmyyttä potevien välillä.

Lapsena musta lammas, aikuisena syntipukki. Kun on valmius syyllisyyteen, säästyvät muut itsetutkiskelulta.

Jossakin sovittu että vain sosiaalinen on terve.

Aate jos nostaa kiihkon.

Älä astu sen osatotuuden varpaille, jota he pitävät koko totuutena.

Puhu oikeista asioista väärään aikaan – panet kaulasi mestauspölkylle.

Mitä saisi olla? sanoo kirkko.

 

Teoksesta Kukaan ei tiedä (2008):

Eikö selittämättömyys ole mystiikan ensimmäinen pykälä.

Ennen tiedettiin, että pettymykset kuuluvat elämään. Tänään joka pettymykselle on oma masennuspillerinsä.

Kuka valitsijat valitsee? He itse. Hyvät veljet.

Maahanmuuttajat ja mustalaiset pitäisi palkata opettamaan miten vanhuksiin kuuluu suhtautua.

Kuka ’sotaan syyllinen’ joutuu vastuuseen vedenpaisumuksen jälkeen?

 

 

Teoksesta Käyn siellä vain unessa – runot 1991–2010 (2010):

Voi Luonnon kuolemanrohkeutta.

Peura tuli pihaan. Katsoin kuin pyhimykseen.

Kuunnella tekstiä niin kuin kuuntelisi avaruutta tai tähtitaivasta.

 

 

Osa teoksen Sivusta aforismeista on julkaistu eri muodossa Ei kenenkään maa -kokoelmassa. Aforismit ovat tässä artikkelissa siinä muodossa kuin ne on myöhemmin julkaistu jälkimmäisessä teoksessa.

 

SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 3

Juttusarjan aiemmat osat:      osa 1     osa 2

 

 

 

 

Olli Hyvärinen: Vielä kerran tulee toisenlainen aika (2006; kansi: Mari Rogers)

IH: ”Piirros on mielenkiinnoton, kannen suunnittelu on jäänyt kesken.” 1,5

EK: ”Aforistinen kansi: nopeasti muotonsa löytänyt, ei liian selittävä. Kaaren jatkuvuus tukee "toisenlaisen ajan" viestiä. Raikas, kalligrafiamainen.” 5

TS: ”Sympaattinen, pidän tekijän nimessä olevasta auringosta. Teksti ja piirros sopivat hyvin yhteen. Hengittävä. Kannessa on selviä teknisiä puutteita, niissä näkyy kuvan pakkaamisesta johtuvia tahroja.” 2,5

Kannen suunnitellut Anna Mari Räsänen kertoo: ”Olli Hyvärisen kirjassa Vielä kerran tulee toisenlainen aika on musteella paperille Harakan saaressa vuonna 2006 piirtämäni kansikuva ja kuvitus. Tein kuvituksen nimellä Mari Rogers, myöhemmin olen siirtynyt takaisin tyttönimeeni Räsänen. Kirjan teksteissä liikutaan ajan tuulissa moneen suuntaan, ja niin pyörii myös kansikuvan lintumainen taikakuvio. Se on muotona tiivistynyt, melkein kuin aaltojen rantaan huuhtelema ajopuu, lintu tai jalaton kaksipäinen pegasos, aaltojen kovasti kohtelema, mutta yhä voimakas. Sitä seuraa kuvitteellisessa auringon kaaressa kuunsirppi, nyt runoilijan polttamien tulitikkujen rajaama – viittauksena kirjan tekijään, Olli Hyväriseen. Maapallo, joka sekin on kiinni tämän piirrosmobilen avaruudelliseksi pidikkeeksi tulkittavassa kaaressa, on kuvassa ensimmäisenä: Maailma on näin kaukaa nähty ja rajaton, mutta läheltä katsoen melkein kuin tikkunekku, josta tulee mieleen yksi kirjan aforismeista: Olen maailmankuva, hyvä ja kaunis, syömättäkin elän.”

 

 

 

 

Tiina Lehikoinen: Sitruunalumilyhtyjä (2008; kansi: Make Copies (= Leevi Lehto), kannen kuva: Tommi Musturi)

IH: ”Psykedeelinen väritys tekee kannesta erottuvan, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Ensimmäistä kertaa aikoinaan nähtynä tämä oli isku palleaan. Kirjavuus ärsyttää, tekijän ja kirjan nimi hukkuu. Tarkemmalla tarkastelulla löytyy kiinnostavia elementtejä. Uskalias, poikkeaa hillitystä aforismikirjan kannesta.” 4,5

TS: ”Hyvin yksinkertainen kansi, sarjanomainen kansiteksti nostaa kansikuvan pääasiaksi. Omaperäinen, epätyypillinen kansikin korostaa irtiottoa perinteestä. Ansiokkaalla tavalla erilainen, värimaailmaltaan elävä.” 4

Kannen kuvan tehnyt Tommi Musturi kertoo: ”Kuva on puoliabstrakti ja monitulkintainen. Katsoja voi saada viitteitä esittävästä ja tulkita kuvaa siitä edeten. Tämä sekä kuvan orgaanisuus ja väririkkaus istuvat kirjan sisältöön. Kuvassa on töilleni ominaista harkittua häiritsevyyttä, mitä löytyy myös teoksen sisällöstä. Minulta tilattiin kirjan kansikuva. Make Copies teki teoksen taiton mukaan lukien kannen typografian.”

 

 

 

 

Timo Salo: Epätietokirja (2009; kansi: Timo Salo)

IH: ”Ilmava, mutta piirros voisi olla mielenkiintoisempi. Kuvan ja tekstin keskinäinen sommittelu jättää toivomisen varaa. Tekstin ja kuvan leikkauskohta epämääräinen, mikä haittaa tekstin ymmärtämistä. Neliömuotoisen kannen kokonaissommittelu kuitenkin kohtalaisen onnistunut.” 2,5

EK: ”Kansi on "epäkuva" kuten kirja ilmoittaa olevansa epätietokirja. Kalligrafinen. Kuvan viivan rosoreuna on hyvä, kyseessä on ilmeisesti voimakas suurennos. Hienosti uskallettu jättää tyhjää tilaa. Nappisuoritus aforismikirjan kanneksi.” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on tehty ntamon sarjatyyppisen formaatin pohjalta, kuvitus on vihkopiirroksestani, voimakkaasti suurennettu. Kuvan silmästä lähtee g-kirjain. Kokonaisuus on oikealle kallellaan, mikä tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta, dynaamiselta. Tämä on suunnittelemistani kansista niitä, joihin olen tyytyväisin.”

 

 

 

 

Paavo Haavikko: Puhua, vastata, opettaa (2010, 3. painos; päällys: Marjaana Virta)

IH: ”Taustan luolamaalauskuva tuo historiallista perspektiiviä. Tekstineliö on mielenkiintoinen, samoin kirjainten erikokoisuus. Väriskaala on miellyttävä – taustaväri suhteessa valkoiseen ja mustaan.” 4,5

EK: ”Teksti kuvituksenomainen, muodostaa aforismin tapaisen arvoituksen. Väritys rauhallisen onnistunut, ei ylilyöntejä. Tekstiasettelu houkuttelee pitämään kirjaa kädessä, motorinen.” 5

TS: ”Uusintapainoksen kansi on vaisu ja vaikutelmaltaan haalistunut. Väritasapaino on liikaa kallellaan magentaan. Teräväpiirteisten kirjainten yhdistäminen kalliopiirrostaustaan luo kylmän ja etäisen vaikutelman. Silmälle ei ole tarttumapintaa.” 2

Marjaana Virta kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Kansi on yksi Haavikolle tekemistäni kansista, joissa halusin nostaa lauseen kirjan esittelytekstistä. Ja tehdä typografialla kuvitusta kirjan kanteen. ”Jotta näkisi tämän maailman on tultava tähän maailmaan.” Tässä kannessa on luolamaalaus taustalla ja kommentti kirjasta modernilla fontilla ja asettelulla tuo haluttua kontrastia menneisyyden ja nykyisyyden kannalta. Tekstillä halusin luoda polun joka vie kirjan sisälle ja sieltä ulos. Visuaalinen ratkaisu matkasta labyrintissä sopii mielestäni kuvaamaan kirjan sisältöä. Ajatuksen etsimistä, ajatuksen polkua etc.”

 

 

 

 

Hannu Paronen: Jossain välissä toivo (2010; kannen tekijää ei mainittu)

IH: ”Kirjan visuaalinen ilme vaikuttaa kirjaa vanhemmalta. Tekstistä leikattu puu sopii hyvin aforismikirjan kanteen. Taustaväri tyylikäs, selkeä musta. Kaksi vihreää puunlehteä tuovat esiin kirjan nimeen sisältyvän toivon.” 3

EK: ”Leikkaa ja liimaa -tyyli oli jossain vaiheessa suosittu ja helppo ratkaisu. Tekstin käyttäminen oksina antaa mielikuvan paljosta asiasta. Kokonaisuutena kansi hiukan kova, johtuu ehkä mustasta taustasta. Ehkä turhan helppo ratkaisu.” 2,5

TS: ”Nykyaforismikirjan näköinen, varsin tyylikäs. Kirja kooltaan käteen sopiva. Kannessa paljon tekstiä, mikä tuo lievän puuroisuuden tunteen.” 3,5

 

 

 

 

Markku Envall: Alkuräjähdys on kesken (2011; päällys: Tarina Lounasmaa, päällyksen kuva: Will Crocker)

IH: ”Hyvä. Kirjan nimeen rajoittuvat aforismit muodostavat alkuräjähdyksen, laajenevan tilan. Envallin pieni valokuva on esillä graafisen kauniisti. Nykyaikainen.” 4,5

EK: ”Tarina Lounasmaan tyyli on tässäkin tunnistettava. Aforismien käyttö kannessa räjähdyksen osina viehättää. Asetteluna onnistunut.” 5

TS: ”Jollain tapaa hauska, leikillinen, mutta kokonaisuutena levoton. Harmoniset värit, jopa metallinhohtoinen väri istuu kokonaisuuteen. Kannessa on tiettyä provokatiivisuutta, ei suostu olemaan vain tyylikäs. Kirjan nimi hukkuu, vaikka se on keskellä. Aforismien räjähtäminen kirjan nimestä on tarpeetonta mainosmaisuutta, Envall ei tunnettuna kirjailijana sellaista kaipaa. Jollain kummallisella tavalla kannen epäsuhtaiset osat kuitenkin pysyvät tasapainossa.” 2,5

 

 

 

 

Mirja Pirhonen: Kettuja ja enkeleitä (2012; kansi: Nina Pirhonen)

IH: ”Selkeä. Värikompositio voimakas - valkoinen, musta ja punainen -, mutta ei miellytä minua.” 2,5

EK: ”Paljas ja autio. Mittasuhteet kuvan ja tekstin välillä eivät oikein toimi. Kuva voisi olla paremmin esillä, esimerkiksi isompana. Tyhjän tilan mukana olo on hyvää, mutta sitä on käytetty oudosti.” 1,5

TS: ”Rohkean pelkistetty, informatiivinen, "tiedottava". Onko ketulla taskulamppu tassussaan? Karu, hallittu, mutta turhan arkinen. Hiukan sulkeutunut, ei synnytä riittävästi mielikuvia. Fontti on jäykähkö ja asiallisuutta korostava.” 2,5

Nina Pirhonen kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Halusin kuvata Mirja Pirhosen Kettuja ja enkeleitä -kirjan kannessa teoksen henkeä. Kirjoituskokoelma on yhteiskuntakriittinen ja osin tummasävytteinenkin. Valitsin sen vuoksi voimakkaan oranssinpunaisen ja pelkistin ketusta mustan siluetin. Valkoisen juovan voi nähdä valona ja vastavoimana. Kannen teksti jatkaa kuvan rytmitystä ja muodostaa kuvalle perspektiivin.”

 

 

 

Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto (2014; kansi: Timo Salo, valokuva: Johannes Ojansuu)

IH: ”Kansi vaikeasti ymmärrettävä, en löydä siitä merkityssisältöjä. Vihreä väri mielenkiinnoton. Ei puhuttele minua.” 1,5

EK: ”Viime vuosien lempikansiani, yksinkertaisen kaunis. Köyden hauska oivallus: sisältää kirjailijan nimikirjaimet. Kuva-aihe häviää luontevasti, katoavaisuuteen. Akvarellimaisen herkkä. Esittävyys ja osoittelevuus puuttuvat hyvällä tavalla. Tämä kansi voisi osallistua Vuoden kaunein kirja -kilpailuun!” 5

Timo Salo ei jäävinä arvioinut omaa kanttaan. Teoksen saamat kokonaispisteet on laskettu siten, että kolmansiksi pisteiksi on merkitty kahden muun raatilaisen pisteiden keskiarvo.

Timo Salo kommentoi suunnittelemaansa kantta: ”Käsitelty Johanneksen valokuva on kaunis. Köysi muodostaa nimikirjaimet J.O. Olen pohtinut, oliko kiiltävä lakkapinta paras ratkaisu ja sitä, pitäisikö kustantajan nimen olla valkoisin kirjaimin ja toisessa laidassa. Teoksen nimen typografia menee hiukan puuroiseksi. Koko kuvassa on rauhallinen vedenalainen tunnelma, vaikka vesiraja kulkee kannen yläosassa.”

 

 

 

 

Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori (2014; graafinen muotoilu ja valokuva: M-L Muukka)

IH: ”Hyvä. Sana ”kertakäyttö” tuo ristiriidan kuvan kanssa: ihmiset eivät ole kertakäyttötavaraa. Vauvan itku voisi viitata syntymäparkaisuun - jotakin on syntymässä. Kuvan rasterointi ja mustavalkoisuus toimivat hyvin värillisen tekstin kanssa.” 5

EK: ”Ahdistava kuva. Fontti on ärsyttävä, epäselvä ja huonosti valittu. Muuten kyllä kaunis ja selkeä kansi. Asettelultaan onnistunut. Kuvanvalinta oudoksuttaa. Provokatiivinen.” 3,5

TS: ”Pidän. Yksinkertainen kansi, joka synnyttää vahvan mielikuvan esimerkiksi kirjailijan persoonasta. Kiinnostava scifi-henkinen fontti, jota käytetty johdonmukaisesti.” 3,5

Kirjan graafisen asun suunnitellut Marja-Leena Muukka kertoo: ”Pekka Kejosen kanssa minulla on ollut pisin yhteistyö, aina 1990-luvun alusta. Ideoimme kansikuvia jo ennen kuin käsikirjoituksetkaan ovat syntyneet. Pekan verbaalinen maailma tarjoaa ruhtinaallisen mahdollisuuden tarttua myös moniin visuaalisiin tempaisuihin. Milloin olimme Bulevardilla vaipoissa, milloin täytetyn jazz-jäniksen kanssa kovassa pakkasessa tai pakkopaidassa eduskuntatalon portailla! Kertakäyttösatorissa käytin huutavan lapsen kasvoja, kuin pienen samurain, joka kejosmaiseen tapaan kapinoi ajan ilmiöitä vastaan. Kannattaa avata kirjan kannet, sillä niiden sisäpuoli, kuten sisuskin, on suunniteltu. Kansi (varsinkin etukansi) on vain pieni osa koko kirjan kokonaisuutta.”

 

 

RAATI ON PUHUNUT, SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAAT KANNET OVAT:

 

1. Samuli Paronen: Maailma on sana (Kosti Antikainen) (4,8 pistettä)

 

 

2.–3. Maria Jotuni: Avonainen lipas (tekijä ei tiedossa) (4,5)

 

 

2.–3. Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (Katri Niinikangas) (4,5)

4. Kaarlo Marjanen: Nuolia sumusta (tekijä ilmeisesti Einari Wehmas) (4,3)

5. Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (Tarina Lounasmaa) (4,2)

 

Voittajakannen suunnitellut Kosti Antikainen syntyi Kuopiossa 5.6.1930. Vuonna 1948 hän muutti Helsinkiin. Itseoppinut Antikainen loi arvostetun uran graafikkona. Kirjankansia hän suunnitteli noin 600, joista vajaat 200 oli Otavan Delfiinikirjat-sarjan kansia. Delfiinikirjojen myötä ”syntyi Suomessa ainutlaatuinen yhdistelmä, jossa kirjan sisältö ja graafinen ulkoasu saumattomasti liittyivät toisiinsa”. Kosti Antikaisen elämä katkesi ennenaikaisesti kun hän 3.10.1980 kuoli ajamansa hirvikolarin seurauksena.

”Kosti Antikainen toi päällyksiin vahvan piirustuksellisen leiman ja rehevän yleisilmeen. Rehevyys ei Antikaisella ollut muotojen ja aiheiden runsautta, vaan pikemminkin kansien aiheet olivat niukkoja ja tiukasti rajattuja. Mutta tapa piirtää ja maalata on mehevää ja ennen kaikkea värien käyttö on vahvaa ja rikasta. Ennakkoluuloton epäsuomalainen värimaailma on Kostille tyypillistä.”

(Lainaukset Julistemuseon julkaisusta Kosti Antikainen 1930–1980)

 

Oliko raati oikeassa? Mikä on sinun suosikkisi? Onko sinulle jäänyt jonkin muun aforismikirjan kansi mieleen hyvässä tai pahassa? Kommentoi alle!

Julkaisemme myöhemmässä vaiheessa vielä ainakin yhden postauksen aforismikirjojen kansista.

 

 

SUOMALAISEN AFORISTIIKAN PARHAIMMAT KANNET, osa 2

Juttusarjan     osa 1     osa 3

 

Kalervo Tuukkanen: Tuuma tuumalta (1964; päällys: Erkki Ruuhinen)

Iiris Hälli: ”Selkeä ja ilmava, mutta ei tyylikäs. Kirjasinlajit tyylillisesti liian erilaisia.” 2,5

Eva Kyyhkynen: ”Näyttää aforismikirjalta. Tyhjä tila tuo tilaa tuumailla. Sommitelma mielenkiintoinen. Kirjailijan kuva kannessa on hyvä ratkaisu. Yleisvaikutelma kuitenkin laimea ja mitäänsanomaton. Voimaton.” 2

Timo Salo: ”Tiettyä arvovaltaisuutta. Kansi otettu viehättävästi haltuun. Perussommittelu hyvä. Kirjan nimi on kauniilla kirjaimilla, miellyttävää typografiaa.” 3,5

Kannen suunnitellut Erkki Ruuhinen kertoo: "Hiukan selityksiä – tuuma tuumalta.  Olen yllättynyt, että kansi on löytynyt raadin arvioitavaksi. Itse haluaisin unohtaa sen. Syksyllä 1964 olin juuri täyttänyt 21, ja rimaa hipoen läpäissyt MG-koulun karsintakurssin. Samana syksynä sain suunnitella WSOY:lle ensimmäisen kanteni. Silloin graafikontaimella ei ollut käytössään tietokoneita, ei edes reprokameroita. Eikä oikein hajuakaan siitä, miten kansi tulisi asiakkaalle esittää, tai panna lopullisesti painokuntoon. Tilaaja halusi säveltäjästä kanteen kuvan, he saivat sen. He halusivat myös nimikirjoituksen. Senkin he saivat, mutta liian täsmälliseksi tehtynä. Teoksen nimen asuun panin mukaan kaikki silloiset taitoni tehdä kanteen ja asiaan sopivia kirjaimia... Huonon luonnoksen ja kakki pyydetyt palaset vein Kaarina Visakannolle, joka ilmeisesti uskoi kykyihini. WSOY:n oma graafikko Heikki Alanko antoi sitten ohjeet kuvalaattojen tekijöille ja asemoi palaset paikoilleen. Jokainen aforisti kirjoittaa joskus ensimmäiset mietteensä, kuvataiteilija tekee taulunsa, ja graafikko kantensa. Kaikki ne eivät ole mestariteoksia. Ei tämäkään. Useimmat aloitukset kannattaisi armeliaasti unohtaa."

 

 

 

 

Risto Nivari: Avaimella suljettu (1965; päällys: Heikki Alanko)

IH: ”Kuvaidea on epämääräinen, eikä kaunis väri pelasta kantta.” 1,5

EK: ”Itsestään selvä, ei nouse esiin hyvässä eikä pahassa. Moninainen ja vihjeenomainen kuva-aihe katoaa, ehkä tarkoituksella. Kuvavalinnan perustelu jää hämäräksi.” 1,5

TS: ”Arvasin, että tämä on 1960-luvulta. Yksinkertaisen elegantti. Sovinnainen ja tasapainoinen. Jollain tavalla raskas värimaailma, mutta valkoinen kasviaihe on viehättävä. Kaunis piirros. Konservatiivinen ja hillitty kansi.” 3,5

 

 

 

 

Samuli Paronen: Maailma on sana (1974; päällys: Kosti Antikainen)

IH: ”Joukon mielenkiintoisin. Kuvallisesti kaunis. M-kirjaimen linjat ja värit rakentavat maailman, ovikin ehkä näkyvillä. M-kirjain suojelevassa suhteessa kirjan nimeen. Kuva viestii, että maailma on myös kuva. Kannen kuva tuo mieleen Paul Kleen teokset.” 5

EK: ”M-kirjain hyödynnetään monistamalla. Tekstin asettelu suhteessa kuvaan onnistunut. Kaunis väriskaala.” 4,5

TS: ”Parhaita suomalaisia aforismikansia. Värikäs M-kirjain viehättää. Herkät värit, lasimaalausmainen. Typografia onnistunutta, lähes leipätekstikirjaimia, koruton, asiallinen, mutta samalla nimi nousee kauniisti esiin.” 5

 

 

 

 

 

Helena Anhava: Sivusta (1976; päällys: Sinikka Koskimäki)

IH: ”Suhteellisen tyylikäs, kiiltävänmusta väri on hyvä. Synkkä ajatellen lukijan houkuttelemista.” 3

EK: ”Komea, luottaa tekijän nimeen. Ei selittele. Tyhjä tila toimii hyvin, vaikuttava. Vaikka on musta, ei ole pimeä.” 4

TS: ”Todella pelkistetty, vähäiset elementit. Itsetietoisuutta, aavistuksen torjuva. Kirjan nimi Sivusta on asemoitu sivuun. Tietyllä tapaa tyylikäs kirja.” 3,5

 

 

 

 

Maija Paavilainen: Valoa (1994; kannen kuva ja suunnittelu: Maija Paavilainen (tekijän nimeä ei ole mainittu kirjassa))

IH: ”Hyllypaperimainen. Ei herätä mielenkiintoa.” 2

EK: ”Helppo ja tylsä ratkaisu. Kuin kangas, jonka kuva jatkuu ja jatkuu. Tässä ei ole mitään kannelle ominaista. Itse tehdyn oloinen, monotoninen, mutta ei suoranaisesti ruma.” 1,5

TS: ”Naivistinen, käsin tehty. Käsinkirjoitettu nimi on kömpelösti toteutettu. Kansi lähestyy estetiikaltaan kuvitettuja teoksia (jollainen tämäkin on) ja sarjakuvan maailmaa. Kotitekoisen näköinen, siksi kansi ei houkuttele avaamaan kirjaa. Viehättävällä tavalla vaatimaton, voisi olla parempi ilman lakkapinnoitetta.” 2,5

Kannen suunnitellut Maija Paavilainen kertoo: "Aihe nousee lapsuuden valkovuokkometsien muistosta, malli on suoraan Obbnäsin keväisestä vuokkomerestä. Haukipään metsänpohjat ovat aina ensin sinisenään sinivuokkoja, sitten äitienpäivän aikoihin valkoisenaan. Valkovuokot sytyttävät valon puitten siimekseen. Valkovuokot ovat heijastumia tähdistä. Kustantaja hyväksyi ajatuksen. Maalasin akvarelliväreillä."

 

 

 

 

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät (1998; päällys: Tarina Lounasmaa)

IH: ”Kannessa kevään vihreää ja kalpeaa keltaista. Mirkan kasvot sopivat hyvin osaksi diagonaalisommitelmaa.” 4,5

EK: ”Tunnistan Tarina Lounasmaan tyylin. Henkilökuva toteutettu onnistuneesti. Mirkan miettivälle katseelle on annettu tilaa. Useanlaisesta fontista huolimatta kokonaisuus pysyy rauhallisena. Raikkaan tuore.” 5

TS: ”Erikoislaatuisia ratkaisuja. Dymo-teksti on yllättävä ja röyhkeä, muodostaa kontrastin hillittyyn värimaailmaan ja teokseen yleisesti. Silti hiukan hahmoton ja luonteeton kauniista pullonvihreästä väristä huolimatta. Jotain sympaattista postmodernia kannessa on. Rohkeus ja tietty kokeellisuus on hyvää.” 3

 

 

Lauri Sallinen: Hiljaisuudella on ääni (2002; kansi: Maria Mitrunen, kannen kuva: Sanna Syväjärvi)

IH: ”Kuva on heikkotasoinen ja kannen sommittelu on hakkaava.” 2

EK: ”Esittävä piirroskuva kannessa vie pois aforismin kontekstista, kuva vie ajatukset rakkausromaaniin. Tämä kirja olisi voinut saada enemmän arvoisensa kannen. Hahmojen suuttomuus toki viittaa hiljaisuuteen, mutta keino on mielikuvitukseton. Etikettimäinen osio edessä rauhoittaa kokonaisuutta. Kansi ei miellytä minua, värivalinta löysä.” 2

TS: ”Lyyrinen, sovinnainen, pikkusievä. Hallittu muoto, sommittelu symmetrinen. Kuva on epäkiinnostava, kokonaisuus jää pliisuksi. Väri on kaunis, mutta tekstimaailma voisi olla yhtenäisempi.” 2,5

Kannen suunnitellut Maria Mitrunen kommentoi: ”Minulla ei ole kolmentoista vuoden takaisesta työstä enää oikein mitään sanottavaa. Kansihan perustuu kirjan kuvittaja Sanna Syväjärven tussipiirrokseen, hän ehkä osaisi paremmin kertoa taustoista ja tunnelmista.”

Sanna Syväjärvi kertoo: "Aforismikokoelma on jaettu teemoihin, joista yksi on rakkaus. Kyseiseen teemaan tekemäni kuva päätettiin valita myös kirjan kanteen. Kuva kertoo nuoresta rakkaudesta, jossa kaikki on uutta, ihmeellistä ja tuoretta."

 

 

 

Jarkko Laine: Toinen mustakantinen vihko (2003; kansi: Katri Niinikangas)

IH: ”Oivaltava. Köyhällä runoilijalla ei ole ollut perinteistä mustakantista vihkoa, vaan on tehnyt hiilellä mustakantisen vihkon. Raavittu teksti viestii: mustan pinnan alta paljastuu ajatuksia.” 5

EK: ”Rohkea, luottaa lukijaan. Viittaus luonnoskirjaan, herättää mielenkiinnon. On ollut rohkeutta jättää tyhjää tilaa. Tekijän ja kirjan nimessä on arvoituksellisuutta. Luonnosmainen jälki viehättää. Eläväisyyttä ja tekemisen jälkeä näkyy. Tuhru, mutta kiinnostava.” 4,5

TS: ”Enostone-kustantamon kannet ovat hyvällä tavalla herkkiä. Tämän kannen tekstit ovat käsin tehtyjä. Hillityssä muodossaan johdonmukainen. Pidän kannen minimalismista, kansi on aforismikirjamainen.” 4

 

Kannen suunnitellut Katri Niinikangas kertoo: ”Kirja on yli kymmenen vuotta vanha, joten en niin tarkkaan muista, mitä silloin ajattelin. Muistaakseni idea oli aika kirjaimellinen, kirja on ”mustakantinen vihko” ja halusin siihen käsillä tehtyä jälkeä ja erityisesti käsin kirjoitettua tekstiä mukaan. Ideana oli muistilehtiö, mutta en halunnut tehdä sitä kuitenkaan liian konkreettisesti. Siksi etukannen teksti on käsinkirjoitettua, nyt tekisin sen vahvemmin, mutta tämä taisi olla kolmas ikinä tekemäni kansi. Musta väri tuli kirjan nimestä, mutta voi olla että myös kustantaja toivoi siitä yksiväristä.”

 

Lue juttusarjan seuraava osa