SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 3 – MARIA JOTUNI, VOLTER KILPI



Maria Jotunilta ilmestyi kolme aforismikokoelmaa, joista viimeisin, Jäähyväiset,

postuumisti (Vaeltajasta kuvassa nimiösivu, muista etukansi). Koottujen aforismien

kokoelma ilmestyi alun perin 1959, Delfiinikirjat-sarjan painos on vuodelta 1984.

Irmeli Niemen toimittama teos Intohimo ihmiseen (2000) sisältää laajan valikoiman

Jotunin mietteitä sekä toimittajan saatesanat.

Artikkelisarjan alkuun

 

Maria Jotuninkin aforismit (Avonainen lipas, 1929, Vaeltaja, 1933, postuumi Jäähyväiset, 1949) käsittelevät monia aiheita: taidetta, yhteiskuntaa, historian näkymiä, ihmissuhteita sekä erilaisia ihmistyyppejä. Mutta ensi sijassa ne ovat itsetarkkailua ja itsekasvatusta. Tässä suhteessa ne muistuttavat Siljon ajatelmia, vaikka Jotunin näkökulma ei olekaan nuoren, vaan kypsän ja paljon kokeneen ihmisen. Aforistikkona hänen päätarkoituksensa on ottaa selko kertyneiden kokemusten merkityksestä ja selvittää, miten elämä olisi elettävä. Jotunin mielestä ihmisen on luotava moraalinsa omin voimin, odottamatta apua enempää uskonnolta kuin toisilta ihmisiltä. "Oppiminen" ja "kasvatus" ovat usein toistuvia sanoja. Jotuni pohtii myös äidin asemaa ja lasten kasvattamista, suomalaisessa aforistiikassa harvoin käsiteltyä aihetta.

Luonnontieteistä kiinnostunut Jotuni katselee, varsinkin Vaeltajassa, ihmistä biologisena olentona ja osana ihmissuvusta, jonka ikivanhat vaistot hänessä vielä elävät; tässä valossa myös sota saa selityksensä. Viettien oikeudet on tunnustettava, mutta vietit on myös hallittava ja kahlittava. Jotuni haaveilee paremmasta "tulevaisuuden ihmisestä", joka toteuttaa lajin piilevät mahdollisuudet. Tässä ei ole kysymys nietzscheläisestä yli-ihmisestä – päinvastoin kuin useimmat muut aikansa suomalaiset aforistikot Jotuni suhtautui täysin kielteisesti Nietzschen oppeihin, niin kuin hänen tutkijansa Irmeli Niemi on osoittanut. Ajatus "tulevaisuuden ihmisestä" esiintyy hänen muussakin tuotannossaan, nuoruusajan novelleista Klaus, Louhikon herra -draamaan asti. Muita yhteyksiä näytelmiin ja novelleihin ovat eräät avioliittoa koskevat mietteet sekä "täydellisen" pahasta ja saidasta ihmisestä esitetyt huomiot, jotka tuovat mieleen Huojuvan talon.

Dramaatikon ote näyttäytyy ehkä siinä, että aforismi voidaan esittää jonkun lausumana repliikkinä tai että se kohdistetaan tietylle henkilölle (Pahansuovalle, Levottomalle pojalle). Muudan pitkä aforismi on saanut Optimistin ja Pessimistin välisen dialogin muodon. Pieni allegorinen tarina 'Sydän' perustuu niin ikään dialogille. Keskustelunomaisuutta lisää se, että Jotuni mielellään puhuttelee itseään tai lukijaa sinä-muodossa – tosin tätä keinoa käyttävät myös muut aforistikkomme; toisaalta yleistävä "me" on Jotunillakin melko tavallinen. Usein esiintyy kysymyslause, johon annetaan vastaus:

 

Liittoutuminen merkitse sisäistä heikentymistä, ulkoista vahvistumista. Milloin se on taiteilijalle edullinen? Taistelevalle edullinen, etsivälle ja yksilöllisemmin luovalle vahingollinen. (Avonainen lipas)

 

Jotunin ajatelmien perussävynä on katkera elämänpettymys. Sen hän ilmaisee tavallisimmin hillitysti ja selkeästi, joskus miltei banaalisti. Pyrkimys loogiseen ajatuksenkehittelyyn ilmenee todistelevien konjunktioiden "koska", "sillä", "siksi" käytössä. Ehdolliset "jos"-lauseet ja erilaiset rajoittavat sanonnat ovat melko yleisiä. – Tätä hillittyä taustaa vasten erottuvat – varsinkin Jäähyväisissä – lyyriset tai pateettiset mietteet, joissa omakohtainen kärsimys purkautuu. Retorinen toisto tehostaa vaikutelmaa:

 

Kaikki paha, mitä ihminen voi toinen toisellensa tehdä, on nähty jo. Kaikki paha, mitä voi toinen toisellensa sanoa, on kuultu jo. Koulu on loppunut. Ei muuta kuin ulos, ulos – elämästä, huonoin todistuksin, koska et sopivasti valehtelemaankaan oppinut. (Jäähyväiset)

 

Jotuni ei tiivistä siinä määrin kuin Siljo ja Koskenniemi. Hänenkin aforisminsa ovat kyllä yleensä lyhyitä, mutta pitkähköjäkin on verrattain paljon. Niitä ei ole ryhmitelty eri osastoiksi, mutta ne muodostavat samaa aihetta käsitteleviä sarjoja.

Tulenkantajien sukupolvi ei ollut kiinnostunut aforismista – suomenkielisellä taholla ei siis ole vastinetta ruotsinkielisten modernistiemme aforistiikalle. Maria Jotunin toinen kokoelma kuuluu 30-lukuun, mutta uusia lahjakkaita yrittäjiä ei ilmaantunut. Jonkinlainen mietekirja on Volter Kilven runo- ja proosakatkelmia sisältävä Suljetuilla porteilla (1938), jolle kuitenkin on ominaista varsin epäaforistinen sanavuolaus ja saman asian jankuttava toistaminen.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 2 – V. A. KOSKENNIEMI

Artikkelisarjan alkuun

V. A. Koskenniemi ja Maria Jotuni ovat kirjoittaneet aforismeja suhteellisen runsaasti ja pitkän ajan kuluessa. Koskenniemen ensimmäinen kokoelma Matkasauva (1926) sisältää lyhyiden proosamietelmien lisäksi distikon-epigrammeja sekä knittelimittaisia parisäkeitä. Runot ovat sovinnaisempia, 'kirjallisempia' kuin proosa-ajatelmat. Pitkän väliajan jälkeen ilmestyneissä kokoelmissa Elokuisia ajatuksia (1954) ja Ihmisosa (1958) ei runosäkeitä enää ole.

Matkasauvan alaotsakkeessa Koskenniemi ilmoittaa teoksen olevan "katkelmia ja säkeitä päiväkirjasta". Mutta sillä enempää kuin hänen myöhemmillä kokoelmillaankaan ei ole henkilökohtaisen ripittäytymisen leimaa samassa määrin kuin Siljon aforismeilla. Sävy on yleistävämpi ja tekijän persoonallisuus enemmän ulospäin kääntynyt.

Koskenniemen aforismit ovat monisävyisiä ja käsittelevät laajaa ilmiöiden kenttää: metafyysisiä kysymyksiä, taidetta ja tiedettä, historiaa ja yhteiskuntaa, persoonallisuutta, ihmissuhteita ja ihmisluonteita. Matkasauvan alkupuolella on vakavampia ja syvällisempiä mietelmiä, joiden sävy saattaa olla retorinen tai lyyrinen, loppupuolella siirrytään kevyempään, ivalliseen äänilajiin. Elokuisissa ajatuksissa ja Ihmisosassa on tärkeimmät ajatelmat sijoitettu alkuun ja loppuun. Uskonto ja historia askarruttavat Koskenniemeä näissä myöhäiskokoelmissa enemmän kuin Matkasauvan aikoina.

Aforismien maailmankuvaan sisältyy toisaalta ihmisten pienuus ja halveksittavuus, jota runoilija ylemmyydentuntoisesti tarkastelee, toisaalta kaikkeuden mykkä, uhkaava äärettömyys, jonka mieltä on turha kysyä. Tarkastelu tapahtuu ikään kuin kiikarin pienentävällä ja suurentavalla linssillä vuoron perään. Satiiria Koskenniemellä on runsaammin ja se on kirpeämpää kuin useimmilla aforistikoillamme. Mutta mielenkiintoisempi ja itsenäisempi kuin satiirikkona hän sittenkin on käsitellessään niitä elämän peruskysymyksiä, joita hän lyyrikkonakin pohtii.

Matkasauvassa asetetaan, niin kuin Koskenniemen lyriikassakin, yön ja tuhon voimien vastapainoksi urhoollinen "sydän". Se tarkoittaa ehkä pohjaltaan samaa kuin "persoonallisuus", jonka "sulatusuunissa sattumakin muuttuu kohtaloksi".

Vuonna 1945 ilmestyneen Matkasauvan painokseen Koskenniemi liitti lähes sata uutta aforismia, jotka enimmälti tulkitsevat ajan tapahtumien aiheuttamaa pettymystä. Elokuisissa ajatuksissa ja Ihmisosassa tuntuu niin ikään taustalla ajankohdan olosuhteista johtuva katkeruus, joka on antanut aihetta yleisluonteisiin mietteisiin. Sävy on synkempi kuin Matkasauvassa. Myöhäiskokoelmien perusteema on epätieto, johon ihminen törmää kaikkialla, tieteessä ("Tiede laajentaa samanaikaisesti tietomme ja tietämättömyytemme piiriä"), uskonnossa ("Kaikki uskonnot palvelevat tuntematonta Jumalaa") ja omassa itsessäänkin. Persoonallisuuden arvo muuttuu kyseenalaiseksi, kun sen identtisyys kielletään ("– – menneiden sukupolvien geenit – – kummittelevat päässäni"). Tällainen biologinen determinismi lienee Koskenniemellä uutta. Epätiedosta hän johtaa myös ajankohtaisen "angst"-käsitteen, jota vertaa eksyneen ja päämääränsä unohtaneen lapsen tuskaan. Samaa epätiedon teemaa pohtivat monet vastaväitteenluonteiset aforismit. Koskenniemen toimittamassa antologiassa Vaeltava viisaus on seuraava Bosshartin lause: "Epäile jokaista ajatusta, joka ei näytä itsestään selvältä." Koskenniemi siteeraa sen Elokuisissa ajatuksissa ja huomauttaa: "Juuri itsestään selviin ajatuksiin tulee kiinteimmän epäilymme kohdistusta."

Tuntemattoman ja käsittämättömän kaikkeuden keskellä ihmisen on elettävä elämänsä. Epätiedon maailmassa kaikki näyttää samanarvoiselta, optimismi ja pessimismi ovat yhtäläisiä erehdyksiä. Kaikesta huolimatta Koskenniemelle edelleen on olemassa positiivisia arvoja. Vaikka mistään ei voi päästä selvyyteen, on totuuteen pyrkiminen arvo sinänsä: "Ihmisajatuksen koko voima paljastuu siinä pelottomuudessa, millä se mittaa olemassaolomme tyhjyyttä." Vaikka elämä on biologisten lakien alainen, ihmiset itse antavat sille arvon ja sisällön: näin siis päädytään jälleen tähdentämään persoonallisuuden merkitystä.

Pekka Mattila on todennut Koskenniemen aforismien yhdeksi tärkeimmäksi tyylipiirteeksi antiteesin ja nähnyt Matkasauvan aforismeissa nousevan, avartuvan rytmin. Myöhäiskokoelmien pessimismi taas ilmenee hänen mukaansa lähinnä "salaisissa antiteeseissa", joissa "vastakohdat sulautuvat yhteen negaatioksi": "Maailmankaikkeus, ollakseen täydellinen, ei kaivannut ihmistä." Mutta joskus tämä sulautuminen paljastaa, että vastakohdat pohjaltaan ovat sama asia tai ainakin lähellä toisiaan: "Sen sydämessä on jo ylpeyden demoni käväissyt, joka tahtoo olla nöyrä." – "Sääli ja julmuus koskettavat eräässä vaarallisessa pisteessä toisiaan ja viihtyvät hyvin rinnan samassa sielussa." Ehkäpä Koskenniemen "epätiedon maailma" ei enää ole yhtä tarkkarajainen kuin ennen. Tähän liittynee myös Mattilan huomio varovaisten, rajoittavien sanontojen lukuisuudesta myöhäiskokoelmissa. Toisaalta kehotuksenluonteiset lauseet, joita Matkasauvassa oli melko runsaasti, ovat miltei kadonneet: runoilija ei enää katso voivansa antaa ohjeita itselleen eikä muille.

Antiteesin ohella Koskenniemen aforismien tärkein tyyliaines on kuvakieli. Matkasauvassa se on runsaimmillaan, mutta kuvissa on paljon sovinnaisiakin. Muodoltaan ne ovat tavallisimmin genetiivimetaforia, mikä on perinteellinen, hieman 'kirjallinen' muoto: "Tyytymättömyyden hiivasieni panee tahdon viinin käymään." Koko aforismi saattaa olla pelkkä kuva: "Laakeri vetää nuolia puoleensa yhtä runsaasti kuin kypärä." Ranskalaisesta aforistiikasta periytynyt piirre on runsas abstraktisten käsitteiden personointi, johon usein liittyy niiden nimien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella. Myöhäiskokoelmien kuvakieltä on väitetty vähemmän 'lyyriseksi' (Mattila, Viljanen). Niissä metaforien ja vertausten osuus onkin hieman vähentynyt, nimenomaan on kokonaan kuvallisten ajatelmien lukumäärä pieni. Mutta edelleen Koskenniemen ajatus nousee komeimpaan lentoon kuvakielen siivin. 'Lyyrisyyden' vaikutelman väheneminen johtuu kenties siitä, että luonnosta saatuja kuvia on nyt paljon vähemmän kuin Matkasauvassa. Kuitenkin tapaa yhä kauniita runollisia vertauksia: "Ajatuksemme on kuin lintu, joka väsymättä kokeilee toista keinuvaa oksaa toisensa jälkeen."

Koskenniemi on 'ranskalaisin' kaikista aforistikoistamme, mutta juuri kuvakielen runsaus, jossa lyyrikko paljastuu, erottaa hänen ajatelmansa hieman älyllisen kuivakiskoisesta ranskalaisesta aforistiikasta.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

SUOMENKIELISENAFORISTIIKAN NOUSU, OSA 3 – MARIA JOTUNI, VOLTER KILPI

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

Juhani Siljon Selvään veteen (1919) sisältää aforismiosaston.

Selvään veteen sisältyy myös koottujen runojen laitoksiin

vuosilta 1947 ja 1999, jälkimmäisessä kattavampana versiona.

Artikkelisarjan alkuun

 

Aforistiikka alkoi siis Suomessa irrallisina ilmiöinä, joista ei tunnu johtavan perinteen säiettä nykyaikaan. 1910-luvulla suomenkielisiä aforismeja ilmaantui aikakauslehtien palstoille. Harrastuksen viriämiseen on saattanut vaikuttaa ajankohtainen väittely Nietzschestä, ehkä myös Vilhelm Ekelundin ensimmäinen essee- ja aforismikokoelma (1909). Yrjö Koskelainen, tunnettu kirjallisuuskriitikko, julkaisi idealistishenkisiä, lähinnä taiteen ongelmia käsitteleviä ajatelmia Valvojassa (1910) ja Ajassa (1913–15). V. A. Koskenniemi ilmaisi aristokraattista ihmishalveksuntaansa ja ärsytti kirjallisia vastustajiaan aforismeissa, jotka ilmestyivät Ajassa (1912–15) ja Virittäjässä (1913) ja joista vain osa on otettu hänen aforismikokoelmiinsa. Juhani Siljon ajatelmista (Valvoja 1916–17) Kalle Sorainen arvelee, että jokunen niistä olisi tarkoitettu vastineeksi Koskenniemelle. Siljon postuumissa runoteoksessa Selvään veteen (1919) on myös sikermä ennen julkaisemattomia aforismeja.

Siljon aforismien tasoa ei meillä liene myöhemmin ylitetty. Ne saavat nuorekkaan voimansa sanottavan omakohtaisesta tähdellisyydestä. Siljo ei teekään pitkiä retkiä aforismin tärkeimmälle yhteisalueelle, lähimmäistemme heikkouksien piiriin. Hän ottaa kantaa toisaalta itseensä, toisaalta ulkomaailmaan, jota hän tarkastelee etupäässä minän vastavoimana. Runoilijalle asetetaan itsenäisyyden velvoitus:

 

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan – hengenmiehen yleensä, – tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, – ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.

Mutta keskeisintä on sisäinen tilinteko:

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

 

Siljon aforismit ovat hänen runojensa tavoin pyrkimystä "minuuden rakentamiseen", eettisten ja taiteellisten ongelmien ratkomista – loppujen lopuksi nämä kaksi ovat hänelle sama asia. Aforismien persoonallinen luonne käy ilmi siitäkin, että muutamat ovat peräisin Siljon 1910–12 pitämästä päiväkirjasta, "Tilikirjasta". Joidenkin ärsykkeenä on ollut luettu kirjallisuus; eräät esittävät, niin kuin Sorainen on huomannut, samoja ajatuksia kuin Siljon kirjallinen ohjelmanjulistus Rajankäyntiä.

Aforismit paljastavat Siljon luonteen jäntevimmältä puolelta, lyriikan pehmeämmät vivahteet eivät niissä tule esille. Ne tähdentävät yksinäisyyden ja yksilöllisyyden eettistä arvoa. Siljo käyttää mielellään sanaa "mies" positiivisena nimityksenä, mutta tähän miehuuteen sisältyy jotakin "neitseellistä", jota kokoelman viimeisessä, omaksikuvaksi hahmottuvassa aforismissa verrataan suomalaiseen koivuun. Siljon elämänasenne kuvastuu hänen sanonnassaan, joka aforismeissa on vieläkin koruttomampaa kuin runoissa. Hänen intohimonsa on, erään mietelmän mukaan, "suora viiva", ja hänen lyhyet, tavallisesti yksi- tai kaksilauseiset ajatelmansa ovatkin sangen suoraviivaisia. Väliin hän kuitenkin sitaisee sen "pienen, mutta tiukan solmun", joka hänen määritelmänsä mukaan kuuluu aforismin olemukseen:

 

Ainoa pahe: heikkous.

Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

 

Kuvassa Erik Ahlmanin teoksen (1925) lisäksi Erkki Melartinin

aforismikokoelman suomenkielisen version painoksia eri

vuosilta (1928, 1929, 1966 ja 2000).

 

1920-luvulla ilmestyi useita korkeatasoisia aforismikokoelmia: V. A. Koskenniemen, Maria Jotunin, Erkki Melartinin. Erik Ahlman ei julkaissut erillistä kokoelmaa, mutta hänen filosofiseen esseekokoelmaansa Teoria ja todellisuus (1925) sisältyy sikermä aforismeja, jotka ilmaisevat lähinnä tekijän moraalifilosofisia käsityksiä. Ahlman osaa tiivistää yllättävän väitteen pariin sanaan kuten huudahduksessa: "Tilaa uusille ennakkoluuloille!"

Erkki Melartin, säveltäjä ja musiikkimies, voitaisiin yhtä hyvin lukea ruotsin- kuin suomenkielisiin aforistikkoihimme, sillä hän julkaisi ainoan kokoelmansa sekä suomeksi että ruotsiksi (Minä uskon ja Credo, 1928). Ruotsinkielisinä hänen aforisminsa joskus ovat tiiviimpiä ja luontevampia, mutta tyylipyrkimyksiltään hän on lähempänä suomenkielisiä aforistikkojamme. Useimmat aforismien kirjoittajat lienevät skeptikoita ja etsijöitä, Melartin sen sijaan on idealistinen 'löytäjä', jonka epädogmaattinen usko tuntuu saaneen vaikutteita itämailta. Toisaalta hän tuntuu perehtyneen freudilaiseen psykologiaan, sillä hän puhuu unen paljastavasta merkityksestä, sublimaatiosta ja "pohjamudan" säilyttämisen tärkeydestä taitelijalle. Ihmisten pienuudesta ja yhteiskunnan nurinkurisuuksista esitetyt huomiot ovat väliin humoristisia, väliin purevia: "On surullista mutta totta: tyhmimmät ihmiset määräävät, mikä on 'viisasta'." Musiikkielämä sai tietysti osansa Melartinin henkevistä häijyyksistä.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin ja otsikoita on muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 2 – V. A. KOSKENNIEMI

 

SUOMALAISEN AFORISMIN VARHAISVAIHEITA – FRESE, RUNEBERG, STENBÄCK, JUTEINI

"Om icke Vanmakt och orke-lösa emellan kommit, hade jag blifwit vidlyftigare; Nu består min största behaglighet i kårthet" (Ellei heikkous ja voimattomuus olisi tullut väliin, olisin ollut laajasanaisempi; nyt on suurin viehätykseni lyhyydessä), lausuu runoilija Jacob Frese pienessä teoksessaan Kårta Sede-Läror och Sede-Tillämpningar, joka ilmestyi vuonna 1726. Tuskin sentään saa kiittää pelkästään tekijän sairautta tämän ensimmäisen suomalaisen aforismikokoelman syntymisestä: pääpaino on kaiketi pantava "lyhyyden viehätykseen". Frese oli oivaltanut iskevän, suppean ajatelman soveltuvuuden "siveellisten opetusten" esittämiseen. Oliko hän ehkä tutustunut ranskalaiseen "maksiimiksi" nimitettyyn kirjallisuuden lajiin, joka edellisellä vuosisadalla oli La Rochefoucauld'n käsissä saanut tiukan, hiotun muotonsa ja siten tullut nopeasti muotiin muuallakin Euroopassa? Fresen tiedetään tunteneen, jopa kääntäneen ranskalaista kirjallisuutta. Inhimillisiä heikkouksia ruoskiessaan hän seura maksiimin valtalinjaa ("Wrede är Förnuftets bränne-sot", Viha on Järjen poltto-tauti), mutta hänen tyylillisenä esikuvanaan näyttää olleen pikemminkin Raamattu kuin La Rochefoucauld. Opettavaisuudestaan huolimatta nämä ajatelmat monessa kohdin kuvastavat persoonallisella tavalla runoilijan kovaa kohtaloa ja hänen kristillistä kilvoitteluaan.

Saksassa syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsas aforismikirjallisuus. Ranskalaistyyppisen suppean ajatelman rinnalla viljeltiin väljempää, "fragmentiksi" luonnehdittua muotoa, jonka Lichtenberg pani alulle ja jota romantikot – etenkin Fr. Schlegel ja Novalis – kehittivät edelleen. Saksalaisen romantiikan harrastus sai J. L. Runebergin ja Lars Stenbäckin kiinnostumaan tästä kirjallisuuden lajista. Molemmat julkaisivat aluksi (1830-luvulla) mietelmiään lehdissä. Runebergin kootut aforismit ovat ilmestyneet hänen jälkeenjääneissä teoksissa. Pituudeltaan ne ovat vaihtelevia, tyypillisimpiä ovat muutaman lauseen mittaiset, rauhallisen loogisesti etenevät mietelmät. Joskus Runeberg Novaliksen tavoin varustaa aforisminsa otsakkeella. Hän ei tavoittele ranskalaisen aforismin kärkevää henkevyyttä; hänen parhaat mietelmänsä ovat vakavia, ajatukseltaan syvällisiä, sanonnaltaan usein lyyrisvoittoisia pohdiskeluja. Ajatuksia valaistaan runollisin kuvin (aalto, meri, ranta, joutsen), jotka toistuvat Runebergin lyriikassa.

Runebergin aforismit ovat herättäneet tutkijain mielenkiintoa hänen maailmankatsomuksensa ytimekkäinä ilmauksina. Niiden keskeinen teema näyttää olevan ajatus elämän polaarisuudesta: vastakohdat edellyttävät toisiaan ja sulautuvat yhteen korkeammalla tasolla. Tämä katsomus on ilmaistu näennäisin antiteesein. Niinpä Runeberg puhuu "hengen kahdesta jalasta", jotka ovat "vastakohdan molemmat momentit"; ihmiskunta astuu vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla. Jumala on kuin maalari, joka maailmaa maalatessaan käyttää sekä tummia että kirkkaita värejä. Jumalaa verrataan usein taiteilijaan – aito romanttinen ajatus. Kristus elää maan päälläkin, hän elää "suuruudessa ja pienuudessa, todessa niin kuin leikissä, tiedossa niin kuin uskossa, viisaudessa samoin kuin yksinkertaisuudessa, mutta ei koskaan yksipuolisuudessa, siinä mikä on typerää, ahdasmielistä, saatanallista". Runebergin kristillinen usko sulautuu siis hänen kokonaisnäkemykseensä. Poleemisen aforismin osoitteena on Stenbäckin edustama pietismi. Stenbäck julkaisi 1850 aforismejaan kokoelmana nimellä Ur det dolda lifvet (Salatusta elämästä). Hän osaa iskevän, usein antiteesille perustuvan sanomisen taidon: hänen ajatelmiensa pohja on kapeampi kuin Runebergin, mutta ne kuvastavat runoilijan palavaa ja syvää uskonnollista kokemusta:

 

Det är vår största olycka och förbannelse af vår natur, att vi ej kunna på en gång behaga Gud och oss sjelfva.

(Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme voi miellyttää yhtaikaa Jumalaa ja itseämme.)

 

Åt människorna ger man genom gifvande, åt Gud genom tagande och tack

(Ihmisille annetaan antamalla, Jumalalle ottamalla ja kiittämällä.)

 

Suomenkielisessä kirjallisuudessa voisi kenties aforismin rajatapauksena pitää valistusfilosofimme ja sananlaskunomaisen ajatusrunouden viljelijän Jaakko Juteinin teoksiin Tutkinnon Aineita (1817) ja Muutama tutkinnon aine Lapsen kaswatuksessa (1817) sisätyviä moralisoivia lauselmia.

 

Maija Lehtonen (1970)

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

 

SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 1 – SILJO, AHLMAN, MELARTIN

 

 

NIILO RAUHALA – AAVISTUS JA IHME

 
 
 

 
 
 

Aforismin lähimpiä sukulaislajeja on runo. Jos runo on lyhyt ja ajatuksellinen, ehkä vielä proosamuotoinenkin, voi ero aforismiin kutistua olemattomiin. Pohdittaessa onko jokin lyhyt teksti runo vai aforismi, kiinnittyy huomio kolmeen asiaan: sisältöön, asetteluun ja kontekstiin. Runon ja aforismin rajojen pohdinta antaa meille hyvän syyn tutustua Niilo Rauhalan lyhyisiin teksteihin.

Niilo Rauhala (s. 1936) on Oulussa asuva runoilija, joka on toiminut muun muassa seurakuntapappina ja sairaalateologina. Hänen yli 20 kokoelmansa runoissa on vahvasti esillä hengellisyys ja luonto.

Rauhala on selkeästi runoilija, ei aforisti. Monet hänen lyhyistä, kaksirivisistä runoistaan voisivat kuitenkin hyvin olla peräisin jostakin aforismikokoelmasta. Rauhalalla ei ole runokokoelmissaan ainuttakaan yksirivistä runoa, mutta kaksirivisiä on 21 kappaletta. Ne on koottu alle.

Palatkaamme alussa esitettyihin kolmeen seikkaan: tekstin sisältöön, asetteluun ja kontekstiin. Ensin kontekstiin: koska Rauhalan kaksiriviset tekstit on julkaistu hänen runokokoelmissaan (joiden alaotsikkona usein on ”Runoja”), ne ovat ns. institutionaalisen näkökannan mukaisesti runoja.

Asettelultaan Rauhalan tekstit ovat niin ikään runoja. Niitä ei ole ladottu aforismille ominaiseen proosamuotoon (”rivit kirjoitetaan loppuun”). Toisaalta kaksirivisen tekstin osalta on usein vaikea sanoa, onko kyse säemuodosta vai onko teksti vain ”mukavuussyistä” jaettu kahdelle riville – esimerkiksi siksi, että teksti näyttäisi kauniimmalta. Kahdessa Rauhalan tekstissä on toinen rivi sisennetty, mikä selkeästi on runon tunnusmerkistöä, ei aforismin. Samoin tekstille annettu nimi (Valo loputon) on yleistä runolle, mutta harvinaista aforismille.

Sisällöllisesti Rauhalan kaksiriviset tekstit vaihtelevat lyyrisistä luontohavainnoista vahvasti aforistisiin ajatuksiin. Joidenkin tekstien sisällöllinen aforistisuus on vähäistä, toisten suurta. Tosin esimerkiksi allegorisen tulkinnan kautta myös luontohavainto voi saavuttaa aforistisuuden.

Runo tai aforismi, vähäks välii.  ”Lause lentäköön vaikka lajinmääritys ei aina onnistu.”

 

Niilo Rauhalan teoksesta Joki virtaa nyt eikä liiku (1969):

Lasten on taivasten valtakunta.

     Olohuone kuuluu isälle ja äidille.

 

Teoksesta Tänä yönä puun kirkkaus (1992):

Nukut pilveen,

heräät sateeseen.

 

Teoksesta Taivas käsissä sykkii (1993):

Valo loputon

Aurinko laskee omaan valoonsa.

Meri säteilee meren tuolla puolen.

 

Teoksesta Kirkas lumi, jäljetön (2000):

 

Koko kaupunki on lähtenyt merelle.

Kärpäset ovat jääneet kotiin.

On kuin jäljittäisi koiraa,

joka on tullut jo kotiin.

 

Teoksesta Vedet puhuvat läpi elämän (2002):

 

Astun sisälle sanan ikuisuuteen.

Se on ainoa kieli, jonka osaan.

Tämän päivän puheet

ovat huomisen hiljaisuutta.

Kaupunkilaisen tunnet siitä,

että hän haravoi lehtiä metsäpolulta.

Vedet puhuvat läpi elämän

puiden varjojen kanssa.

Kun on eksynyt kyllin kauas,

uskoo löytäneensä kotiin.

 

Teoksesta Aavistus ja ihme (2005):

 

Tulen toimeen hirviöiden kanssa,

kun en tartu liian vahvaan suurennuslasiin.

 

Teoksesta Sana koskettaa sanaa (2009):

 

Jos haluat kirjoittaa hyvän lauseen,

unohda, mitä olet ennen kirjoittanut.

Jos haluat saada toisen voiton,

unohda ensimmäinen.

Sairaita me olemme.

Kaikki parkkipaikat täynnä.

 

Teoksesta Näen mitä haluan nähdä (2013):

On niitä, joiden housut ovat liian väljät,

ja niitä, jotka eivät mahdu omaan elämäänsä.

 

Kaipaan tuulta,

   rajua, puhdistavaa.

Kielellä leikkijöitä on paljon,

runoilijoita entistä vähemmän.

Niin nälkäinen,

ettei jaksa edes syödä.

Ellen ole kulkenut oman tuleni läpi,

pakenen sinun tultasi.

Yöt nopeat, kasteessa

auringonnousu.

Kevätpilvien vedestä

heijastuu jo syyslehtien hehku.

 

 

 

JUSSI PYLVÄS – 48 LAUSETTA

Helsingissä asuva Jussi Pylväs on julkaissut lauseitaan jo pitkään Twitterissä, mutta ei varsinaisesti ole aiemmin esittäytynyt aforistikkona. Hänen keskeinen keinonsa on sanaleikki. Jotkin Pylvään lauseista ovat puhtaita sanaleikkejä, joista ei aforismia löydy. Usein niissä kuitenkin on teräviä huomioita yhteiskunnasta, aikamme ilmiöistä ja ihmisen olemuksesta. Aforistikkona Pylväs on Eino Vastarannan sukulainen, toisaalta joistakin lauseista tulee mieleen esimerkiksi Lauri Kerosuo, Eero Suvilehto tai Markku Viitasalo.

”Loin Twitter-tilin kesällä 2012. Aika pian oli selvää, että 140 merkin rajoitus tarjoaa mahdollisuuden harjoitella ajatusten pusertamista kompaktiin muotoon, tai suorastaan vaatii sitä. En ajatellut tviittejäni erityisesti aforismeina, ennen kuin aloin saada asiasta palautetta. Tviitin pituus on toki hyvä mitta aforismille. Selittelylle ei jää sijaa. Aika usein ajatelmani syntyvät semanttisista lähtökohdista, kieltä tai vanhaa sanontaa taivuttelemalla. Toisinaan tärkeältä tuntuva huomio muotoilee itse itsensä.”

 

 

Yksin on helppo ajatella toisin.

Leivän maku riippuu siitä, kenen kädet olivat taikinassa.

Erehtyminen on inhimillistä ja siitä huomauttaminen ärsyttävää.

Elämän maku ei tule sileästä soseesta vaan karkeista sattumista.

Uskovainen ei voi olla oman itsensä herra.

On helppo venyä, kun ei ole selkärankaa.

Lehdet puilla paljailla. Kevät.

Kevät on lupaus.

Muisti on hyvä, kun se valikoi.

Se teistä, joka tahtoo tietää totuuden, kääntäköön ensimmäisen kiven.

 

* * *

 

Englannissa se on wit, mutta Suomessa sitä yleensä pidetään wittuiluna.

Ota mallia niistä, jotka eivät matki muita.

Liityn vain yhdistyksiin, joissa Groucho Marx on ollut jäsenenä.

Näin vanhemmiten sitä tietää paremmin, luulisin.

Suomi on yhden totuuden maa. Näin se on.

Hiljainen tieto? En ole kuullutkaan.

Jokainen ihminen on Veikko Lavi -sitaatin arvoinen.

Anglismit eivät ole minun teekupilliseni.

Eutanasian kannattajat vaiennetaan kuoliaiksi.

Asennevammaisille tulee taata esteetön pääsy ennakkoluulojensa äärelle.

Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä, mutta mobiililaitteella se on vielä helpompaa.

Yö on silkkaa vokaalia.

Jos kiistät negatiivisuuden hyödyt, et käytä kielteisyyttäsi rakentavalla tavalla.

Tosiasioiden tunnustaminen tekee viisauden tavoittelusta sietämätöntä.

Toisin kuin ihmiset yleensä, en koskaan vertaa itseäni muihin.

Porvari nukkuu huonosti, mutta sosialisti valvoo hyvin.

Rahalla ei ole isänmaata, mutta valtionvelalla on.

Kun työskentelemme riittävän pitkään, voimme maksaa vielä lastemmekin eläkkeitä.

Netti on kaupan kivijalka.

Markkinoinnin tehtävä on vääristää puhtaita markkinoita.

Tilaisuus tekee opportunistin.

 

* * *

 

Kun sinulla on mielipide valmiina, poimi sen jälkeen todellisuudesta vain siihen sopivat faktat.

On mukavaa korostaa suvaitsevaisuutta ja elää itse ympäristössä, jossa ei tarvitse kohdata liikaa häiritsevää erilaisuutta.

Suvaitsevaisuus ei tarkoita avarakatseisuutta vaan sitä, että on oikeat mielipiteet.

Huono-osaiset ovat lähellä sydäntäni. Ilman heitä en voisi ihailla hyväntekeväisyyttäni.

Medikalisaatio on sairaus itsessään.

Aito ystävä on huoles tuttava.

Suru hukkuu parhaiten korkki ja sepalus auki.

Ihminen, joka kyselee tyhmiä, on tavallisesti tyhmä tai erityisen fiksu.

Maassa maan tavalla ja maalta pois.

Sarkasmi on tapa pysyä järjissään, kun positiiviset ajattelijat väijyvät joka nurkalla.

Jos ei ole hyviä ehdokkaita, on vaaleissa mentävä aate edellä.

Poliitikon työssä on ikävää se, että joutuu ottamaan kantaa asioihin, joita ei tunne.

Kehitysmaiden lapset pidentävät työuraansa alkupäästä.

Sivistys – tuo ohut päivämeikki ihollamme.

Sota on kova hinta jälleenrakennuksen ihmeestä.

Fasisti on aina rajan toisella puolella.

Totuuden lausuminen on pahin provokaatio.

 

Valokuvan on Jussi Pylväs kuvannut Taalintehtaalla syyskuussa 2014.